perjantai 26. kesäkuuta 2015

oho ostin kengät..

polkypyöräkengät.. JA polkupyörän. Kuten olen koko ajan uhonnut, niin heti kun pystyn satulan päällä istumaan, lähden metsästämään itselleni pyörää. Eilen sitten kävimme aviomiehen ja vauvan kanssa Tammistossa Velo & Oxygenissä, ja sieltä tarttui mukaan pyörä oheistarvikkeineen. Vielä täytynee odottaa 2,5 viikkoa että uskaltaa ajaa enemmäkin kuin testiajon pihalla

Pakko muuten kehua liikkeestä saamaamme palvelua, voin suositella palvelu puolesta ko liikettä.

Woop! Aviomieskin on innoissaan, nyt meillä on toinen yhteinen harrastus kiipeilyn lisäksi. Nyt vaan sitten tarvitaan silloin tällöin lapsenvahti tunniksi, jotta pääsemme yhdessä ajamaan. Jossain vaiheessa voi ostaa peräkärryn, missä vetää bebeä perässä (varmaan se tulee hankittua aika pian).

torstai 25. kesäkuuta 2015

10 päivää

Synnytyksestä on kymmenen päivää, tänään uskalsin aamulla kotona vaa-alle. Sairaalasta kotiuduimme jo viikko sitten torstaina, mutta eiliseen asti olimme mummolassa talovahteina. Ajattelimme, että vastasyntyneen kanssa on kivempi olla isossa omakotitalossa JA jos oma liikkuminen on turhan hankalaa, niin rattaiden ja koiran kanssa liikkuminen on helpompaa kun ei tarvitse kantaa kaikkea erissä portaita alas.

Tänään uskaltaduin jo vaa-alle. Viimevuoden huippukuntoon oli tullut noin 22kg lisää, ts uskoisin vaa-an näyttäneen synnytyksen alla noin 92kg, tänään puntarilla huippukuntoon on vielä 8-9kg mutta raskautta edeltävään "vain" viitisen kiloa. Ei siis mielestäni mitenkään paha tilanne, imetys tuntuisi olevan hyvällä mallilla JA olen parantunut mielestäni sektiosta ihan huikeaa tahtia.

Tiistaina neuvolan täti kävi ottamassa tikit pois ja nyt koen pystyväni liikkua kotona jo lähes normaalisti, liian syvät kyykistykset tai etukumarat saattavat tuntua vielä epämukavilta, mutta muuten ei ole ongelmia. Terkkari oli yllättänyt kun kerroin pärjänneeni jo useita päiviä ilman särkylääkkeitä, ja sängystä pääsee ylös reippaasti ilman sivun kautta kiertämistä. Sektiohaavaa en ole pahemmin katsellut, enpä sitä itse ilman peiliä näekään, on kuitenkin vielä ihan sopivasti tuota etureppua.

Juhannusaattona 1km kävelylenkki rattaiden kera rauhallisesti oli ehdoton maksimi, seuraavana päivänä uskaltauduin 1,5-1,8km kävelylenkille, siitä seuraavana päivän sitten tulikin tassuteltua kaikankaikkiaan reilut 4km ja nyt 4-5km menee ihan kevyesti. Ylämäissä oli edellisellä kerralla ehkä vähän turhan raskasta, onneksi tällöin voi antaa miehen työntää rattaita. Paraneminen on ihanan konkreettista. Alaselän lihakset ovat kovilla, sillä ne eivät ole tottuneet saamaan tuollaista rasitusta toviin, melkein 4 viikkoa ennen synnytystä meni ilman mitään liikuntaa, kaksi viimeistä viikkoa olin pääasiallisesti makuuasennossa. Nyt nuo ajat ovat onneksi vain muisto.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

synnytyskertomukseni

Oli synkkä ja myrskyinen yö...tai sitten ei.


Pari viikkoa ennen laskettua aikaa ajatus synnyttämisestä pelotti, lasketun päivän jälkeen olo oli niin tuskainen, ettei synnytystä jaksanut/huomannut enää pelätä. Viikolla 41 + jotain tuli käytyä yliaikaistarkastuksessa ja sovittua käynnistysaika.

Kovasti toivoin, ettei tarvitsisi odottaa käynnistykseen asti, vaan että luonto hoitaisi tehtävänsä. Olin lukenut jostain, että käynnistämisen seurauksena useammin joudutaan turvautumaan sektioon. Ajatus sektiosta kauhistutti, sillä alatiesynnytyksestä toipuminen voi teoriasas olla lyhyempi aika kuin mitä sektiosta kestää palautua. Minua myös ahdisti suunnattomasti ajatus siitä, että olisi tietoinen siitä, että pöydällä maatessani minulta avataan vatsa. Epiduralin aikana tuntee paineet, mutta ei kipua. Jotenkin myös tieto siitä, että olen vatsa auki jossain pöydällä, aivan täysin muiden ihmisten armoilla, ahdisti suunnattomasti. Edellisen polvileikkauksen yhteydessähän sain kauhean paniikkikohtauksen maatessani leikkauspöydällä, muut ihmiset vääntelivät ja kääntelivät minua, olin ansassa. Silloin hermostuin niin kauheasti, että lääkärit näkivät onneksi paremmaksi nukuttaa minut. Sektiossahan ei nukuteta, sillä istukan kauttahan ko lääkkeet vaikuttavat myös vauvaan (turha riski, ymmärtääkseni).

Olin siis iloinen kun viikonloppuna perjantai-lauantai välisenä yönä minulla alkoi vihdoinkin supistukset, jee luonto. Lauantaina lähti myös limatulppa, supistuksia tuli paljon, mutta niiden kesto ja intensiteetti ei ollut vielä kovin kummoinen. Yöunet ne kuitenkin jo vei.

Lauantai-sunnuntain välisenä yönä sen sijaan alkoi tulla jo voimakkaampia supistuksia, miehen kanssa kellotimme niitä ja kun niitä oli tullut tunnin ajan viiden minuutin välein ja supistusten kesto oli minuutin, niin soitin Jorviin neljältä aamuyöllä. Neuvoivat menemään suihkuun ja ottamaan 1g panadolia. Suihkussa supistusten voimakkuus väheni.

Aamupäivän ja vähän matkaa iltapäivää odottelin kotona. Aviomies olisi jo useampaan otteeseen ollut viemässä minua sairaalaan. Koin pystyväni pärjätä supisten kanssa kotona, joten en nähnyt mitään syytä lähteä makaamaan sairaalaan. Paljon mieluummin sitä hengittelee kotona ja keinuttelee jumppapallon päällä supisten aikana. Aviomies kävi hakemassa meillä ruoat, söimme ja sitten alkoikin taas tulla supistuksia enemmän ja tiheämmin. Äkkiä supistusten väli läheni neljää minuuttia, koin että oli aika lähteä sairaalaan.

Otimme sairaalakassit mukaan, mutta jotenkin ajattelin että tuskin tässä nyt kuitenkaan vielä on tosi kyseessä. Olin odottanut, että supistukset olisivat kivuliaampia, kyllähän kivun puolesta olisin edelleen voinut ihan hyvin jäädä kotio. Sairaalassa kuitenkin minut otettiin sisälle, ja pian kätilö kyseli josko haluaisin kokeilla lämmintä vettä kivunlievitykseksi. No tottahan toki halusin, tästä olikin ollut neuvolassakin useampaan otteeseen puhetta. 

Kätilö lähti laskemaan minulle vettä ja yhtäkkiä ystäväni äiti saapui huoneeseen, sanoi että hän nappasi minut itselleen toiselta kätilöltä ja että nyt sitten hoidetaan tämä synnytys yhdessä.

Erittäin rauhallisesti hän selitti meille kaikki synnytyksen vaiheet, miten tulee hengitellä ja toimia missäkin vaiheessa. Puhuttiin eri kivunlievitysvaihtoehdoista, jolloin sanoin, että olen avoin kaikelle erilaisille vaihtoehdoille. Ammeen ja veden lisäksi minulle laitettiin akunastat korviin. 

Aviomiehen kanssa olimme kylpyhuoneessa. Mies istui ammeen vierellä, minä hylkeilin ja hengittelin ammeessa samalla kun katselimme pädillä sarjoja. Jossain vaiheessa tuli pieni itku, enemmän väsymyksestä kuin kivusta ja sitten homma jatkui normaalisti. Puolentoista tunnin kylpemisen jälkeen oli aika siirtyä synnytyssaliin. 

Saimme itsellemme ison synnytyssalin, mikä oli kiva, niin aviomieskin pääsi paremmin lepäämään. 

Huoneessa kokeilin ilokaasua ja jumppapalloa supistuksiin. Yksi ystäväni oli kovasti sitä mieltä, ettei ilokaasusta ole apua tuossa tilanteessa, mutta minulla se kyllä auttoi. Aviomieskin kokeili kaasua kätilön kehotuksesta. 

Kun olin tarpeeksi auki, n.5cm sain epiduralin, minulle laitettiin tippa käteen ja minulta puhkaistiin kalvot. Siinä sitten vain odoteltiin. Oli jännittävä katsella monitorista että onpas noita supistuksia, mutta eipä ne tuntuneet missään. "hei, katso, taas sä supistelet". Sarjojen katselmienen jatkui samalla kun odottelimme kohdunsuun aukeavan enemmän.

Valitettavasti ystäväni äidin vuoro loppui ennen kuin päästiin itse ponnistusvaiheeseen, mutta hän varmisti, että sain itselleni erittäin kokeen kätilön illaksi / yöksi. 2-3h:n välein alkoi epiduralin vaikutus hälvetä ja tuli kovasti sellainen "pakko kakata" olo. Kahdesti tai kolmasti minulle laitettiin lisää epiduralia ja oksitosiinia. Vihdoinkin kolmen pintaan yöllä paikat oli niin paljon auki, että oli tullut aika ponnistaa.

Ponnisteltuani jonkin aikaa kätilö sanoikin, että nyt ei sitten ponnisteta, kuin ihan pienesti (supistukset tuntuivat  tässä vaiheessa, ja se ettei niiden aikana saanut ponnistaa, oli aivan kauhean kivuliasta, minulle myöskin oli jo epiduralin vaikutus lakannut), lääkäri haettin paikalle. Lääkäri totesi tutkimuksen jälkeen, että nyt tilanne näyttää valitettavasti siltä, että alatiesynnytys ei nyt ole vaihtoehto, vaan on turvauduttavan sektioon. Vauvan sykkeet laskivat jos olisin ponnistanut, vauvan päähän olisi Sektiopäätös tuli 3:51 ja 4.11 vauva oli ulkona. 

Olin kauhusta sekaisin, kun ajattelin vain makaamista leikkauspöydällä aikaisemmin mainitsemieni syiden takia. Myöskin selällään makaaminen ja vasemmalle kallistettuna aiheutti aivan kauheat selkäkivut (en tiedä mistä ne tuli), itkin pöydällä kivun sekä pelon takia, pyydellen anteeksi omaa reaktiotani. Hetken hoin, etten halua / voi olla tajuissani operaation aikana, mutta onneksi sain käden josta pitää kiinni operaation ajan. Aviomieshän oli joutunut jäämään synnytyssaliin odottamaan.

Operaatiota varten laitettiin epiduralia lisää, tunsin paineet (mm kun vatsa leikattiin auki ja vauva vedettiin pihalle) operaation ajan mutta en kipua. Heti kun vauva oli ulkona ja napanuora katkaistiin, minulle annettiin rauhoittavia. Kuulin ihanan parkaisun ja näin kun vauva vietiin oikealta puoleltani ohi. Pian tuon jälkeen kätilö toikin vauvan minun viereeni, sain pienen pehmeä posken omaani vasten ja olin samantien rakastunut.

Sillä aikaa, kun minua paikkailtiin loppuun, kätilö vei vauvan aviomiehelleni synnytyssaliin. Minut vietiin heräämöön, jossa minua kehoitettiin nukkumaan. En millään malttanut nukahtaa tokkuraisesta olosta huolimatta, sillä tiesin mieheni ja vauvani olevan ihan lähellä. Puolen toista tunnin "heräämisen" jälkeen minulle kerrottiin tulleen vieraita. Aviomies, kätilö ja pikkuinen tulivat moikkaamaan ja sain antaa pikkuiselle ensimmäiset maitotipat.

Hetkellisesti minulle tuli sairaalassa hieman epäonnistunut fiilis, tunsin itseni huijariksi, kun en ollutkaan synnyttänyt lastani alateitse, "enhän minä ollut tehnyt juuri mitään" jne. Onneksi nuo ajatukset ovat nyt siirtyneet pois. Tietenkään en voi vertailla alatiesynnytystä ja sektiota, kun vain toisesta toipumisesta on nyt kokemusta, mutta itselle sektiosta toipuminen on ollut erittäin raskasta. Pian on kuitenkin jo viikko operaatiosta, joka päivä olo on parempi. Toissapäivänä 1km:n vaunulenkki oli maksimisuoritus päivälle, eilen teimme illalla jo 55min vaunulenkin yhdessä aviomiehen ja koiran kanssa. Kyllä tämä tästä.

Raskasta sektiosta toipumisessa on se, ettei pysty hakemaan aviomieheltä samaa läheisyyttä, kuin aikaisemmin. Liikkeet sattuu, eikä sairaalasängyssä pystynyt olla vierekkäin. Aviomies oli koko ajan perhehuoneessa niin lähellä, mutta kuitenkin tavoiamattomissa. Raskainta oli kuitenkin se, ettei pystynyt hoitamaan omaa lastaan niin kuin olisi halunnut, imettäminen sentään onnistui, mutta sekin vaati jatkuvasti avun pyytämistä aviomieheltä. Onneksi mieheni on niin uskomattoman hoivaava, että häneltä auttaminen tulee luonnostaan.

Kaikesta huolimatta synnytys oli ihan mielyttävä kokemus. Minulle jäänyt sen kummempia traumoja hieman dramaattisesta lopusta huolimatta. Kyllä tuon voi vielä uudestaan kokea, ja lääkärin mukaan ei ole mitään syytä miksei alatiesynnytys tämän jälkeen tulisi kysymykseen.

perjantai 19. kesäkuuta 2015

Täyden kympin poika

Yritin miettiä raflaavaa otsikkoa, jokainen vaihoehto vaan jotka millään tavalla pystyisi kuvata omia tuntemuksia nyt, sai vain kyyneleet nousemaan silmiin. En ole ikinä pystynyt kuvitella olevani enempää rakastunut mieheeni enkä ole voinut mitenkään kuvitella sitä ehdottoman rakkauden määrää, joka samantien syntyi kun sain pienen poikani leikkauspöydällä vierelleni.

Meillä syntyi maanantaina maailman upein (no kuinkas muuten äidin mielestä) pieni poika 27 tunnin synnytyksen jälkeen kiireellisellä sektiolla. Vauva voi hyvin, sehän on pääasia, äidillä menee pieni tovi toipua koitoksesta.

Pääsimme eilen sairaalasta, ja nyt elämä ei voisi tuntua yhtään täydellisemmältä.





Ja tosiaan, ihanaa juhannusta kaikille!

perjantai 12. kesäkuuta 2015

Bananana

Kun yöllä on herännyt (jälleen) ennen neljää, eikä unen päästä saa enää kiinni, niin klo viideltähä on mitä parhain hetki alkaa leipoa. Tänään tein ja maistoin elämäni ensimmäisen kerran banaanileipää. Mukailin tätä reseptiä.

Banaanileipä, 10 annosta

3 mustatäpläistä banaania
½ vaniljatangon siemenet
1 muna
3 rkl kookosöljyä (sula)
0,6 dl sokeria
0,6 dl fariinisokeria
3 rkl hunajaa
3,5 tl leivinjauhetta
3/4 tl suolaa
½ tl kanelia
165 ml kookosmaitoa
3 dl mantelijauhetta
3 dl gluteenitonta jauhoseosta
3 dl kaurahiutaleita

Muussaa banaanit, sekoita kaikki ainekset keskenään. Kaada taikina vuokaan (silikonivuoka oli bueno tässä) ja paista 175 asteessa 1h 15min.



Yksinkertaista, herkullista ja ihanan mehevää. Maku muistuttaa kovasti kaurahiutaleisia banaanilettuja, joita olen usein tehnyt itselleni aamuiksi. Voin suositella. Pitää pakastaa iso osa, jotten heti herkuttele kaikkea.

torstai 11. kesäkuuta 2015

pakkailua

Nyt on käynnistyspäivä tiedossa ja huomenna mennään sairaalaan näytille. Odottavan aika on NIIN pitkä. Tietenkin toivon, ettei tarvitsisi turvautua käynnitykseen, vaan että kroppa ja bebe olisivat luonnollisesti valmiit koitokseen, sillä olen antanut itselleni kerrottavan käynnistetyn synnytyksen olevan jotenkin kivuliaampi, kuin jos hommat lähtisivät rullaamaan luonnollisesti.

Tässä alkaa itsellä olla jo hurjan pitkä aika olla täysin ilman urheilua, lyhyitä lenkkejä koiran kanssa ei voi laskea urheiluksi. Kolme viikkoa urheilemattomuutta on huomenna täynnä. Kyllähän sitä tulee hyötyliikuttua kotona, mutta sekin on aika vähäistä välillä.

Itsellä taisi vähän mennä jo hermotkin tähän odotteluun, pakkasin eilen ( vai oliko se toissapäivänä) jo kaikki äitiysvaatteet kahta mekkoa lukuunottamatta pois. Seuraavaksi alan kaivaa esille urheiluvaaatteita ja pysäköin rattaat eteiseen tulokasta odottamaan.


Eilen yritin, josko elokuvateatterissa istuminen toisi halutun efektin, supisteli koko elokuvan ajan kovasti, mutta leffan jälkeen homma kuivui kasaan. Tänään olen siivonnut vaatekaappia, tepsutellut reippaasti koiran kanssa(outoa, että nyt pystyy välillä ihan reippaisiin askeliin), kohta ajattelin luututa lattiat.. sen jälkeen en tiedäkään sitten mitä tehdä. Pitääköhän tässä alkaa tehdä saunomisreissuja vanhempieni luokse, jos se auttaisi.

Nooh, ensiviikolla kuitenkin saadaa bebe viimeistään ulos. Hopeakehys synnytyksen viivästymiselle olisi se, että ehtisin vielä viikonloppuna ystäväni häihin.

Nyt luuttuamaan.

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

vähän jotain uutta

Nyt kun on bebelle askarreltu dinot rattaisiinkin, keksin kokeilla keittiössä jotain uutta. 

Aviomies oli käynyt syömässä työpaikkansa lähellä jossakin etnisessä ravintolassa, ja puhui falafeleista, niin siitä sain inspiksen kokeilla itsekin niiden tekemistä. Nyt ensimmäisellä kerralla lähdin liikkeelle Kinuskikissan reseptillä.

Falafel-pyörykät, 20-24 kpl

1 pieni sipuli hienonnettuna 
265g kikherneitä (säilyke, valuta vedet pois)
3/4 dl gluteenitonta jauhoseosta 
2 murskattua valkosipulinkynttä
1 tl juustokuminaa
1 tl suolaa
1/4 tl chilijauhetta
1/4 tl mustapippuria
1 dl tuoretta korianteria (silputtuna)
1 rkl tahinia
1 rkl sitruunamehua

Paistamiseen ruokaöljyä ja gluteenitonta jauhoseosta

Paista hienonnettu sipuli pannulla, anna jäähtyä. Laita kaikki ainekset kulhoon ja sekoita massa tasaiseksi. Käytin ihan sauvasekoitinta, sillä en omista vielä monitoimikonetta.

Pyörittele massasta pari tankoa ja pilko yksi tanko 10-12 osaan. Pyörittele osat palloiksi ja kierittele pallot jauhossa.

Paista pyöryköitä pannulla, kunnes ne ovat saaneet vähän väriä.


Falafelin kanssa oli tzatzikia

Tzatziki

½ kurkku
200g turkkilaista jugurttia
1 valkosipulinkynsi
1 rkl oliiviöljyä
2 tl sitruunamehua
1 tl sokeria
½ tl suolaa
mustapippuria (laitoin ½ maustemitallisen)

Raasta kurkku ja valuta siitä ylimääräinen neste pois. Sekoita kaikki ainakset keskenään ja laita jääkaappiin tekeytymään. Tein tämän muutama tunti ennen ruokailua, mutta lopputulos olisi ilmeisesti vielä parempi, jos kastike saisi tekeytyä yön yli jääkaapisssa.


Ruoka oli helppo tehdä ja se oli hyvää. Nyt resepti tuntui olevan kovin suomalaiseen makuun, mielenkiinnosta voisi kokeilla ehkä autenttisempia reseptejä jossain vaiheessa.

perjantai 5. kesäkuuta 2015

mobile

Viikon aikana tajusin meiltä puuttuvan vielä jotain pientä, nimittäin mobile vauvalle. Jossain vaiheessa katsellessani lastenhuonekuvia Pinterestistä bongasin sieltä ihania mobileja, mutta en sen kummemmin jäänyt niitä silloin miettimään. Eilen sain jostain idean selailla uudestaan Pinterestiä, ja silloin löysin kuvan mobilesta, jollaisen halusin ehdottomasti pikkuiselle.

Tuumasta toimeen ja Sinelliin.

Hommaa starttasi
Nyt vain neulomaan
 Ensimmäinen dino valmiina
Kokoamista vaille valmis

Koottuna. Perfektionisti minussa haluaisin asentella dinot paremmin, suorempaan, jne jne.. tai jopa tehdä version 2.0 mobilesta. Materiaalia jäi ainakin jopa kolmeen samanlaiseen. Katsellaan mitä tässä jaksaa touhuta.


Mutta eiköhän tuo kelpaa bebelle, pääasia että siinä on kaikkea iloista ja värikästä. Onhan tuo ihan hyvä ottaen huomioon, etten vastaavaa ole koskaan väsännyt. Hyvin huomasin dino dinolta sen, miten olisi ollut parempi tapa toteuttaa joitakin juttuja.

Mitäs sitten tekisi?

torstai 4. kesäkuuta 2015

joko?

No ei vielä.. odotellaan odotellaan.

Tuli käytyä kipujen takia (vauva punkeaa kovasti pepulla kylkiluiden kohdalla) Jorvissa kääntymässä, samalla saatiin vähän arviota painosta. Kivuilta en tajunnut pistää merkillä mistään lyhentymisistä/pehmentymisistä/avautumisista, mutta reissun jälkeen katsoin neuvolakortista painoarvion.. 4,3kg. Täytyy toivoa, ettei nyt ihan kauheasti pidempään pikkuinen viihdy masussa.

Odotellessa ajattelin väsätä pikkuiselle mobilen. Kävin noukkimassa Sinellistä tarvikkeet projektia varten.


Nämä viimeiset viikot ovat tukalaa aikaa, uni on katkonaista, vauva painaa virtarakkoa niin paljon, että voisi asustella pysyvästi vessassa. Olin tiistaina sitä mieltä, että olisin voinut urheilemaan, alkaa pää hajota tässä, kun ei ole päässyt pariin viikkoon liikkmaan oikein yhtään. Punttiksen sijasta tuli sitten tosiaan suunnattua Jorviin. 

Tässä haaveilen vatsattomasta ajasta, mietin vain kivoja luontopolkuja, joissa voi vaunuilla. Odotan kovasti sitä, että mahdun taas omiin ulkoiluvaatteisiin. Öisin tunee nähtyä paljon unia synnyttämisestä ja siitä, että saa pikkuisen tänne.

maanantai 1. kesäkuuta 2015

onnenkantamoinen

Messuilla tulee usein täyteltyä kaikenlaisia kilpailulomakkeita sen kummemmin mitään voittoa odottamatta. Olin iloisesti yllättynyt kun iloveme-messujen jälkimainingeissa minulle soitettiin ja ilmoitettiin, että olin voittanut perhekuvaksen Go Imagesilta, mikä sisälsi valokuvaussession ja 60€:n arvoisen kehystetyn kuvan.



Messujen aikaan tiesin jo olevani raskaana, joten arpajaisissa toivon voittaessani päästä perhekuvaukseen vatsan kera. Sovimme valokuvausliikkeen kanssa, että siirrän lahjakortin käyttöä sen verta pitkälle, että olisi jo vähän enemmän mitä kuvata. Kuvauspäivänä piti ihan pullistaa vatsaa ulos, jotta olisi enemmän kumpua mitä kuvata (eipä tarvitse enää pullistella, kun on rv 40+0).



Kuvaussessio oli ihana tilaisuus, rentouduimme aviomiehen kanssa erittäin mukavan valokuvaajan ohjatessa meitä. Olimme etukäteen etsineet mallikuvia ja kuvaajalla oli paljon toteuttamiskelpoisia ideoita.


Kuvaussession jälkeen saimme nähdä vilauksen otetuista kuvista, erikseen sovittiin aika katselmusta varten. Katselmuksessa valitsimme pari kuvaa ostettavaksi, toiseen käytimme lahjakortin ja toisen ostimme täyteen hintaan.


Olin iloinen valituista kahdesta kuvasta, mutta hampaankoloon jäi se, että siellä olisi ollut monta muutakin kivaa kuvaa, joista olisi ollut kiva saada itselleen versiot. Firman konsepti oli vain sellainen, ettei heillä ollut kauheasti räätälöintivaraa noissa digikuvien paketeissa. GoImegasin konsepti kun oli tuottaa pääasiallisesti sisustustauluja. Olisimme saaneet 500€:lla kaikki katselmustilanteessa nähdyt kuvat itsellemme tai 1067€:lla 20 kpl erittäin hyvälaatuista kuvaa sähköisesti (hyvälaatu = kuvista olisi voinut teettää vaikka koko seinän kokoisen kuvan, ei ehkä ihan tarpeen meillä).


Viimeviikolla postiluukusta tipahti sitten kirjekuori Go Imagesilta, joka sisälti muistitikun ja saatekirjeen. Firman saneerausyritykset ei ollut onnistunut, vaan yritys oli mennyt konkurssiin. Emme saaneet tilaamiamamme kehystettyjä kuvia ( 2 kpl 13x18 kuvaa, eli ihan minimaaliset), mutta kompensaationa saimme kaikki esikatselmuksessa näkemämme kuvat. Harmi firman kannalta, mutta meidän kannalta.. saimme lopulta hyvään hintaan (maksoimme toisesta kehystetystä kuvasta) sen kuvapaketin, jota en ollut raaskinut ostaa, mutta jonka ostamista kuitenkin harkitsin koko ajan katselmuksesta lähtien. Hyvät minulle, että maltoin mieleni, nyt meillä on kaikki nuo ihanat kuvat itsellämme ja voimme teettää


Olisi varmasti tullut ilmankin voittoa otettua jonkinlaisia kuvia meistä, mutta olisikohan kokonaisuus ollut näin onnistunut? Onhan tämä vähän eri luokkaa, kuin epäsäännölliset peilin kautta otetut kuvat kasvavasta kummusta.

 
Template by suckmylolly.com - background image by elmer.0