Punaiset posket takuu

HA! Nyt ei puhuta Hoplopista eikä Huimalasta. Pitkän aikaa olen vältellyt lähtemästä kauppaan tai mihinkään kahden lapsen kanssa, kaipa olen kuvitellut näiden reissujen olevan hermoja raastavia. Meni useita kuukausia, ennen kuin lähdin ensimmäistä kertaa edes ruokakauppaan noiden kahden kanssa. Toissaviikolla uskalsimme ytävättären ja meidän neljän lapsemme kanssa Hoploppiinkin.

Viimeperjantaina ryhmis oli kiinni, lakko vaikutti siihen, ettei ruokatoimituksia tehtyä pieneen yksikköön. Ainoa hoitovaihtoehto olisi ollut viedä lapsi päiväkotiin. Edellenkään en viitsi viedä esikoista uuteen paikkaan hoitoon, ellei ole aivan pakko. Pidin siis jäsen K:n kotona minun ja kuopuksen kanssa.

Tottakai päivä alkaa puoli kuudelta, aamusta leikittiin, luettiin kirjoja, syötiin aamiaista, aloitimme ystävänpäiväkorttien askartelun, lähdimme pihalle leikkimään, rakensimme lumilinnan, kävimme kävelyllä ja tulimme kotiin syömään.

Viimekuukausina on pojan nukuttaminen kotona ollut mahdotonta, poika ei vain nukahda kotona. Ryhmiksessä ei nukahtamisen suhteen ole mitään ongelmaa, siellä on varmasti nukkumaan mentäessä ryhmäpaine, muutkin nukkuvat.

Kortteja askarrellessa punainen maali loppui, mietin että jos sitten vaikka piipahtaisimme tosi nopeasti Ikeassa lasten kanssa maaleja ostamassa. Hermostutti paljon, olin varma reissun olevan täysi katastrofi.

Olin NIIN väärässä. Vaikka päiväuniaika oli käsillä, esikoinen kulki nätisti kaupassa. Annoin hänen kyllä käydä ihmettelemässä huonekaluja, tutustuttiin mallihuoneisiin ja koeistuttiin tuoleja. Koko ajan jostain kuului vain "oo, ihanaa, ihanan pehmeää".

Yritin useampaan otteeseen kysellä pojalta, josko hänellä on kuuma, ei kuulema ollut. Myös lasten pelipisteet käytiin perusteellisesti läpi. Visiitti, jonka ajattelin kestävän vain puolisen tuntia venyi kahden tunnin ihmettely ja leikkisessioksi. Verho-osastolla tuli leikittyä jopa vähän piilosta.

Ei toki, tarkoitus ei ole opettaa lasta leikkimään kaupoissa, mutta .. kyllähän minä itsekin pelleilen noissa kaupoissa. Ja kun aika oli mennä eteenpäin kaupassa, siirryttiin pääasiallisesti yhteisin tuumin. Jos muuten ei poika halunnut välttämättä kulkea nätisti vierellä, niin sitten pyydettiin kantoapuun jne. Varmaan kaikille lapsille on erittäin tärkeää saada autta, eikä oma poika ole poikkeus. Hän on hyvin ylpeä saadessaan kantaa isoja tavaroita ja ollessaan avuksi äidille.

Koska reissu meni NIIN hienosti, sai pieni hikipää (pojan posket olivat punaisemmat kuin minkään Hoplop-kerran jälkeen ja hiukset pipon alla olivat aivan läpimärät) annoksen pehmistä ja hodarin.  Jäätelö suurimmilta osin jäi syömättä ja suli kippoon. 

Kuopuksenkin osalta reissu meni mainiosti, ihanaa kun hänen viihtymisensä reissuissa ei ole enää itselle stressin aihe. Jäikin muutama juttu vielä ostamatta tuolla reissulla, pitäisköhän mennä pikimmiten uudestaan?

Kotimatkalla ei tarvinnut kauaa odotella unen tuloa.