Ihan jo imetyshormonien takia en millään haluaisi lopettaa imetystä, luonnon oma rauhoittava. Jo alkuraskauden aikana hormonit saivat minut rauhoittumaan ja lopettamaan turhan stressaamisen, en muista mitään kummempia mielialavaihteluja raskauden aikana (voisin tietenkin kysyä tähän miehen näkökulman asiaan). Pojan synnyttyä alun baby bluesin jälkeen olen havainnut olevani edelleen jatkuvasti omituisen seesteinen.
Tänään tuo seesteisyys siirrettiin kiipeilyseinälle. Päätin vain jossain vaiheessa päivää, että tänään ei yläköysitellä. Tavallisesti minua jännittää uusien reittien liidaaminen, olivatpa ne kuinka helppoja tahansa. Hyvin usein myös reitellä iskee ihme jännittäminen, joka iskee kädet välittömästi pumppuun.
Tänään koin olevani oman osaamiseni / tasoni ulkopuolella eräällä nousulla, olin arvioinut että reitti nousisi vain max puoleen väliin, mutta sehän eteni kivasti sen jälkeenkin. Parissa kohtaa oli jännät paikat, mutta aivan poikkeukselliesti, pelko ei pistänytkään forkkuja pumppuun vaan sain kuin sainkin klipattua asennoista, joista aikaisemmin en olisi uskaltanut.
Pitkiä kiipeilyjä tänään ei ehtinyt, isovanhemmat ehtivät katsoa poikani perään vain tovin, mutta mieli on silti korkeammalla kuin aikoihin. Tuskin maltan odottaa ensikertaa, yksi kesken jäänyt nousu houkuttaa kovasti, ja haluan päästä kokeilemaan mihin asti oman mukavuusalueen ulkopuolelle imetyshormonien zen-vaikutus auttaa. Luonnon dopingia.
1 päivä sitten
0 kommenttia:
Lähetä kommentti