Flown paluu

Tippumisen pelko, siitä löytyy kerta toisensa jälkeen kirjoittamista. Sattumalta Maarit käsitteli juuri samaan teemaa blogissaan.

Olen omalta osaltani maininnut käänteentekevänä hetkenä Kiipeilyurheiljoiden ensimmäiset leikkimieliset kisat pari vuotta sitten. Sitä ennen en ollut tainnut tippua kunnolla liidatessa, tuon jälkeen paloin halusta liidata ja tippua.

Välillä tippuminen on pelottanut enemmän ja välillä vähemmän. Joskus ei ole mitään fiiliksiä liidata, pää ei pysy kasassa, miljoona muuta asiaa mielessä, ehkä keskusteluyhteys ja/tai yhteistyö varmistajan kanssa ei ole ollut niin pitkä, ettäkö uskaltaisi lähteä omille äärirajoilleen jne. Pitää olla niin monta tekijää just oikein, jotta osaa keskittyä voin kiipeämiseen.

Tippuminen ei pelota negatiivisilla sen takia, että pelkäisin itseni satuttamista, vaan se on enemmän sitä, että se on kolaus egolle. Sitä on tietyt odotukset itseltä oman kehityksen suhteen. Jostain syystä kuvittelen, etten ole kehittynyt tarpeeksi nopeasti kiipeilyssä, greidin pitäis olla korkeampi, liidaaminen ei saisi pelottaa jne. Vertaan itseäni jatkuvasti vakkarikaveriini, jonka mennä pamautti 7a:n omasta mielestäni hurjan pian harrastuksen aloittamisen jälkeen, siihen verrattuna en ole mielestäni mitään, ja sen olen antanut vaikuttaa omiin suorituksiini.

kuva Nora, 26.3.2014

Viimeaikoina olin pikkuhiljaa jo tuskastua kokonaan omaan kyvyttömyyteen astua oman mukavuusalueeni ulkopuolelle. Pari viimeistä kuukautta on mennyt kovinkin vaihtelevasti kiipeillen, alkoi vähän jo mennä maku köysikiipeilyyn, tuntui että oman pään saaminen kasaan ei vaan onnistu. Myöskin on välillä vaikea löytää seuraa, missä olisi taso, haluttu kiipeilyintensitieetti ja -tyyli jne kohdillaan. Tottakait on mahtavaa välillä kiivetä uudessa seurassa. Uudessa seurassa oppii toisenlaisia lähestymisiä kiipeilyyn, toisenlaisia filosofioita. Joskus on hyvä vaan jauhaa nousuja yliksessä, tai tahkota jotain tiettyjä mooveje/reittejä ja joskus on hyvä ottaa iisimmin. Haluan kuitenkin pystyä myös kiivetä sillä omalla tavallani.

Lauantain kisojen jälkeen paloin halusta päästä mahdollisimman pian uudestaan seinille. Oli ihan sattumaa, että tammikuuhun asti ollut vakkarikaverini oli juuri tämän viikon Suomessa. Olimme sopineet muutenkin intensiivisistä kiipeilysessioista, niin tähän samaan saumaan viikonlopun kisoista saamani potku oli mahtava yhteensattuma.

kuva Nora, 26.3.2014

Maanantaina vain liidasin parit 6b:t kuljeksimasta, vähän jännitti, mutta flow voitti pelon. Päässä oli pieni epäilys siitä, että pystynkö, mutta vahva mielikuva moovista, ensin mentaalikiipesin kohdan, ja sitten toistin liikkeet itse. Toinen 6b oli lopusta pystysuoraa, näiden seinien pelottavuudesta olen maininnutkin aikaisemmin. Toinen 6b oli reitti, jossa oli edellisellä liidiyrkällä ottanut mojovat pannut jätettyäni ankkuria edeltävän jatkon klippaamatta ja käden livettyä vikalta otteelta. Muuten maanantaina tuli pysyttä suurimmilta osin poissa vaikeilta. Yhden nuden 6c:n kädin räpiköimässä parilla levolla ylös.

Keskiviikkona oli jälleen Salmis. Tarkoituksena oli vaan vetää kevyttä palauttavaa kiipeilyä (olin ollut salilla tiistaina pt:n kanssa vetämässä jalkatreenin). Väänsin yliksessä 6c:n kertalaakista, työstin 3D:n lilan 7a:n ylös muutamilla pannuilla .. ja .. varmasti jotain muutakin tuli kiivettyä. Kovasti vannoin torstain olevan pelkkää vaikeiden liidaamista.

kuva Nora, 26.3.2014

Torstaina sitten.. fiilikset olivat täysin kateissa, olin kuin perseeseen ammutti karhu. Työasiat painoivat mieltä, vaikeiden reittien liidaaminen oli jotenkin viimeisenä mielessä. Kaikesta huolimatta liidasin kuitenkin reittejä, joita en ollut aikaisemmin liidannut tai edes ylistellyt. Peruskivaa kuitenkin, helppoa, ei tarvinnut paljoa pelätä, vaikka pystysuoria tulikin kiivettyä.

Illan viimeinen oli kiukkunousu kisaseinän vihreällä 6a+:lle (kerran projektoin reitin ylös miljoonalla levolla, koska kaikki pelotti silloin). Odotukset nolla, ajatukset olivat oman töpeksinnän takia  ihan muualla. Olin vihainen itselleni siitä, että olin varmistanut ystävääni tavalla, jolla en itseäni koskaan haluaisi tulevan varmistettavaksi - annoin tulla häirityksi varmistaessa, minulta meni ystäväni reitin toppaus ohi enkä meinannut edes huomata, että olin laskea ystäväni toisen kiipeilijän päälle! Ei näin! Piiskasin itseäni päässäni ja ääneen. Mutta juuri tapahtuneesta huolimatta .. reitti, se nousi kauniisti. Jostain syystä en hetkeäkään ajatellut pelottavaa seinän muotoa, kädet eivät pumpanneet, mikään ei pelottanut, olin täydellisessä flowssa. Laskeuduttuani reitiltä alas olin kuin toinen ihminen.

Nyt taas odotan innokkaasti seuraavaa köysikertaa, kiipeämistä tippumiseen asti ja itseni voittamista. En edes leikilläni harkitse kiipeilykamojeni myymistä.