kuutena seitsemästä

Taisin tosiaan vähän innostua viimeisen viikon aikana kiipeilystä, kuutena päivänä seitsemästä olen ollut joko kallioilla tai silittelemässä muovisia otteita.

On ollut upea huomata kuinka sisäseinillä aikaisemmin vaikeat otteet, pinchit ja slopperit, alkavat tuntua helpommilta käsissä. Salmisaaressa on usein keltaisia 5c:n reittejä, jotka pelottavat ihan otteiden takia, aikaisemmin ote ei ole pitänyt noissa. Nyt huomaa pysyvänsä ihan uudella tavalla otteilla.

Enää ei jää reitti vetämättä ylös asti otteiden takia, köydessä tuli kyllä hetki kerättyä rohkeutta ennen vaikealta tuntuvaa kulmanylitystä kisaseinän 5c:llä. Mieletön tunne, kun uskaltaa lähte yrittämään, eikä rojahdakaan, vaan segvenssi menee upeasti.

Muutenkin tuntuu, kuin olisi saavuttanut jonkinlaisen pelottomamman otteen kiipeilyyn. Eilen oli ensimmäinen kerta leikkauksen jälkeen kun kävin liidaamassa jotain ei niin varmaa reittiä, projektoin jopa liidaamalla yhtä 6b:tä. Hassua kuinka nyt mielessä ei ollut se tippuminen ensimmäisenä, se ei enää lamauttanut tai estänyt yrittämästä. Sitä tippuu jos tippuu. Tietenkin kun yhdessä vaiheessa tuntee, ettei iho enää kestä roikkumista, ja reitti ei sillä erää yksinkertaisesti mene, ei oo pointtia lähteä yrittämään. Viimeinen nousu eilen jäi puoleen väliin. Kun jokaisen moovin jälkeen pitää lepuuttaa käsiä ihon ollessa kuin tulessa, on hyvä hetki luovuttaa siltä erää.

Eilen kiipeilemään lähtiessä jo tiesin ihon olevan niin heikossa hapessa, että harkitsin jo osan sormien teippausta, mutta alunperin suunnitelma oli lähteä ulos harjoittelemaan trädittelyä. Taisi olla ihan fiksu moovi jättää eilen ulkokalliot, sen verran koko iltapäivän ja illan tuli vettä. Töissä tuskin kuuli ajatuksia sateen piiskatessa kattoa.

Huomenna uusi yritys päästä iskemään rojua halkeamiin. Toivottavasti sääjumalat ovat suunnitelman kannalla :)