Ohhoh, mikä päivä :) Mikään ei ole oikein mennyt suunnitelmia mukaan, onnneksi mitään radikaalia vahinkoa ei tapahtunut... kaikki epäonni ei osunut vain minulle, vaan myös avopuolisolleni.
Huomasin lähtiessäni lenkittämään Mimiä aamulla avopuolison avaimien olevan kotona.. hermostuin, koska ajattelin tämän lähteneen töihin minun avaimieni kanssa, mun avaimissa on mm työpaikan avain ja auton avaimet. Hätä ei kuitenkaan ottanut mitään avaimia, joten minun avaimeni olivat kotona. Ajattelin tehdä Mimin kanssa lyhyen tehokkaan aamulenkin, jotta ehtisin ajoissa töihin (tänään en aikonut ottaa Mimi mukaan töihin).
Pikkuisella kuitenkin tänään tarpeiden tekoa odoteltiin kolme varttia, syksyn tuoksut olivat vaan niin mielenkiintoiset, ettei malttanut kuin nuuhkia. Aikataulusta jo myöhässä suuntasin koti-ovelle, kun huomasin avainnipustani puuttuvan kotiavaimet :D Meinasi iskeä pieni paniikki, mitä teen.. kävelenkö vanhempieni luokse hakemaan vara-avaimet, yritänkö lainata joltain naapurilta puhelinta (jos joku sattuu rapussa liikkumaan).. vai mitä teen. Ehdin kuitenkin rauhoittua ja tajuta, että mullahan oli autonavaimet kuitenkin vielä nipussa.
Kävellessäni autolla mietin, että toivottavasti poliisit eivät pysäytä, kun ajan ilman ajokorttia. Olin sitten näemmä unohtanut eilen illalla lompakon autoon, joten se sitten odottikin minua siellä, hyvä hyvä.
Vanhempien luota sain avaimet, pääsin kotiin vaihtamaan työvaatteet, ja muistin ottaa osan päivän ruoista. ARGHT!
En siis päässyt töihin hyvissä ajoin ennen kasia, vaan kello kävi enemmän yhdeksään päästessäni työpöydän ääreen. Tällä viikolla olisi ollut erittäin tarpeen saada tehokkaasti tehtyä töitä, sillä olen menossa su-ti mökille avopuolison kanssa, ja edellytys tälle on tietenkin, että olen tehnyt työt.
Tänään en päässyt lähtemään ajoissa terapiaan, joudun vielä koukata avopuolison työpaikan kautta viemään avaimet, seisoin varmaan kaikissa mahdollisissa liikennevaloissa.
Tänään oli myös tarkoitus lähteä kiipeilemään terapian jälkeen, mutta käteni ovat NIIN kipäet eilisen treenin ja punnerrusten jäljilät, ettei olisi ollut mitään järkeä lähteä luovuttamaan jo ensimmäiselle nousulle.
Onneksi ystävä ymmärsi, etten tee laiskuuttani ohareita, hänelläkin oli oikeastaan lepo paikallaan :) Onni onnettomuudessa, olen urheillut niin innoissani taas, etten olisi tajunnut edes pitää lepopäivää.. nyt on myös sitten aikaa lähteä Sinelliin hakemaan lisää kutsukorttimateriaaleja.
AH ja vielä yksi asia. Mun mieltä on lämmittänyt NIIN paljon muutaman päivän aikana saamani palaute ystäviltä. Palautetta on tullut kalorilaskurissa, heiaheiassa ja ihan livenäkin, että mun osallistumisen mm 100 punnerruksen haasteeseen on inspiroinut muitakin punnertamaan. Mulle ei ole tullut ikinä mieleeni, että kukaa inspiroituisi mistään mitä mä teen, päin vastoin. Olen aina mieltänyt itseni lampaaksi, joka vain seuraa muita.
1 viikko sitten
0 kommenttia:
Lähetä kommentti