elämä

Papan tila on saanut monenlaiset ajatukset liittyen vanhuuteen ja irtipäästämiseen pyörimään päässä.

Oli alkuunsa erittäin hämmentynyt siitä, että mitä ihmettä. Papan vointi aikalailla romahti parissa päivässä, kun viimeisin tieto ennen tätä romahdusuutista oli se, että pappa olisi pääsemässä huomenna itseasiassa kotiin.

Mietin tässä, että kumpi on parempi vanhuksen kannalta, kertoa, että tällä kertaa ei ehkä pääsekään enää kotiin, vai ei. Kun ikää on yli 90 vuotta, niin siinä on tullut elämää nähtyä. En tiedä tuntuisiko niin pahalta katsoa vierestä, jos toinen olisi höperö ja kadottanut todellisuuden tajunsa.

Pystyyköhän noin iäkkäänä ajatella järjellä, että onhan tässä tullut jo hyvä rupeama? Pystyisiköhän sitä hyväksyä, jos kerrottaisiin asiat niinkuin ne oikeasti ovat, vai onko parempi vanhuksen kannalta olla korjaamatta sitä luuloa, että kyllä tästä kotiin vielä päästään?

En uskaltanut kysellä kaikkea äidiltä, joten pyörittelin asioita päässäni, mutta parilta ulkopuoliselta taholta, sekä siskolta ja loppujen lopuksi papan lääkäriltä sain vastauksia ja olo ja ajatukset alkoivat helpottua. Pelkäsin, että jos kyselen äidiltä liikaa, niin tämä ajattelee minun jankuttavan, tai sitten pelkäsin sanovani jotain sellaista ääneen, mitä ei olisi vielä sopivaa sanoa.

Menimme eilen avokin ja pikkuveljen kanssa katsomaan pappaa. Heti päästyämme papan huoneeseen lääkäri saapui paikalle, hän selitti erittäin hyvin papan tilanteen, kyselin siitä mitä pappa oli jutellut omasta olostaan ja sairaalassa olemisestaan, ja se mikä oli minulle kaikkein tärkein, että mitä papalle oli kerrottu. Lääkäri oli yrittänyt kertoa papalle tämän tilasta, mutta pappa oli vain ohittanut ne toteamalla, että olo on mitä mainioin (niin.. ovat antaneet mm morfiinia papalle, jotta tämän hengittäminen helpottuisi).

Pappa oli ollut aamupäivästä hereillä, mutta nyt meidän käydessä paikalla, ei pappa herännyt. Jos olisi alkanut kauhean kovakouraisesti tökkiä, niin pappa olisi varmaan havahtunut, mutta en tohtinut sitten. Pappa tarvitsee leponsa.

Silittelin papan päätä ja käsiä, pidin pappaa kädestä kiinni ja annoin pari suukkoa päälaelle (niinkuin teen joka kerta nähdessäni pappaa).

Tavallaan ihan hyvä, ettei pappa ollut hereillä, sillä lääkärin mukaan pappa on ollut varsin sekava nyt aina heti herättyään, ei ole varmaan, että olisiko hän tunnistanut meitä. Tiistainakin hänellä kesti hyvän tovin tajuta, että pikkusisko ei ollut mikään hoitaja vaan tämän lapsenlapsi. Tosin sitten kun papan mieli taas kirkastui, niin hän alkoi höpötellä siitä, kuinka enää 5 kk niin pikkuinen saapuu maailmaan jne.

Ainakin nyt vielä viimeisin mielikuva valveilla olevasta papasta on se, kun pappa viimeksi öögaili hoitsuja ja lauleskeli jotian barcelona-laulua (jossa oli muuten pikkutuhmat sanat TAI sitten aikaisemmin ei olla ajateltu lainkaan kaksimielisestä :D )

Mutta en mä jätä käymättä siellä sairaalassa. Lauantaina ei ole mitään ohjelmaa, kun peruimme Barcelonanmatkan, minulle ei ole mitään suunnitelmia ja avokki menee sinne jonnekin kaupunkifestareille.. niin ties jos vaikka huristelisin sairaalaan.

Lääkäri sanoi, että jos pappa tuosta paranisi, munuaiset ja kaliumarvot, niin tämä ei palautuis enää kuukauden aikaiselle tasolle psyykkisesti, sillä aivojen muistialueella on tapahtunut niin paljon muutoksia, eikä näitä muutoksia voida lääkitä, sillä lääkkeet kuormittaisivat munuaisia liikaa. Olisiko se elämä sitten enää sen arvoista, että pappa sellaista itselleen toivoisi? Ainakin me lapsenlapset olemme sitä mieltä, ettei se olisi enää papan arvoista elämää.

Äiti soitti äsken, pappa oli mitäilmeisimmin rekisteröinyt läsnäolomme eilen :)