r.i.p.

Muistotilaisuus oli hieno, papin sanat kosketti, rauhoitti ja lohdutti.

Kirkossa tuli itku moneen otteeseen, onneksi avopuoliso aina tajusi milloin pitää pitää kädestä vielä vähän kovempaa kiinni. Arkun nähdessäni tuli välähdys tilanteesta, kun olin äidin kanssa siellä sairaalan kappelissa.

Sitä on usein ollut erittäin ivallinen, kun on ollut puhetta niistä opeista, joita luteralainen kirkko meille opettaa, isänkaikkinen elämä pyh. Pitkään olen/olin ajatellut, että minulle iänkaikkinen elämä tarkoittaisi henkilökohtaista helvettiä. Tietyssä vaiheessa elämääni, en voinut kuvitella olevani ilman masennusta ja niitä ajautksia joita se minussa herätti. En nähnyt ulospääsyä siitä mielentilasta.

Silloin siellä kappelissa katsoessani pappaa, pappa näytti niin erilaiselta. Pappa näytti nukkuvan, mutta ei näyttänyt omalta itseltään, jotenkin tyhjältä, jokin puuttui. Sielu. Silloin alkoi miettiä, että voisiko oikeasti olla jotain muutakin, kun mitä me näämme.

Tämä ajatus taas sotii voimakkaasti sitä vastaan, miten näen ihmiset ja ihmisen tarkoituksen täällä maapallolla. Lisääntyminen, onko mitää muuta syytä miksi me täällä olemme? Usein ajattelen, että ihminen on maapallon luonnottomin eläin, jatkuvasti yritämme huijata luontoa ja sitä miksi me olemme täällä. Ihmiset yrittävät venyttää, lisäännytään yhä vanhempana, yritetään väkisi pitää itsemme nuorena ja lääketieteen avulla pidetään ihmisä väkisin elossa. Kun heikkoja pidetään väkisin elossa, niin luonnonvalinta ei toimi. Luonnossa vahvin ja voimakkain lisääntyy, ihmisten kesken ei niinkään.

Ei toki, en halua läheisteni kuolevan, ja olen itsekin elossa lääketieteen avulla. olisin varmasti jo pienenä kuollut keuhkokuumeeseeni ilman nykylääketiedettä.

Ristiriitaisi asioita, pää menee vain sekaisin, jos yrittää miettiä, että onko taivas, onko jokin minne me kaikki pääsemme. Kaikki järki sanoo, että palamme vain luonnon kiertokulkuun, mutta kyllä sitä huomasi ajattelevansa, että ihanaa, että pappa pääsi mummin luokse.