keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

Comeback salille nro 8564

Kohta on kaksi kuukautta takana pt:n kanssa. Mä jouluna myönsin itselleni, etten nyt pärjää itsekseni. Salilla ei ollut puhtia, ajatukset karkaili mm. lapsien pärjäämiseen lapsiparkissa, en vain löytänyt hommaan draivia mikä joskus mulla oli ollut, syömiset oli myös aivan retuperällä. 

Tammikuussa otin yhteyttä, pidin ruokapäiväkirjaa tovin ja sitten meillä alkoihin yhteiset treenit ja mä sain ruokavalion itselleni. 

Minulla on aikaisemminkin kokemusta personal trainerin kanssa treenaamisesta, siellä on periaatteessa ihan hyviä, mutta myös vähän pliisuja kokemuksia. Kiipeilyssä on tullut kokeiltua paria oikein hyvällä menestyksellä, salitreenissä on sitten ollut pettymyksiäkin. Nyt vihdoinkin tuntuu löytyneen sellainen pt, joka saa musta tosi paljon irti, joka opettaa mulle uutta treenatessa, mutta mua myös "hoidetaan" kokonaisvaltaisena pakettina. 

Tavoitteena ei ole suunnata kisalavoille tms, tavoitteena oli löytää liikkumisen ja salitreenaamisen ilo uudestaan (ja se on onnistunut) ja treenaamaan ns kovaa turvallisesti näitä mun kropan kremppojan kunnioittaen. Jokaisen yhteisen treenin jälkeen olen malttamattomana odottanut seuraavaa salitreeniä, jotta pääsen toistamaan oppimaani. 

Minulla oli tuossa ennen pian synnytyksen jälkeen paljon ongelmia selän kanssa, saattoi olla hormonaalista, nyt oli jotain muuta kuin välilevyissä ongelmaa. Hoidatin selkää myös kymmenisen kertaa kiropraktikolla, mutta nyt vasta uuden treenaamisen jälkeen selkäkivut ovat kaikonneet. Välillä teki mieli lähteä vain salilta ovet paukkuen, kun jokin liike vihloi selkään niin, että painot oli tippua käsistä tai jalat meinasi lähteä alta. Selkäkivut vaikutti myös uniin, aina asentoa vaihtaessa heräsin kipuun.

Alussa lähdimme hyvin varovaisesti liikkeelle pt:n kanssa, liikkeet olivat aika maltillisia, teimme kaksijakoisen saliohjelman, koska olin ajatellut ehtiväni vain kahdesti viikossa salille. Yllättäen nyt kuitenkin salitreenaamiselle on löytynyt aikaa, kohta saatan miettiä jopa neljännen treenin päivän lisäämistä. Hieman minua hirvitti kyykyt polven ja selän takia, mutta pt:n valvovan silmän alla olen saanut kyykättyä, viimeviikolla harjoiteltiin mavea (trapbarilla) ja tänään tutustuin räkkivetoon. 

Saliaika on ollut ihana tapa päästä hetkeksi eroon kotihommien ajattelusta, siellä keskittyy vain ja ainoastaan treeniin, selviämiseen ja siihen, ettei yritä näyttää siltä, että välillä hirvittää se, että ei usko selviävänsä kunnialla treeneistä. "ei tää jumalauta nouse" Jostain sitten kuitenkin aina löytyy joku extra vaihe treenin aikana. 

perjantai 23. maaliskuuta 2018

Aina ei jaksa käyttäytyä

.. tuo minun vanhempi. Tämä viikko on ollut varsinainen koettelemus esikoisen kanssa. Joko uhmassa on joku uusi vaihe tai sitten viimepäivien järjettömän aikaiset herätykset vaativat veronsa. Esikoinen ei ole ikinä ollut pitkään nukkuvaa sorttia. Meillä on ollut pitkiä rupeamia ennen kuopuksen syntymää, että jäsenK heräili pitkään puoli viideltä, tuolloin onneksi hönet sai vielä jatkamaan usein uniaan. Saimme jossain vaiheessa neuvoksi aikaistaa nukkumaanmenoa, ja unet alkoivatkin sitten pidentyä, ja pitkään sitten unet jatkuivat "jopa" 5:30-6:00 asti.

Viimeaikoina heräämiset ovat aikaistuneet ja nyt taas olemme takaisin 4:30 aamuissa. Itse pärjään kyllä, vaikka poika esikoinen herääkin aikaisemmin, mutta on ollut valitettavaa huomata miten aikaiset heräämiset vaikuttavat pojan keskittymiseen ja käytökseen. Aikaiset herätykset ovat myös siinä mielessä hankalat, että myös sitten nuorempi alkaa heräillä aikaisin leikkimisen ääniin. Esikoista ei kuitenkaan halua hiljentää aamuisin piirretyillä.

Lasten huoneessa on pimennysverhot, yritämme saada pojan syömään hyvin ennen nukkumanamenoa, juomaan vähän, käytämme hänet vielä yöllä vessassa, jotta tämä ei häräisi vessahädän takia aikaisin.. tuntuu vaan, ettei tuohon ole oikein ratkaisua. Aamuisin hänen kanssaan on pötkötelty, hänet on jätetty myös itsekseen nukahtamaan, hänelle on tarjottu pientä huikopalaa ja maitoa janoon, on silitelty jne, mutta mikään ei tunnu auttavan. Huone ei ole liian kylmä eikä liian kuuma.

Tällä viikolla olemme pariin otteeseen yrittäneet pojan kanssa (seurassa ja kahdelleen) touhustaa pääsiäisjuttuja. Tänään vasta illalla tuntui, että sain enemmän kontaktia poikaan. Meillä oli oikein hauska ilta, sain kuopuksen hyvissä ajoin unten maille. Toki voi olla, että esikoisen käytös on myös ollut ihan huomionhakua, tämä ilta oli kuitenkin ihanan harmoninen ja hän jaksoi keskittyä touhustamiseen kanssani. Saimme koristelua pääsiäisvitsoja ja hän ilmaisi myös halunsa tehdä kortteja "tyttöystävilleen" sekä ukille ja mummille.

Onneksi kohta siirretään kelloja kesäaikaan, tämä tuonee helpotusta meidän arkeemme ainakin toviksi, mutta siihen asti, en voi kuin sopeutua ja mennä itse myös aikaisin nukkumaan.

browniesseja pikkuisille

Halusin tänään tehdä jotain spessua mun pojille, jotain suklaista herkkua, mutta myös jotain vähän energiarikkaampaan nuoremmalle, mieleeni tuli joskus soppa365:stä bongaamani resepti, jota sitten vähän tuunasin


Pikkuvärien suklaapalat

3 ruskeatäbläbanaania
2 kananmunaa
1,5 dl karahiutaleita
1dl maapähkinävoita
0,5dl kaakaojauhetta

Sekoita sauvasekoittimella kaikki aineet sekaisin, laita voideltuu vuokaan TAI leivinpaperilla vuorattuun vuokaa. Kaada taikinaa 20 min 200 asteessa.


Mokkapalojen päälle tein vielä banaaniavokadosuklaamousseja , johon tuli 2,5 pienehkö avokadoa, täbläbansku, 2 rkl hunajaa ja 0,75dl raakakaakaojauhetta. Kaikki ainekset vedetään sauvasekoittimella tasaiseksi massaksi. Tätä voi herkutella sellaisenaan tai laittaa vaikka kaakaonibseja tai jotain ihania kuivattuja supermarjoja päälle. Tuolle nuoremmalle tuo ei vielä sovellut hunajan takia, mutta esikoinen voi surutta syödä tätä. Hän tykkäsin myös iltapalalla dipata banaaneja mousseen.

keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Lapset harrastaa

Esikoisen kanssa tuli aikoinaan harrastettua vähän tämän vauva-aikana. Me kävimme jäsen K:n kanssa kerran viikossa vauvajumpassa meidän salilla, kävimme myös uimassa ja isänpäivälahjaksi ilmoitin miehen ja pojan vauvasirkukseen.

Nyt nuoremman pojan kanssa olemme harrastaneet myös paljon. Me käymme perheenä yhdessä sisaruinnissa sekä muskarissa.

Meillä sisarharrastukset eivät ole sujuneet niin harmonisesti, kuin olisin toivonut. Muskari oli alunperin tarkoituksena olla sellainen hetki, että minä harrastan lasten kanssa ja sillä aikaa mies saisi ns omaa aika, voisi käydä omissa harrastuksissa. Muutamien kertojan jälkeen minun oli myönnettävä, että 2kk ja päälle 2v lapsen kanssa hoimma vaan vaatii kaksi vanhempaa paikalle. Nuorempi vaati jatkuvaa sylissä pitämistä ja esikoinen vaati huomiota. Suurin osa ajasta meni siinä, että yritin hillitä esikoista juoksemasta pitkin musiikkiluokkaa. Miehen tultua mukaan harrastaminen muuttui helpommaksi, mies on mukana ihan mielellään, olisin vain halunnut mahdollistaa hänelle myös aikaa omia harrastuksia varten. Ehkä sitten joskus myöhemmin.


Muskarissa aloitimme tosiaan syyskuun alussa ja nyt vasta maalikuussa tuntuu siltä, että esikoinen alkaa lämmetä enemmän touhulle. Hän on pitänyt kyllä rummuttamisesta (hakkaamisesta ) jo tovin, mutta nyt kahdella kerralla hän on vihdoinkin alkanut laulaa mukana ja läpsytellä /taputtaa neuvotusti laulujen mukana. Pariin otteeseen olen miettinyt koko harratuksen mielekkyyttä, onneksi sinnikkäästi olemme silti vieneet poikiamme muskariin. Esikoinen on kyllä pitkään jo osoittanut kiinnostusta laulamista kohtaan, meillä lauletaan paljon yhdessä, muskariin tämä lauluinnostus on vain siirtynyt viiveellä.

Perheuinti on myös toinen, mikä on vaatinut molemmilta lapsilta hieman pidempään lämpenemistä. Esikoisen kanssa kävimme uimassa pitkään, tietyssä vaiheessa vain jokainen uintikerta oli sellainen, ettei poika halunnut oikeastaan kuin olla sylissä, sukeltaminen ei ollut mieleen eikä mikään ohjattu tekeminen. Vedessä touhuaminen oli kyllä hänelle mieleen, mutta lastenaltaassa. Kävimmekin pojan kanssa uimassa vielä pitkälle toisen raskauteni aikana, ja hän nautti kovasti uimisestä ja käsipohjan harjoittelusta jne.

Sisaruinnin alkoi hieman tahmesti molemmilla lapsilla, pari ensimmäistä kertaa miniK:lla meni hienosti, mutta sitten alkoi itkut uinnissa. Uiminen ei ollut pelottavaa, mutta ehkä kyse oli enemmän ihmismäärästä ja kaikuvasta hallista. Uinti aloitettiin hänen ollessaan 3kk vanha, pidempään itkettiin aina vähän, mutta nyt sekin on jo historiaa. Esikoinen viihtyy kyllä altaassa, mutta kovapäinen kun on, niin edelleen on rajallista millaisia harjotteita hänen kanssaan tehdään tai mitä uintivälineitä hän suostuu käyttämään.


Esikoinen käy uinnin- ja muskarin lisäksi vielä käsipalloleikkikoulussa. Kuten kahdessa muussakin harratuksessa, sielläkin kesti alkuunsa lämmetä, toisiaan on kertoja että esikoinen jaksaa keskittyä hienosti koko tunnin, mutta välillä handistreenien kohokohta on eväät pukuhuoneessa.. eikä sekään väärin ole.

Lasten kanssa harrastaessa pitää unohtaa sitä, miten asioiden pitäisi sujua, lasten pitäisi käyttätyä, jaksaa keskittyä, suorittaa jne, pitää vain nauttia tekemisestä ja olemisesta lasten kanssa.


sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

unetonna

Minua aina välillä pelotta tosi paljon tulevaisuus. En ole ikinä kokenut olevani mitenkään erityisen älykäs tai fiksu. Koulussa olin ala- ja yläasteella hyvä, lukiossa vielä petrasin entisestään, koeviikot "asuin" Töölön kirjastossa lukemassa. Kirjastossa eka kirjastossa vika.

AMK-aikoina sitten opiskelu muuttui yhtäkkiä hankalaksi, omaksuttava tieto muuttui radikaalisti, sitä tuli enemmän ja nopeammin. Samaan aikaan piti myös elättää itseä ja elin parisuhteessa, joka näin jälkikäteen ajateltuna oli yksi huonoimpia ajanjaksoja elämässäni. En kokenut oppineeni koko amk-aikoina yhtään mitään uutta, aikasemmin kiitettäviä arvosanoja saaneena tuo hädintuskin kurssien läpäiseminen on erittäin raskasta muutos. Koin itseni  yllättäen tyhmäksi, enkä ymmärtänyt mistä tämä kauhea muutos johtui.

Pitkään tämä amk-aikoina ilmennyt ongelma sitten painoi minua, muokkasi sit miten näin itseni. Olin epäonnistunut ja tyhmä, en tule ikinä pärjäämänä elämässä. En voi valehdella, töissä oli toisinaan myös haasteita, ja olin ahdistuneempi kuin koskaan.


Vaikka ongelmien syyt on nyt selvillä ja olen tehnyt töitä niiden selättämiseksi, pieni ääni silti usein saattaaa alkaa päässäni kuulua siitä, etten tule selviämään töistä, tuleva yrittäjyys tulee olemaan massiivinen epäonnistuminen. Välillä haluaisin luovuttaa jo ennen kuin edes pääsen edes kokemaan yrittäjyyttä. 

En ole koskaan pystynyt tekemään asioita vain "vähän" tai mennä sieltä mistä aita on matalin, oli sitten kyse kodista tai harrastuksista, olen aina halunnut tehdä enemmän kuin parhaani. Bare minimun - ei ole ollut minun juttuni. 

Lasten tultua kuvioihin, haluaisin olla lapsilleni paras äiti ikinä. Haluan pystyä tarjota heille kaiken mitä he tarvitsevät kasvaakseeni kunnollisiksi ja tunnollisiksi nuoriksi aikuisiksi, haluan heidän tuntevan oman arvonsa ja tuntevansa olonsa rakastetuiksi. Haluan olla heille läsnä aina kun tarvitsevat apua, en halua heidän tuntevan olevansa tuetta tai yksin ongelmiensa kanssa. Miten tämän sitten ynnää siihen, että haluan olla tulevana yrittäjä myös mahdollisimman hyvä, haluan pystyä jatkamaan äitiniä viitoittamaa tietä rautaisena ammattilaisena.  


Pienemmästkin pohdinnasta välillä menettä yöunensa. Viimeyönä taas tosiaan nämä asiat pitivät minua hereillä. Selvästi tuleva yrittäjyys jännittää minua. Nyt toki vallitseva tilanne on sellainen, että työasiat on syrjässä useampana päivänä viikossa minun ollessa lasten kansa kotona, yöunet jäävät usein katkonaisiksi. Täytyy tosiaan vain taas luotta siihen, että asioilla on tapana järjestyä, ja minä OLEN fiksu ja ahkera. Välillä oman oppimisen eteen tehtävä extratyö pelottaa minua raskaudellaan.

Etsin yöllä noita memejä tms, ja minun mielestä nuo molemmat mietelauseet ovat varsin hyviä, ne myöskin rauhoittavat. Minun tulee vain oppia mahdollista vanhoista virheitä, analysoida niitä ja lähteä niistä oppineenä eteenpäin. Ehkä näitä asioita pohtineena ensiyönä uni tulee helpommin.

maanantai 12. maaliskuuta 2018

Ihana kamala imetys

Ennen esikoista oli autuaan tiemätön mistään imetykseen liittyvistä ongelmista. Imetystaival oli helppo, maitoa tuli hyvin, esikoinen viihtyi rinnalla, tiheän imun kaudet olivat hyvin siedettävät, imetys onnistui paikassa kuin paikassa.

Tottahan toki alussa imetys sattui aivan kauheasti, iho ei ollut tottunut moiseen rasitukseen ja maidon nouseminen sattui aivan kauheasti. Iho oli alussa niin hellänä, että ensimmäisen viikon ajan mieleni teki vain huutaa esikoisen ollessa rinnalla, oloani yritin helpottaa käyttämällä rintakumia. Imetys oli asteen verran hankalaa sektiosta toipuessa, asentoa ei pystynyt vaihtamaan. Onneksi sektiosta toipuminen oli odottamaani nopeampaa, omalla kohdalla uskon nopean liikkelle lähdön olleen merkittävä tekijä toipumisessa.

Sairaalassa esikoisen painoa seurattiin, teimme pari vuorokautta syöttöpunnituksia ja maitoa/korviketta annettiin ruiskulla imetyksen lisäksi. Kotiuduttua ohjeena oli herättää vauva öisin rinnalle kolmen tunnin välein, 45min imetyssessiot ja omat ongelmani nukahtamisen kanssa tekivät alusta hankalan. Onneksi pian esikoisen paino alkoi nousta erinomaisesti, niin syötöt kellon kanssa sai unohtaa. Alku oli kuitenkin hyvin stressaavan, kun ei ollut pienentäkään tietoa siitä, miten kauan kellon kanssa tultaisiin imettämään.

Ainoat ongelmat esikoisen imettämisessä alun jälkeen olivat ns positiiviset ongelmat, maitoa tuli välillä liiankin hyvin. Esikoinen sai rintamaitoa myös minun palatessani töihin, töissä pumppasin maidot pojalle, jotka mies sitten syötti pullosta pojalle.

Imetystaivalta meillä kesti vuoden ja seitsemän kuukautta. Lopetus taisi olla minulle vaikeampi paikka kuin esikoiselle, hän sopeutui erittäin nopeasti (kuten hän on sopeutunut kaikkeen muuhunkin tähän asti).

Toisen lapsen kanssa imetys alkoi helpommin. Odotin imetyksen olevan kivuliasta, maidonnousun sattuvan ja kauhulla odotin öisin 3h välein tapahtuvaa imettämistä.

Alku olikin helppo, maidonnousu ei sattunut, imetys ei sattunut millään tavoin, maitoa alkoi tulla heti alusta hyvin. Paino nousi alusta alkaen hyvin ja tasaisesti.

Yllätyksenä tuli se, että nuorempi lapsi ei ole samanlainen tissimonsteri kuin isoveljensä. Esikoinen saattoi viihtyä pitkiäkin aikoja rinnalla, hän tankkasi aina vain kun hänelle annettiin rinta suun eteen. Kuopus ei tankkaile, vaan hän syö suurinpiirtein kellon kanssa. Tämä on alkuunsa aiheuttanut hieman ihmetystä, mutta tähän tottuu. Toinen haaste oli rintaraivarit, jotka tulivat joskus ennen kolmea ikäkuukautta. Kuopus ei vain suostunut syödä, huusi rinnalle, piti laulaa, puhallella kasvoja, antaa aluksi maitoa lusikalla, jotta pikkuinen tajuaa haluavansa syödä, tilan piti olla rauhallinen. Koska imetyksen piti tapahtua rauhallisessa paikassa, tämä aiheutti tilapäisesti sen, etten pystynyt olemaan esikoisella samalla tavalla läsnä. Tämäkin onneksi meni kuitenkin kohtuu nopeasti ohi, mutta tämäkin aiheutti hieman harmaita hiuiksia, koska ennen reissuja kun ei voinut tankata, niin kaikki piti aikatauluttaa syömisten mukaan.

Esikoisen kanssa imetys oli ihanan harmoninen kokemus, se on meidän aikaa, siinä nautiskeltiin yhdessä olosta. Kuopuksen kanssa imettäminen ei ole samanlainen hetki. Olen alusta alkaen valmistautunut henkisesti siihen, että koska nuo lapset ovat niin erilaiset muutenkin imetyksen suhteen, niin on hyvin mahdollista kuopuksen vierottautuvan rinnasta itsekseen ja aikaisemmin. Jokainen päivä mitä saan imettää kuopusta on siunas, ja vaikka nyt on taas sellainen vaihe, etten saa poikaa kunnolla imetettyä kuin makuuasennossa ja rauhallisessa tilassa (onneksi minua ei haittaa pötkötellä imettämässä poikaa paikassa kuin paikassa), toivon silti tämä jatkuvan vielä pitkään.


 
Template by suckmylolly.com - background image by elmer.0