Happy Hippo

Vuosi sitten olimme koko perhe kannustamassa siskoni lapsia Extreme Runissa. Kysyin esikoiselta mitä hän piti touhusta ja tiedustelin myös, pitäiskö hän ajatuksesta lähteä itse osallistumaan kilpailuun.

Tämän kevään GoExpossa oli Extremerunilla oma messuständi. Messuhintaan ilmoitin pojan kesän kisaan. Esikoinen kovasti odottaa pääsevänsä juoksemaan vesiesteessä.

Facebookista huomasin mainoksen Otaniemessä järjestettävistä Hippokioista. Esikoinen vaikutti innostuneen siitä, että pääsee heittämään palloa ja juoksemaan lujaa, joten ilmoitin hänet tapahtumaan.

Tapahtumapäivänä osallistujia ja perheitä hemmoteltiin upealla säällä. Otanieman urheilukenttä oli täynnä innostuneita vanhempia ja lapsia. Joka paikasta huokuin ilo ja vanhempien ylpeys.

Esikoinen yllätti monellakin tapaa tapahtumassa. Odotin levotonta liikehdintää omaa vuoroa odottaessa, jotain pientä kiukuttelua ja ilmoitusta siitä, ettei hän haluakaan osallistua. Mahtava tsemppaava yhteishenki ja muutkin tapahtumasta innoissaan olevat lapset vaikuttivat, sillä poika odotti ennennäkemättömän rauhallisesti omaa vuoroaan vieressäni. Suoritus oli hieno, olimme vähän käyneetkin harjoittelemassa pallonheittoa (heittolajithan ovat lähellä sydäntäni). Poika oli häkellyttävän onnellisen ja tyytyväisen näköinen suoritukseensa. Oli pakahtua ylpeydestä.

Myöskin juoksusuoritus oli hieno. Sielläkin odotettiin omaa vuoroa nätisti. Vähän poika häkeltyi ihmettelemään starttipistoolin ääntä. Vaikkei poika ensimmäinen ollutkaan, nautti hän silti kilpailusta ja juoksi isoin hymy kasvoillaan maaliin.

Tuo oli aivan ihana tapahtuma.Mielelläni kannustan poikiani urheilemaan ja käyn heidän kanssaan. Puhuin jo nuoremman kummipoikani äidin kanssa siitä, että saan käyttää kummipoikaa ko kisoissa, kuhan aika on kypsä.

Jokainen osallistuja sai osallistujamitalin. Esikoinen oli niin ylpeä, mitalin kanssa on nukuttu ja se on viety hoitoonkin kaikille näytettäväksi.

GoExpo, mitä jäi käteen

Viikko sitten lauantaina pakkasimme lapset autoon ja suuntasimme auton kohti Messukeskusta ja GoExpoa. Odotukset olivat kohtalaisen korkealla. Muutama vuotta sitten takaperin, ko messuilta lähti varsin pitkälle kantanut setti vaatteita pyöräilyyn.

Onnistuin syksyllä kaatumaan pyörällä sillä seurauksin, että housut aukesivat polvesta. Koko talven pyöräilin risoilla pöksyillä, odotin kevään GoExpoa sillä ajatuksella, että ostaisin sieltä sitten uudet haalarit talvipyöräilyyn. NOH, Velo & Oxygenin osasto oli tänä vuonna paljon odottamaani pienempi, tiedä olisiko perjantaina ollut vielä haluamiani tuotteita, mutta nyt itselle lähti tuolta mukaan pyöräilyhanskat (jotka myös rispaantuivat kaatumisen yhteydessä täysin).

Itselle messuilta jäi käteen uusiin superfoodeihin tutustuminen, mm kookosmanna oli the juttu. Kävimme myös perheen kera ihastelemassa asuntoautoja, esikoinen on saanut päähänsä (mitä ilmeisimmin ryhmä hausta), että hän haluaa lähteä asuntoautoreissuun. Ja kyllähän autot näytti sen verta kivoilta, että voisi tosissaan harkita sellaisen reissun tekemistä, tänä vuonna jopa jo. Kuhan myös sitten tuo nuorempi ymmärtäisi vähän asian päälle, niin sitten voisimme tehdä asuntoautolla matkan pohjoismaihin ja kuhan vielä enemmän ymmärrystä (parin vuoden päästä), niin voisimme lähteä Saksaan/Ranskaan jne.

Viimekesänä kävimme Espoossa kannustamassa siskon lapsia Extreme runissa, silloin oma esikoinen ei osallistunut, mutta hän kovasti näytti kiinnostuneen touhusta. Nyt messuilta tarttui messutarjouksena vähän edullisempi ilmottautuminen tapahtumaan. Katsotaan miten poika kypsyy /kasvaa, että onko tuollaiseen kisaan osallistuminen mitenkään järkevää. Onneksi noita ennakkolippuja voi siirtää tarpeen tullen myös seuraavalle vuodelle.

Parin pienen kanssa messuilla käyminen onnistuu, jos etukäteen on muodostanut kuvan siitä, mitä sieltä lähtee hakemaan. Itselle oli selvä se, mitä sieltä lähdin hakemaan. Mies lähti vähän eri asenteella ja hän ei ihan saanut messuista irti sitä, mitä olisi toivonut. Seuraavalla kerralla täytynee jättää lapset hoitoon tai käydä ihan vaikka aikuisten kesken.

Lahjonnan voima

Olen tykännyt ajatuksesta harrastaa lasteni kanssa. Esikoisen kanssa aloitimme vauvauinnin hänen ollessaa 3kk vanha, nykyään käymmen koko perhe perheuinnissa. 2 vuoden kohdalla lisäksi tuli mukaan käsipallotreenit ja muskari. Muskari on ollut kuvioissa nyt siis puolitoista vuotta. Ensimmäinen muskarivuosi oli meidän koko perheen harrastus. Toinen muskarivuosi on nyt erilainen. Käyn poikieni kanssa lähempänä sijaitsevassa muskarissa itsekseni.

Alkujaan minua pelotti se, että miten saan ajan kulumaan kotona poikieni kanssa. Koin tarvitsevani jotain täytettä arkeen, ja muskari tuntui kivalta ratkaisulta siihen, etten päivät tuntuisi poikien kanssa pitkiltä ja yksinäisiltä. Eniten tottakai kupissa painoi se, että pojat tuntuivat viihtyvän hyvin muskarissa ensimmäisenä vuotena.

Toinen muskari vuosi alkoi kivasti, nuorempi poika viihtyi hyvin sylissä ja pysyi nätisti paikoillaan, esikoinen sen sijaan tuntui aina assosioivan muskarin leikkimiseen ja juoksenteluun (yksi hänen parhaista ystävistään kävi ensimmäisen vuoden meidän kanssa samassa muskarissa), ja jotenkin hän jatkoi tätä juoksentelua nykyisessäkin.

Meidän onneksi muskarin opettaja on erittäin hyvä lasten kanssa, hän osaa lukea tilanteita hyvin ja palauttaa lasten keskittymisen tuntiin, jos tuntuu sellainen olevan paikallaan.

Viikkoa ennen hiihtolomia muskarissa oli sijainen, silloin pojan käytös oli niin riehakasta (vaikka olimme juuri keskustelleet siitä, miten muskarissa käyttäydytään), että lähdimme muskarista pois. Olin jo sitä mieltä, että homma riittää meidän osaltamme, olin jo henkisesti varautunut ilmoittamaan muskariin, ettemme enää tule.

Keskustelin esikoisen kanssa siitä, haluaako hän käydä muskarissa, ja että jos hän ei halua, niin meidän ei ole pakko mennä sinne. Poika oli sitä mieltä, että harrastus on kuitenkin mieluisa. Päätin, että annan pari kertaa vielä mahdollisuuden muskarille, myös kevyt lahjota otettiin käyttöön.

Pienellä kinder-patukalla saa yllättäviä asioita aikaan. Eilen esikoinen ei kertaakaan juossut luokkahuoneen kauimmaiseen nurkkaan, hän ei heitellyt soittovälineitä eikä karannut pöydille. Nuorempi sen sijaan karkasi kymmenisen kertaa opettejan pianon tykö.

Esikoinen oli innoissaan tunnin jälkeen "enkös käyttäytynyt nätisti äiti?". Kyllä, osaahan hän käyttäytyä hyvin. Ihana ihana esikoiseni.

Lapset harrastaa

Esikoisen kanssa tuli aikoinaan harrastettua vähän tämän vauva-aikana. Me kävimme jäsen K:n kanssa kerran viikossa vauvajumpassa meidän salilla, kävimme myös uimassa ja isänpäivälahjaksi ilmoitin miehen ja pojan vauvasirkukseen.

Nyt nuoremman pojan kanssa olemme harrastaneet myös paljon. Me käymme perheenä yhdessä sisaruinnissa sekä muskarissa.

Meillä sisarharrastukset eivät ole sujuneet niin harmonisesti, kuin olisin toivonut. Muskari oli alunperin tarkoituksena olla sellainen hetki, että minä harrastan lasten kanssa ja sillä aikaa mies saisi ns omaa aika, voisi käydä omissa harrastuksissa. Muutamien kertojan jälkeen minun oli myönnettävä, että 2kk ja päälle 2v lapsen kanssa hoimma vaan vaatii kaksi vanhempaa paikalle. Nuorempi vaati jatkuvaa sylissä pitämistä ja esikoinen vaati huomiota. Suurin osa ajasta meni siinä, että yritin hillitä esikoista juoksemasta pitkin musiikkiluokkaa. Miehen tultua mukaan harrastaminen muuttui helpommaksi, mies on mukana ihan mielellään, olisin vain halunnut mahdollistaa hänelle myös aikaa omia harrastuksia varten. Ehkä sitten joskus myöhemmin.

Muskarissa aloitimme tosiaan syyskuun alussa ja nyt vasta maalikuussa tuntuu siltä, että esikoinen alkaa lämmetä enemmän touhulle. Hän on pitänyt kyllä rummuttamisesta (hakkaamisesta ) jo tovin, mutta nyt kahdella kerralla hän on vihdoinkin alkanut laulaa mukana ja läpsytellä /taputtaa neuvotusti laulujen mukana. Pariin otteeseen olen miettinyt koko harratuksen mielekkyyttä, onneksi sinnikkäästi olemme silti vieneet poikiamme muskariin. Esikoinen on kyllä pitkään jo osoittanut kiinnostusta laulamista kohtaan, meillä lauletaan paljon yhdessä, muskariin tämä lauluinnostus on vain siirtynyt viiveellä.

Perheuinti on myös toinen, mikä on vaatinut molemmilta lapsilta hieman pidempään lämpenemistä. Esikoisen kanssa kävimme uimassa pitkään, tietyssä vaiheessa vain jokainen uintikerta oli sellainen, ettei poika halunnut oikeastaan kuin olla sylissä, sukeltaminen ei ollut mieleen eikä mikään ohjattu tekeminen. Vedessä touhuaminen oli kyllä hänelle mieleen, mutta lastenaltaassa. Kävimmekin pojan kanssa uimassa vielä pitkälle toisen raskauteni aikana, ja hän nautti kovasti uimisestä ja käsipohjan harjoittelusta jne.

Sisaruinnin alkoi hieman tahmesti molemmilla lapsilla, pari ensimmäistä kertaa miniK:lla meni hienosti, mutta sitten alkoi itkut uinnissa. Uiminen ei ollut pelottavaa, mutta ehkä kyse oli enemmän ihmismäärästä ja kaikuvasta hallista. Uinti aloitettiin hänen ollessaan 3kk vanha, pidempään itkettiin aina vähän, mutta nyt sekin on jo historiaa. Esikoinen viihtyy kyllä altaassa, mutta kovapäinen kun on, niin edelleen on rajallista millaisia harjotteita hänen kanssaan tehdään tai mitä uintivälineitä hän suostuu käyttämään.

Esikoinen käy uinnin- ja muskarin lisäksi vielä käsipalloleikkikoulussa. Kuten kahdessa muussakin harratuksessa, sielläkin kesti alkuunsa lämmetä, toisiaan on kertoja että esikoinen jaksaa keskittyä hienosti koko tunnin, mutta välillä handistreenien kohokohta on eväät pukuhuoneessa.. eikä sekään väärin ole.

Lasten kanssa harrastaessa pitää unohtaa sitä, miten asioiden pitäisi sujua, lasten pitäisi käyttätyä, jaksaa keskittyä, suorittaa jne, pitää vain nauttia tekemisestä ja olemisesta lasten kanssa.