raskasta

Viikonloppuna meni isolta osalta töitä tehden, onneksi lauantaina oli tyttöjenilta, niin sai hieman hengähtää välillä.

Tammikuun alussa ystävättären valmistujaisissa saatiin idea tyttöjenillasta porukalla, jolla tuli vietettyä hurjasti aikaa yläasteaikoina. Meigän -jengi <3 Oli tosi ihana viettää nyyttäri-iltaa tyttöjen kanssa. Juoruttiin, juotiin vähän viinä/siideriä ja luettiin yhden ystävättäristä päiväkirjaa ala- ja yläateajoilta :D Voi sitä tuskaa :D

Aiheet kävivät välillä synkissäkin asioissa. Sain vahvistuksen sille huhulle, minkä olin kuullut viimevuonna. Yksi yläastekaveri oli kuollut. Kauheaa. Mä olin yläasteella kuolettavan ihastunut tuohon kundiin, se oli mun mielestä ihana, fiksu ja hauska. Ekonomian tunneilla istuminen ei ollut lainkaan niin paha asia, kun tuo kundi oli siellä.

En mä ollut kauheasti ollut tekemisissä ko kundin kanssa, mitä nyt fb-kavereita, juteltiin joskus aikoinaan jos törmättiin baarissa ja mä seurasin sen blogia. Tuntuu vaan pahalta, se miten sitä lähtee, 27 vuotiaan kroppa ei kestä. Ei tappanut itseään, mutta ... toimi huonosti. Mua ehkä sekin itketti, että mun meno joskus ei ollut sen parempaa. Hitto jos omat vanhemmat olisivat joskus löytäneet mut kotoa tuolleen :(

hautajaiset

Tänään oli sitten jo neljännet hautajaiset tänä kesänä. Haudan lepoon saatettiin äitini kummitäti, "tätini". Hän ei ollut oikeasti tätini, mutta silloin vielä, kun hän ei ollut sairastunut dementiaan, niin kävin usein samalla alueella asuessani hänen luonaan, pidin seuraa, siivoilin, kokkailin hieman ja kävin kaupassa hänen puolestaan.

Jossain vaiheessa hänen ei vaan enää tuntunut muistavan minun käyntejäni, olin aina vaan jotenkin surullinen siitä, etten käynyt hänen luonaan useammin. Jossain vaiheessa sitten tuntui vain toivottomalta käydä siellä, kun joka kerta tuli paha mieli siitä, että toinen tunsi itsensä hylätyksi, kun ei muistanut enää uusimpia asioita.

"täti" oli mielettömän iloinen ja herskyvä luonne.

Toinen surullinen asia... siihen en tunnu vieläkään löytävän ratkaisua. En tiedä pitäisikö hänelle tehdä toinen interventio. Hänen eksänsä aikoinaan pyysi meitä muita puuttumaan asiaan, mutta jostain syystä hän tuli toisiin ajatuksiin, en tiedä, että pelkäsikö tämän vaikuttavan jotenkin parisuhteeseen. Hän varmaan uskotteli itselleen ja meillä muille välittäville, että asiat olisivat parantuneet, vaikka se ei ollut kuitenkaan niin. Se on vaan kauhea katsella kun toinen tietoisesti tuhoaa elämäänsä, pelottaa toisen puolesta, että menee asunto alta jne.

Ilon aiheitakin löytyy, pikkusiskon pitäisi poksahtaa hetkellä millä hyvänsä, laskettu aika oli jo puolitoista viikkoa sitten, joten odotellaan vaan koko ajan, että päättäiskö pikkuinen sittenkin tulla ilman käynnistelyitä. On se vaan hurja juttu :) Ja jos joudutaan käynnistämään, niin .. minusta tulisi kait parhaassa tapauksessa täti tällä viikolla <3

huoli

Mulla on kauhea huoli läheisestä ihmisestä. Turhauttaa, kun aikuista miestä ei voi pakottaa mihinkään, pitäis kyllä välillä saada tehdään niin.

Olen niin pitkään pyöritellyt erinäisiä vaihtoehtoja, löytämättä mitää ratkaisua. Tieto niin lisää tuskaa, mä luulin, että asiat menivät jo paremmin, mutta nyt viimeisin update sai huolestumaan toisesta.

Jotenkin niin surullista, että päihteet pilaa elämän ja ihmissuhteet.

Saunominen ja uiminen auttoi, raskas päivä tuntui muuttuvan vähemmän raskaaksi.

Saatoimme tosiaan avopuolison pitkäaikaisen ystävän viimeiselle matkalle. Tämä mies oli muodostunut minullekin varsin läheiseksi. Hän oli koskettanut monia ihmisiä elämänsä aikana. Hän oli rehellinen ja elämäniloinen ihminen, omistautunut perheeisä, intohimoinen urheilija ja mahtava ystävä.

Avopuoliso oli lupautunut valokuvaamaan hautajaiset. Ei voinut olla helppoa, tunnin verran joutui kuvata kun ryhmä toisensa jälkeen kävi laskemassa kukat arkulle, kaikki itkivät. Useaan otteeseen olisin halunnut rynnätä avopuolison luokse lohduttamaan, mutta se ei oikein olisi sopinut. Siunaustilaisuuskin oli liikuttava, pappikaan ei pystynyt peittelemään liikutustaan, puhe katkeili välillä.

Muistotilaisuudessakin kuuntelimme kymmenien adressien luettavan, tietokoneilla pyöri looppina kuvia ystämme pari viimeisen vuoden ajalta, erähiihtomatkoilta, patikointiretkiltä sekä perheen että ystävien kanssa ja hetkiä, jolloin ylpeä isä sai pidellä poikaansa ensimmäisen kerran.

On niin väärin, että 28 vuotias mies lähtee yhtäkkiä, vaimolta riistetään puoliso ja pieneltä lapselta isä, mainitsemattakaan siitä, että vanhemmat joutuvat hautaamaan poikansa. Tällaiseen suruun kun ei voi mitenkään valmistautua.

Hyvän ihmisen muisto,
miten se mieltä lämmittää.
Miten aina sen soinnusta sieluun,
sävel pieni soimaan jää.

rankkaa

tuntuu omituiselta saattaa tänään ystävä viimeiselle matkalle.

en pysty kuvitella edes murto-osaa siitä surusta mitä hänen perheensä kokee, vaimo ja lapsi.

020810

mekko - American Apparel
kengät - Zara
laukko - Friis & Co

Tahtoo niin tilata toisen mekon itselleni, siinä värissä missä alunperin olisin tämän mekon halunnut ostaa. Olen siis erittäin tyytyväinen tähänkin väriin, don´t get me wrong. Mekko on ihana, tänne vaan ei voi laittaa mitä tahansa alusvaatteita alle, kuten kuvassa näkyyn, näkyy alushousujen mahdolliset rajat huomattavan tehokkaasti läpi.

Kävimme lesken luona, siellä oli paljon muutakin porukkaa. Leski vaikutti rauhalliselta mutta surulliselta. Jotenkin ihan vielä ei ole täysin iskenyt se, että kaveri on poissa, ihan kuin hän olisin vielä jossain reissussa, ja häntä odotetaan takaisin hetkellä millä hyvänsä.

Suruvalittelut

Menemme tänään osoittamaan osanottomme viimeviikolla traagisesti kuolleen ystävämme leskelle. Mitä sitä sanoisi. En osaa .. enkä halua kuvitella, miltä hänestä mahtaa tuntua.

Ei tämän ikäisenä kuulu jäädä leskeksi, yksin reilun yksivuotiaan lapsen kanssa. Se on niin surullista, ettei pojalle jää muistoja omasta isästään. Onneksi on sentään nykyään digikuvat ja videot, joten jää paljon, josta voi saada hieman käsitystä siitä, millainen isä oli. Ystävämme rakasti poikaansa suunnattomasti ja oli tavattoman ylpeä hänestä.

Leskeltä vetäistiin kunnolla matto jalkojen alta. Toki hieman tuollaisissa extremlajeissa on omat riskinsä, mutta nyt ei ollut kyse mistään omasta huolimattomuudesta, vaan siitä, että oli väärässä paikassa väärään aikaan.

Oli harmillista, ettemme me oikein ehtineet ystävystyä lesken kanssa, yritin usein kovasti puhua, että jos haluaa seuraa punttikselle, niin ottaa yhteyttä, käymme siis samalla salilla.

En myöskään ole aina antanut ehkä kaikista parasta kuvaa itsestäni. Useimmilla kerroilla, kun olen nähnyt ko nuorta naista, olemme olleet bileissä tms, hänelle ei ole varmastikaan jäänyt kaikista positiivisin mielikuva minusta.

Hänelle on varmasti monet muutkin sanoneet, mutta aion tänään sanoa hänelle, että jos hänellä on koskaa sellainen olo, ettei meinaa jaksaa, niin minun puoleeni saa aina kääntyä. Hän asuu kuitenkin tässä aivan vieressä, eikä ole aikeissa varmaan aivan heti muuttaa pois edesmenneen aviomiehensä heille remontoimasta asunnosta.

Tämä tilanne on vain niin epäreilu.

R.I.P. J

Synkkä kesä, taas yksi lähtenyt liian aikaisin.

Keskiviikko 28.7

Suru-uutisten vuoksi keskiviikkona olimme aivan hissukseen, avopuolisoni oli edelleen järkyttynyt, uutinen oli vienyt häneltä aikalailla jalat alta. Touhustimme kotona, kokkasin "Pizza Helsinki" -pizzan isäni pyynnöstä.




Avopuoliso sitten jossain vaiheessa totesi, ettei kotona sängyssä makaaminen mitenkään paranna oloa, joten painelimme elokuviin keskustaan. Hampurin keskustassa on elokuva Streits, jossa näytetään elokuvia alkuperäisillä äänillä. Elokuvateatterissa on ihana vanhan ajan tuntu, sekä mukava aulabaari, josta ostetut juomat voi ottaa vaikka teatterisaliin mukaan.

Elokuvan jälkeen kävimme jälleen parilla viinilasillisella, aluksi meillä oli seuranamme yksi vaihtarivuoden hyvä ystävä, mutta sitten jäimme kahdestaan vielä pariksi tunniksi, jolloin keskustelimme hurjasti asioita läpi. Ei toki, että asiat olisivat olleet meille varsinaisia ongelmia, mutta oli hyvä saada selvyyttää erilaisiin asioihin, jotka ovat välillä mietityttäneet. Puhuimme tosiaan perheistämme, käytiin läpi asioita, joita en ollut aikaisemmin uskaltanut sanoa tai kysyä.

Tiistai 27.7

Tiistaina syötyämme kunnon aamupalan päätimme suunnata pyörillä kohti Hagenbeckin eläinpuistoa. Perheeni asuu Hampurissa varsin hyvällä sijainnilla, sillä tuntuu, että joka paikkaan on matkaa tyyliin kilometri tai pari, kuten oli nyt muutaman kilometrin matka eläintarhaankin.

Hagenbeckin puisto on mahtavan paikka, siellä on todellakin panostettu ympäristöön, aivan eri luokkaa kuin Suomen vastaavat. Eläintarha on ymmärtääkseni ainakin Saksassa ensimmäinen, jossa eläimet eivät vain olleet häkeissa, vaan eläimille pyrittiin luomaan mahdollisimman luonnonmukaiset ympäristöt. Useat eläimet eivät ole mitenkään hirveiden kalterian takana, vaan ovat jopa ihmisten kosketeltavissa ja paijattavissa.

Eläintarhan vanha jugendtyylinen sisäänkäynti, mielenkiintoista, että intiaanit rinnastetaan eksoottisiin eläimiin.



Tämmöinen eläin tovereineen sai juosta puistossa aivan vapaana, eivät olleet niin kesyjä, että olisivat tulleet silitettäviksi.





Vaikuttavan suuria puita



Eläintarhassa kaikista eniten pidin elefanteista. Äitini ei ollut varma siitä, että saako niitä syöttää itsetuoduilla porkkanoilla ja omenoilla, joten en sitten ottanut mitään mukaan, harmi. Monella oli pussitolkulla herkkuja elefanteille.



BUMBA!



Eläintarhan jälkeen kävimme hieman pyörimässä ytimessä ja nautimme herkulliset vehnäoluet Karstad Sportin ylimmässä kerroksessa. Emme pyörineet kaupungilla kauhean myöhään, sillä äitini halusi lähteä illalla kanssani uimaan maauimalaan. Palattuamme uimasta löysin sitten avopuolisoni yläkerrasta, hän oli täysin murtunut saatuaan vahvistuksen siitä, että hänen erittäin hyvä ystävänsä oli joutunut hirveään onnettomuuteen kiipeillessään Ruotsissa.

Avopuolisollani on paljon ystäviä, tämä mies oli kuitenkin se, kenen kanssa avopuoliso käsittele kaikkia vaikeita asioita, kun muiden kanssa usein keskustelu saattaa jäädä enemmän pintapuoliseksi. Itsekin tunsin tämän miehen, hän olin erittäin elämäniloinen, upea isä ja omistautunut aviopuoliso.

Takaisin kotona

Tänään saavuimme sitten kotiin Hampurista. Meitä oli pikkuinen valkoinen ihanuus vastassa lentokentällä, joka sitten oli NIIN innoissaan, että teki ilopissat lentokentällä :D

Viikko meni nopsaa, parisuhdemielessä viikko oli erittäin onnistunut, touhustimme paljon yhdessä, keskusteltiin, puhuttiin sellaiset asiat läpi, jotka ovat pitkään painaneet mieltäni, erinäköisiä perheasioista, puhuttiin omista lapsuusajoistamme, plussista ja miinuksista ja mitä toivotaan omalta perheeltä jne. Käsiteltiin myös omista peloista, mitä liittyy omaan ja omien vanhempien vanhenemiseen.

Tietyltä kannalta oli kauhea viikko, avokin yksi parhaimmista ystävistä sai surmansa ruotsissa, nuori perheellinen mies, jolla oli kaikki vielä edessä. Niin surullista. Olin varma, että meillä loppui menemiset Hampurissa sen siliän tien, ei toki, se kaupunki on siellä myöskin vuoden päästä kuten on kaikki ne tapahtumat mitä olin suunnitellut. Avokki kuitenkin sitten halusi tehdä ja mennä, iltaisin ja aamuisin puhuttiin tapahtunutta läpi, puhuttiin niistä tunteista mitä tulee sitten kun läheinen on kuollut, avokki käy parhaillaan paljon samoja tunteita läpi, joita minulla oli isoisäni kuoltua.

Nyt täytyy purkaa laukut, pestä pyykkiä, siivota kotona ja ja ja .. käydä kuvat läpi.

itku

Mein Teil
Lyrics ©2004 Rammstein.

„Suche gut gebauten 18-30jährigen zum Schlachten“
Der Metzgermeister

Heute treff' ich einen Herrn
Der hat mich zum Fressen gern
Weiche Teile und auch harte
stehen auf der Speisekarte

Denn du bist was du isst
und ihr wisst was es ist

Es ist mein Teil – nein
Mein Teil – nein
Da das ist mein Teil – nein
Mein Teil – nein

Die stumpfe Klinge gut und recht
Ich blute stark und mir ist schlecht
Muss ich auch mit der Ohnmacht kämpfen
ich esse weiter unter Krämpfen

Ist doch so gut gewürzt
und so schön flambiert
und so liebevoll auf Porzellan serviert
Dazu ein guter Wein
und zarter Kerzenschein
Ja da lass ich mir Zeit
Etwas Kultur muss sein

Denn du bist was du isst
Und ihr wisst was es ist

Es ist mein Teil – nein
Mein Teil – nein
Denn das ist mein Teil – nein
Yes it's mein Teil – nein

Ein Schrei wird zum Himmel fahren
Schneidet sich durch Engelsscharen
Vom Wolkendach fällt Federfleisch
auf meine Kindheit mit Gekreisch

Jotenkin kappale kaikessa groteskiudessaan puhuttelee mua just nyt..

Oon jotenkin kauhean vihainen itselleni, mutta en silleen masentuneella tavalla, että haluaisin tehdä itselleni jotain. Olen vain niin pettynyt siihen, että kuukautiset alkoivat taas. Aina kun ne venyy ja venyy, ehdin jo kuvitella kaiken valmiiksi.

Kuukautiset olivat niin paljon myöhässä, että olin menossa ostamaan tänään testiä, kuten aina aikaisemminkin... tietty ne sitten alkoi äsken.

Mä varmaan toivon raskautta nii paljon, että se pelkkä toivominen vaikuttaa mun kiertoon. Ei yritetä, muttei olla niin huolellisia, etteikö raskaus välillä olisi mahdollinen.

r.i.p.

Muistotilaisuus oli hieno, papin sanat kosketti, rauhoitti ja lohdutti.

Kirkossa tuli itku moneen otteeseen, onneksi avopuoliso aina tajusi milloin pitää pitää kädestä vielä vähän kovempaa kiinni. Arkun nähdessäni tuli välähdys tilanteesta, kun olin äidin kanssa siellä sairaalan kappelissa.

Sitä on usein ollut erittäin ivallinen, kun on ollut puhetta niistä opeista, joita luteralainen kirkko meille opettaa, isänkaikkinen elämä pyh. Pitkään olen/olin ajatellut, että minulle iänkaikkinen elämä tarkoittaisi henkilökohtaista helvettiä. Tietyssä vaiheessa elämääni, en voinut kuvitella olevani ilman masennusta ja niitä ajautksia joita se minussa herätti. En nähnyt ulospääsyä siitä mielentilasta.

Silloin siellä kappelissa katsoessani pappaa, pappa näytti niin erilaiselta. Pappa näytti nukkuvan, mutta ei näyttänyt omalta itseltään, jotenkin tyhjältä, jokin puuttui. Sielu. Silloin alkoi miettiä, että voisiko oikeasti olla jotain muutakin, kun mitä me näämme.

Tämä ajatus taas sotii voimakkaasti sitä vastaan, miten näen ihmiset ja ihmisen tarkoituksen täällä maapallolla. Lisääntyminen, onko mitää muuta syytä miksi me täällä olemme? Usein ajattelen, että ihminen on maapallon luonnottomin eläin, jatkuvasti yritämme huijata luontoa ja sitä miksi me olemme täällä. Ihmiset yrittävät venyttää, lisäännytään yhä vanhempana, yritetään väkisi pitää itsemme nuorena ja lääketieteen avulla pidetään ihmisä väkisin elossa. Kun heikkoja pidetään väkisin elossa, niin luonnonvalinta ei toimi. Luonnossa vahvin ja voimakkain lisääntyy, ihmisten kesken ei niinkään.

Ei toki, en halua läheisteni kuolevan, ja olen itsekin elossa lääketieteen avulla. olisin varmasti jo pienenä kuollut keuhkokuumeeseeni ilman nykylääketiedettä.

Ristiriitaisi asioita, pää menee vain sekaisin, jos yrittää miettiä, että onko taivas, onko jokin minne me kaikki pääsemme. Kaikki järki sanoo, että palamme vain luonnon kiertokulkuun, mutta kyllä sitä huomasi ajattelevansa, että ihanaa, että pappa pääsi mummin luokse.

Hidas

Niin tosiaan, tässä on enää kolmisen yötä kesäloman alkamiseen :) Tänä vuona pidän viitisen viikkoa kesälomaa, eiköhän talouteni sen salli, olin ainakin laskevinani, ettei se tuota mitään ongelmaa.

Samaan aikaan kun alkaa loma, niin alkaa tauko terapiasta. Eipä ole mitään pelkoa asian tiimoilta. Ihan kiva muutos siihen, että tavallisesti ole murehtinut kaikkea mahdollista ja tosi pitkään etukäteen, mutta nykyään elän enemmän hetkessä. Myöskin se, että en murehti noista asioista, on merkki siitä, että masennus alkaa olla hyvin poissa :) Tietenkin välillä tulee alakuloja ja surua, mutta itsetuhoajatukset ovat pysyneet poissa.

Perjantaina tulee olemaan rankka päivä, on papan hautajaiset. Eilen avokki pelästytti minut totaalisesti, kun sanoi, ettei olekaan varma pääsystään hautajaisiin. Miten niin epävarma? Miten asiaa ei ole vielä hoidettu? Tämä tyyli hoitaa asiat ihan viimetinkaan on yksi puoli mikä välillä saa minut epätoivon partaalle.

En tiedä miten reagoisin häissä, jos joutuisin lähteä sinne yksin. Nyt on todellakin sellainen tilanne, että tarvitsen häntä paikalle. Kenen puoleen muuten voisi kääntyä, kenelle voi purkaa pahaa oloa tai kenen olkapäätä vasten itkeä? Onneksi kyseessä oli väärä hälytys, avokki sai päivän vapaaksi.

suru

Nyt olen vapaa ja mukana tuulen,
saan kulkea rajoilla ajattomuuden.
Olen kimallus tähden, olen pilven lento,
olen kasteisen aamun pisara hento.
En ole poissa, vaan luoksenne saavun
mukana jokaisen nousevan aamun,
ja jokaisen tummuvan illan myötä,
toivotan teille hyvää yötä.

Tänään oli rankin päivä varmasti yli kymmeneen vuoteen. Kävimme hautaustoimistossa, valitsimme papalle kukat, arkun, kaiverrukset hautakiveen..ajoimme saattueessa sairaalaan, loimme viimeiset katseet pappaan, ajoimme hautausmaalle, jonne jätimme arkun ja papan.

En ollut osannut kuvitellakaan sitä kuinka raskas päivä äidilleni olisi. Istuimme siskon kanssa äidin molemmilla puolin, pidimme äitiä käsistä kiinni, halasimme ja lohdutimme.

Noudettaessa vainaja kappelista, on mahdollista vielä jättää viimeiset jäähyväiset ..tai luoda viimeiset katsaukset vainajaan. Mietimme pitkään, että haluammeko tehdä sen. Aluksi olimme kaikki naiset sitä mieltä, että haluamme säilyttää muiston elävästä papasta. Isän mielipide oli kysymättäkin selvä. Ollessamme sairaalan kappelissa äiti kuitenkin muutti mielensä. Aluksi kuului vaimeaa itkua, joka muuttui lohduttomaksi hyvinkin pian. Sen enempää miettimättä painelin kappeliin lohduttamaan äitiä. Isä ei tässäkään vaiheessa reagoinut mitenkään, ei lohduttanut äitiä.. nothing.

En ole aikaisemmin nähnyt kuollutta. Hautaustoimiston ihminen sanoi, että vainajan katsominen voi jopa lohduttaa, sillä vainaja on levollisen näköinen. Niin, jotenkin se mikä oli arkussa.. ei näyttänyt papalta, näytti vieraalta, en tiedä oliko kasvoja meikattu jotenkin, ainakin tukka oli siististi.. mutta iho näytti hassulta, siinä oli vielä jonkin harson jäljet.

Silitin papan päätä viimeisen kerran.

Ajoimme ruumisauton perässä hautausmaalle. Ruumisautoon oli laitettu pieni Suomenlippu liehumaan.

Onneksi kävimme tämän jälkeen erään lähellä asuvan sukulaisen luona kahvittelemassa, joten saimme ajatukset hieman irti aikaisemmasta, saimme kaikki tilaisuuden rauhoittua. Oli oikeastaan varsin rattoisaa olla kylässä, kummallista. Aikaisemmin tällaiset sukulaisvierailut ovat olleet niin .. pakkopullaa.

Kahvittelun jälkeen kävimme vielä katsastamassa muistotilaisuuspaikan, miettimässä ruoat ja kävimme mummon haudalla katsomassa millaiset kirjoitukset kiveen oli jo tehty, halusivat hautaustoimistossa mielipiteen siitä, miten papan kirjoitukset toteutettaisiin.

Kotona kaivauduin avokin kainaloon, kerroin kaiken ja itkin pitkään.

voi surkeus

ikävä iski, tai suru.

Keskiviikkona pikkuveljen kanssa ennen sairaalasta lähtöä, vilkutettiin huoneen ovelta nukkuvalla papalle vielä.. "hei hei pappa".. silloin oli sellainen olo, ettei olisi halunnut lähteä sieltä.. mä niin toivon, että olisikaan..

kaavapaperia

Ystävätär sai houkuteltua minut tänään kanssaan ostoskeskuseen. Olin täysin ajatusta vastaan, sillä oloni on ollut kaikkea muuta kuin seurallinen parin päivän ajan.

Puhuin torstaina terapiassa pappani tilanteesta sillä hetkellä, juttelin terapeutille mm omasta huonosta omastatunnostani, etten olisi ollut tarpeeksi usein käynyt pappani luona kylässä. Sitten kun terapeutin kanssa mietittiin kaikkia muita pappaan liittyviä asioita, niin huono omatuntoni tuntui hieman hiljenevän. Kyllähän se on kuitenkin niin, että aina kun pappa on ollut vanhempieni luona (mitä tapahtui aika usein oikeastaan) kävin aina moikkaamassa pappaa, vietin pitkiä toveja tämän kanssa ja juteltiin.

Torstaina vähän sen jälkeen, kun lähdin töistä, äitini soitti ja kertoi papan nukkuneen pois. Itkin koko illan. Avokki tuli töistä, halasi pitkään, kysyi oloa, hali lisää ja piti minua sylissä siihen asti kunnes nukahdin.

Perjantaina vanhempien luona halin ja lohduttelin äitiä, ihmiset soittelivat paljon ja halusivat ilmaista osanottonsa. Tuntui, että piti olla vahva ja lohduttaa, isä ei näyttänyt sitä tekevän lainkaan. Teki mieli läväyttää isää useampaan otteeseen, sekä perjantaisen, että aikaisemmankin käyttäytymisensä takia. Mä en voi ymmärrätää miten joku voi olla niin epäempaattinen.

Perjantaina kotona iski muhun kovempaa, se suru. On sellainen olo, ettei oikein halua sanoa mitään kenellekään, avokille joo .. ja omalle perheelle, mutta muille puhuminen tai kommunikointi tuntuu liian raskaalta.

Ystävätär ajatteli, että piristyin pienestä piipahduksesta ostoskeskukseen, ja ja .. koska minullakin oli jotain mitä olisi tarvinnut oikeasti ostaa, niin taisteltuani itsein kanssa tovin, näin kirjoittavani, että kaipa mä voin lähteä nopsaa käväisemään. Sitä kaavapaperia ei sitten löytynyt, mutta kaikkea muuta kyllä. Pieni shoppailu piristi, mutta vain hetkellisesti.

Ehkä se on ihan hyvä surra, vaikka välillä edelleen tulee sellainen olo, etten saisi, että olen jotenkin tekopyhä, kun (mielestäni) en ollut kuitenkaan käynyt papan luona tarpeeksi usein (terapeutti sanoi tämän olevan täysin normaalia).

Mukaan kaupoilta tarttui
Isadoran - Wonder Nail - 166 coral
Nivea - joku ihme vahvistava lakka, väri aprikoosi
ripien ja kulmienvärjäyssetti



Vero Moda - Neule
Pieces - aurinkolasit
Pieces - ihme myssy
Aleksi 13 - huivi



Avokki on konsertissa, ollaan tytyn kanssa kahdestaan kotona. Kävimme puistossa, nuuhkittin muita koiria (mimi, en minä) ja harjasin ja kampasin mimin turkin. Meidän pikkuinen haisee ihan kauhealta.. tai se punkkipanta oikeastaan haisee. Toivottavasti toi ihme löyhkä hieman laimenis.

Kohta saunaan ja uimaan.. ja jos sitten jatkaisin erästä käsityöprojektia. Kävimme eilen siskon ja äidin kanssa kangaskaupassa. Mietin vain, että vaikka tuo projektini on yksinkertainen, niin onkohan se sittenkin vähän liian työläs, vaikka... en mä silti sitä enää jätä tekemättä, kun kerran olen aloittanut.

Pappa

:´(

elämä

Papan tila on saanut monenlaiset ajatukset liittyen vanhuuteen ja irtipäästämiseen pyörimään päässä.

Oli alkuunsa erittäin hämmentynyt siitä, että mitä ihmettä. Papan vointi aikalailla romahti parissa päivässä, kun viimeisin tieto ennen tätä romahdusuutista oli se, että pappa olisi pääsemässä huomenna itseasiassa kotiin.

Mietin tässä, että kumpi on parempi vanhuksen kannalta, kertoa, että tällä kertaa ei ehkä pääsekään enää kotiin, vai ei. Kun ikää on yli 90 vuotta, niin siinä on tullut elämää nähtyä. En tiedä tuntuisiko niin pahalta katsoa vierestä, jos toinen olisi höperö ja kadottanut todellisuuden tajunsa.

Pystyyköhän noin iäkkäänä ajatella järjellä, että onhan tässä tullut jo hyvä rupeama? Pystyisiköhän sitä hyväksyä, jos kerrottaisiin asiat niinkuin ne oikeasti ovat, vai onko parempi vanhuksen kannalta olla korjaamatta sitä luuloa, että kyllä tästä kotiin vielä päästään?

En uskaltanut kysellä kaikkea äidiltä, joten pyörittelin asioita päässäni, mutta parilta ulkopuoliselta taholta, sekä siskolta ja loppujen lopuksi papan lääkäriltä sain vastauksia ja olo ja ajatukset alkoivat helpottua. Pelkäsin, että jos kyselen äidiltä liikaa, niin tämä ajattelee minun jankuttavan, tai sitten pelkäsin sanovani jotain sellaista ääneen, mitä ei olisi vielä sopivaa sanoa.

Menimme eilen avokin ja pikkuveljen kanssa katsomaan pappaa. Heti päästyämme papan huoneeseen lääkäri saapui paikalle, hän selitti erittäin hyvin papan tilanteen, kyselin siitä mitä pappa oli jutellut omasta olostaan ja sairaalassa olemisestaan, ja se mikä oli minulle kaikkein tärkein, että mitä papalle oli kerrottu. Lääkäri oli yrittänyt kertoa papalle tämän tilasta, mutta pappa oli vain ohittanut ne toteamalla, että olo on mitä mainioin (niin.. ovat antaneet mm morfiinia papalle, jotta tämän hengittäminen helpottuisi).

Pappa oli ollut aamupäivästä hereillä, mutta nyt meidän käydessä paikalla, ei pappa herännyt. Jos olisi alkanut kauhean kovakouraisesti tökkiä, niin pappa olisi varmaan havahtunut, mutta en tohtinut sitten. Pappa tarvitsee leponsa.

Silittelin papan päätä ja käsiä, pidin pappaa kädestä kiinni ja annoin pari suukkoa päälaelle (niinkuin teen joka kerta nähdessäni pappaa).

Tavallaan ihan hyvä, ettei pappa ollut hereillä, sillä lääkärin mukaan pappa on ollut varsin sekava nyt aina heti herättyään, ei ole varmaan, että olisiko hän tunnistanut meitä. Tiistainakin hänellä kesti hyvän tovin tajuta, että pikkusisko ei ollut mikään hoitaja vaan tämän lapsenlapsi. Tosin sitten kun papan mieli taas kirkastui, niin hän alkoi höpötellä siitä, kuinka enää 5 kk niin pikkuinen saapuu maailmaan jne.

Ainakin nyt vielä viimeisin mielikuva valveilla olevasta papasta on se, kun pappa viimeksi öögaili hoitsuja ja lauleskeli jotian barcelona-laulua (jossa oli muuten pikkutuhmat sanat TAI sitten aikaisemmin ei olla ajateltu lainkaan kaksimielisestä :D )

Mutta en mä jätä käymättä siellä sairaalassa. Lauantaina ei ole mitään ohjelmaa, kun peruimme Barcelonanmatkan, minulle ei ole mitään suunnitelmia ja avokki menee sinne jonnekin kaupunkifestareille.. niin ties jos vaikka huristelisin sairaalaan.

Lääkäri sanoi, että jos pappa tuosta paranisi, munuaiset ja kaliumarvot, niin tämä ei palautuis enää kuukauden aikaiselle tasolle psyykkisesti, sillä aivojen muistialueella on tapahtunut niin paljon muutoksia, eikä näitä muutoksia voida lääkitä, sillä lääkkeet kuormittaisivat munuaisia liikaa. Olisiko se elämä sitten enää sen arvoista, että pappa sellaista itselleen toivoisi? Ainakin me lapsenlapset olemme sitä mieltä, ettei se olisi enää papan arvoista elämää.

Äiti soitti äsken, pappa oli mitäilmeisimmin rekisteröinyt läsnäolomme eilen :)