Suruvalittelut

Menemme tänään osoittamaan osanottomme viimeviikolla traagisesti kuolleen ystävämme leskelle. Mitä sitä sanoisi. En osaa .. enkä halua kuvitella, miltä hänestä mahtaa tuntua.

Ei tämän ikäisenä kuulu jäädä leskeksi, yksin reilun yksivuotiaan lapsen kanssa. Se on niin surullista, ettei pojalle jää muistoja omasta isästään. Onneksi on sentään nykyään digikuvat ja videot, joten jää paljon, josta voi saada hieman käsitystä siitä, millainen isä oli. Ystävämme rakasti poikaansa suunnattomasti ja oli tavattoman ylpeä hänestä.

Leskeltä vetäistiin kunnolla matto jalkojen alta. Toki hieman tuollaisissa extremlajeissa on omat riskinsä, mutta nyt ei ollut kyse mistään omasta huolimattomuudesta, vaan siitä, että oli väärässä paikassa väärään aikaan.

Oli harmillista, ettemme me oikein ehtineet ystävystyä lesken kanssa, yritin usein kovasti puhua, että jos haluaa seuraa punttikselle, niin ottaa yhteyttä, käymme siis samalla salilla.

En myöskään ole aina antanut ehkä kaikista parasta kuvaa itsestäni. Useimmilla kerroilla, kun olen nähnyt ko nuorta naista, olemme olleet bileissä tms, hänelle ei ole varmastikaan jäänyt kaikista positiivisin mielikuva minusta.

Hänelle on varmasti monet muutkin sanoneet, mutta aion tänään sanoa hänelle, että jos hänellä on koskaa sellainen olo, ettei meinaa jaksaa, niin minun puoleeni saa aina kääntyä. Hän asuu kuitenkin tässä aivan vieressä, eikä ole aikeissa varmaan aivan heti muuttaa pois edesmenneen aviomiehensä heille remontoimasta asunnosta.

Tämä tilanne on vain niin epäreilu.