Viikonloppukuulumisia

Vaippajaisten jälkeen tämä viikonlopun ohjelmassa oli aikalailla vain lungia hengailua. Otettuani vapaapäivän töistä, olin valmistautunut henkisestä menemään töihin lauantaina, mutta äitini sanoi, ettei minun tarvitse mennä sinne, jos ei ole mitään kiireellistä. Lauantaina sitten vain olin kotosalla pikkuisen kanssa, kunnes kävelimme puolilta päivin vanhmpieni luokse.

Halusin sanoa heippa saksan siskolle, tämä nuori tyttö oli se, joka asui vanhempieni luona vuoden päivät pari vuotta sitten. Hän muutti nyt sitten muutamaksi vuodeksi Suomeen opiskelemaan, hän jatkoi matkaansa lauantaina uudelle opiskelupaikalleen.

Vanhempieni luona sitten leikin Mimin kanssa puutarhassa. Pikkuinen sai olla vapaana pihalla, ja minun yllätyksekseni hän pysyi kiltisti pihalla, ei tarvinnut kertaakaan olla hakemassa naapurien pihalta tai autotieltä. Mimi sai ravata pihalla niin paljon kuin sielu sieti. Oli tosi ihana katsoa kuinka hän nautti vapaudesta. Myöskin aina jos kävin hakemassa pihalta jotain, otin Mimin mukaani. Pidin hihnaa kädessäni, mutten kertaakaan joutunut käyttää sitä.

Tänään pikkuinen oli sitten niin poikki, että nukkui vielä iltapäivällä avokin kotiuduttua töistä.







Siivoilin vaatekaappia, ja Mimi nukkui koko ajan vain sängyllä. Välillä vaihtoi paikkaa ja jatkoi taas unia. Rankkaa tuo koiran elämä <3

Aamulenkillä ollessani törmäsin erääseen pariskuntaan. He jäivät ihastelemaan Mimiä, heillä itsellään on myös westie. Oli kiva vaihdella ja kuunnella muidenkin westienomistajien kokemuksia. Mimi on varsin jääräpäinen tapaus, ja tuntuu välillä siltä, että pikkuinen hukkaa korvansa täysin. Välillä mennään ja sinkoillaan, ja vähän jokaisen koiran kohdalla heittäydytään maahan matoksi, hirveästi tekisi mieli leikkiä kaikkien koirien kanssa.

Tämä pariskunta sanoi, että heillä koira oli kolmanteen ikävuoteen asti samanlainen sinkoilija, mutta sen jälkeen kuin salaman iskusta koira muuttui rauhalliseksi, kävelee nätisti vierellä ja tottelee. Enää 1 vuosi ja 8 kuukautta siihen. JESCH!




Olen kyllä niin onnellinen tuosta meidän pikkuisesta, vieläkään ei kertaakaan ole tullut sellaista oloa, ettenkö haluaisi viedä Mimiä ulos. Ei tunnu ikävältä velvollisuudelta, vaan yhdessäolo on aina yhtä ihanaa, ja iloinen pikkuinen saa aina hymyn huulille.