Lapset harrastaa

Esikoisen kanssa tuli aikoinaan harrastettua vähän tämän vauva-aikana. Me kävimme jäsen K:n kanssa kerran viikossa vauvajumpassa meidän salilla, kävimme myös uimassa ja isänpäivälahjaksi ilmoitin miehen ja pojan vauvasirkukseen.

Nyt nuoremman pojan kanssa olemme harrastaneet myös paljon. Me käymme perheenä yhdessä sisaruinnissa sekä muskarissa.

Meillä sisarharrastukset eivät ole sujuneet niin harmonisesti, kuin olisin toivonut. Muskari oli alunperin tarkoituksena olla sellainen hetki, että minä harrastan lasten kanssa ja sillä aikaa mies saisi ns omaa aika, voisi käydä omissa harrastuksissa. Muutamien kertojan jälkeen minun oli myönnettävä, että 2kk ja päälle 2v lapsen kanssa hoimma vaan vaatii kaksi vanhempaa paikalle. Nuorempi vaati jatkuvaa sylissä pitämistä ja esikoinen vaati huomiota. Suurin osa ajasta meni siinä, että yritin hillitä esikoista juoksemasta pitkin musiikkiluokkaa. Miehen tultua mukaan harrastaminen muuttui helpommaksi, mies on mukana ihan mielellään, olisin vain halunnut mahdollistaa hänelle myös aikaa omia harrastuksia varten. Ehkä sitten joskus myöhemmin.

Muskarissa aloitimme tosiaan syyskuun alussa ja nyt vasta maalikuussa tuntuu siltä, että esikoinen alkaa lämmetä enemmän touhulle. Hän on pitänyt kyllä rummuttamisesta (hakkaamisesta ) jo tovin, mutta nyt kahdella kerralla hän on vihdoinkin alkanut laulaa mukana ja läpsytellä /taputtaa neuvotusti laulujen mukana. Pariin otteeseen olen miettinyt koko harratuksen mielekkyyttä, onneksi sinnikkäästi olemme silti vieneet poikiamme muskariin. Esikoinen on kyllä pitkään jo osoittanut kiinnostusta laulamista kohtaan, meillä lauletaan paljon yhdessä, muskariin tämä lauluinnostus on vain siirtynyt viiveellä.

Perheuinti on myös toinen, mikä on vaatinut molemmilta lapsilta hieman pidempään lämpenemistä. Esikoisen kanssa kävimme uimassa pitkään, tietyssä vaiheessa vain jokainen uintikerta oli sellainen, ettei poika halunnut oikeastaan kuin olla sylissä, sukeltaminen ei ollut mieleen eikä mikään ohjattu tekeminen. Vedessä touhuaminen oli kyllä hänelle mieleen, mutta lastenaltaassa. Kävimmekin pojan kanssa uimassa vielä pitkälle toisen raskauteni aikana, ja hän nautti kovasti uimisestä ja käsipohjan harjoittelusta jne.

Sisaruinnin alkoi hieman tahmesti molemmilla lapsilla, pari ensimmäistä kertaa miniK:lla meni hienosti, mutta sitten alkoi itkut uinnissa. Uiminen ei ollut pelottavaa, mutta ehkä kyse oli enemmän ihmismäärästä ja kaikuvasta hallista. Uinti aloitettiin hänen ollessaan 3kk vanha, pidempään itkettiin aina vähän, mutta nyt sekin on jo historiaa. Esikoinen viihtyy kyllä altaassa, mutta kovapäinen kun on, niin edelleen on rajallista millaisia harjotteita hänen kanssaan tehdään tai mitä uintivälineitä hän suostuu käyttämään.

Esikoinen käy uinnin- ja muskarin lisäksi vielä käsipalloleikkikoulussa. Kuten kahdessa muussakin harratuksessa, sielläkin kesti alkuunsa lämmetä, toisiaan on kertoja että esikoinen jaksaa keskittyä hienosti koko tunnin, mutta välillä handistreenien kohokohta on eväät pukuhuoneessa.. eikä sekään väärin ole.

Lasten kanssa harrastaessa pitää unohtaa sitä, miten asioiden pitäisi sujua, lasten pitäisi käyttätyä, jaksaa keskittyä, suorittaa jne, pitää vain nauttia tekemisestä ja olemisesta lasten kanssa.

yhdessä koossa

Rv 39+2, edelleen yhdessä koossa, enpä tosin mitään muuta olekaan odottanut. Hyvä oikeastaan, etten ole vielä jakautunut, sillä moni asia tuntuu vielä kotona odottavan hoitamista, ennen kuin tänne voi vauvan tulla, VAIKKA kyllähän se koti muokkautuu sitten vauvan tultuakin, eikä tavaroiden hakeutuminen oikeille paikoilleen ole mahdotonta vaikka täällä olisikin pieni tuhisija.

Olen yrittänyt päästä siihen ajatusmaailmaan, että meitä on kohta neljä täällä. On vain kauhea vaikea pysähtyä miettimään uutta tulokasta, kun haluaa vain viettää kaiken ajan pojan kanssa TAI sitten käyttää ajan, jolloin poika nukkuu siihen, että laittaa kotona jotain asiaa kuntoon.

Jotenkin lamaannuin, kun yritin valita jo meillä olemassa olevista vaatteista kotiutumisvaatteita pojalle sairaalakassiin laitettavaksi, en vain yksinkertaisesti pystynyt valita niistä. Vaati kaksi kertaa kaupoilla pyörimistä sopivien vaatteiden löytymiseksi.

Tulevan pikkuveljen sänky myös laitettiin kuntoon, tuntui väärältä (en tiedä miksi) laittaa uusi tulokas vanhoihin lakanoihin, joten kävin Eurokankaassa kangasostoksilla, ja nyt on myös uudet lakanat. Pitihän pienen pojan myös saada oma uusi pupu, joten piipahdimme perheen voimin Pentikissä. Jos sitten pikkuinen saisi vielä kotiuduttuaan nukkua uudessa unipesässä, ellen vain kohta hermostu projektiin, ja polta tuon alustavan kyhäelmän. Facebookin äiti-ryhmissä niin moni on tuntunut ommelleen itse tuollaisen unipesän, etten en osannut edes aavistaa sen olevan millään tavoin hankalaa. Tänään olisi mahdollisuus vielä päästä illalla kiipeämään, mutta saattaa olla, että käytän tuon ajan kuitenkin pesän ompeluun.

Tietenkin hyvä puoli siinä, etten ole vielä jakautunut on, että pääsen nauttimaan pojan kanssa olemisesta nyt vielä, kun olemme kotona kahden. Ryhmisestä alkoi viimeviikolla kesäloma. On ollut kerrassaan ihanaa olla K:n kanssa kotona, käydä uimassa, puistoissa ja treffata muita perheellisiä. Kuvittelin, että loppuraskauden aikana olisi kerrassaan raskasta olla kotona pienen miehen kanssa, enkä raskaudelta jaksaisi touhuta, mutta mitä vielä, tänään olemme juosseet pihalla syreenipensaiden ympäri kilpaa ja pelanneet jalkapalloa.

rv 39+1

Salillakin on vielä jaksanut käydä ongelmitta. Ihmiskroppa on kyllä tehty kestämään paljon, asiaa myös helpottaa se, että poika on alkanut nukkua 1,5h pidempään aamuisin.

Nyt keittiö kuntoon ja jos vaikak ehtisi pistää itsensä pitkälleen sohvalle, ennen pojan heräämistä päiväunilta.

pikkupojan taivas - Hoplop Vantaa

Minusta tuntuu, että olen enemmän innoissani eilisestä Hoplopissa vietetystä päivästä pojan ja tämän kummitädin kanssa, kuin mitä pikkuinen ihmemieheni on.

Mielikuvani Hoplopeista oli ollut, että se on jokin pieni nurkkaus yleensä ostoskeskusten yhteydessä (en tiedä mistä tämä mielikuva), eikä ole tullut mieleenkään että sinne voisi viedä ketään. Huimalassa on tullut kerran käytyä kummipojan kanssa ja siitä jäi hyvin positiivinen mielikuva. Huimala vaan mikä tuolloin testattiin on jo aikapäiviä sitten siirtynyt Kehän kolmosen varrelta Konalan Ristkikkoon. Ristikon Huimalasta muistan nähneeni vain pienen "karsinan" taaperoille ja vähän pienemmille.

Aluksi Hoplop ei tehnyt minuun vaikutusta, heti sisäänkäynnin oikealla puolella oli vähän  Huimalan karsinaa isompi alue, mutta äkkiäkös selvisi että tuo aluea on oikein viihdyttävä pojan mielestä, ja senhän tässä on tärkeintä. Aluea oli 0-5 vuotiaille, ja sieltä löytyi pari pientä liukumäkeä, vähän kiivettäviä esteitä, isoja pehmeitä palikoita ja mikä omalle pojalle taisi olla tärkein, oli pallomeri.

Annoimme pojan leikkiä pikkulastenalueella sen aikaa kuin malttoi siellä olla ja sen jälkeen seurasimme poikaa sinne minne hän halusi mennä. Muillekin alueilla noin pienet saa mennä, mutta luonnollisesti siellä oli oltavan vanhempi mukana. Paljon iloa irtosikin sokkeloissa ja nousuissa. 

Trampoliinit aiheuttivat huimia riemunkiljahduksia.

Yksi huikea paikka oli myös "pallohuone", jossa ilmanpaineella pallot tekivät temppuja ja "imuriin" sai syöttää palloja, jotka sitten ammuttiin ilmaan. 

Hoplopissa oli lopulta niin paljon tarjottavaa pikkumiehelle, ettei kaikesta edes pystytty eikä ehditty nauttia. Kahden tunnin rymyäminen toi ihanan punan pojan poskille, mutta myös hyydytti pienen menijän täysin. On se varmasti rankkaa kiivetä esteitä pitkin ja nousta pitkiä "portaita" päästäkseen liukumäkiin.

Seuraava Hoplop-keikka on jo tiedossa, maltan tuskin odottaa.

vauvasta taaperoksi

Viimeviikolla meillä oli pienet suuret juhlat, poikamme täytti vuoden, ja totta kai sitä piti sitten kutsua perhettä, sukulaisia ja kummit kylään.

Varsinaisena syntymäpäivänä olimme koko perhe lomalla, poika sai ensimmäisen syntymäpäiväkakkunsa, melonisellaisen. Pitäähän pojalle olla oma kakku, sellainen mitä saa itsekin syödä.

Juhlia oli suunniteltu pitkään, pinterestistä haettu ideoita, aika varattu sukulaisten kalenterista jne. Itse juhlintaa valmisteltiin miehen kanssa kaksi päivää. Mies siivosi ja minä kokkasin ja organisoin.

Tarjolla oli alkumaljana raparperisimaa,  vihannesjuna, coctairiisipiirakoita (pakastealtaasta), reajuustomunavoi, raparperi triflea, kookospalloja, vesimelonikakku ja mustikoita.

Jälkikäteen ajateltuna stressin ja työn määrä verrattuna juhlien kestoon oli vähän kohtuuton, mutta samahan se on myös mm häiden kanssa. Meillähän oli myös itsetuunatut juomamukit (kaikkea sitä alkoi taas näperrellä).

Juhlat olivat menestys, olisimme kovasti halunneet tottakait kutsua KAIKKI ystävämme, mutta jokin rajaa piti vetää, etenkin kun sään varaan ei voi laskea, olisi tullut alakerrassa varsin tiivis tunnelma lauantain säillä.

Olemme saaneet vuoden verra nauttia pikkuisen poikamme seurasta. Joka päivä edelleen jaksamme ihmetellä, kuinka meillä on siunattu tuollainen ihanuus. Tällaiseen rakkauden määrään ei ole osannut varautua.

kukkahäät

Torstaina vietimme neljättä hääpäiväämme, tai no mieshän oli sen unohtanut, kunnes avasi töissä kalenterin (mun ihana lahopää).

Olin suunnitellut yllättäväni miehen töissä ja vieväni hänet syömään. Koko suunnitelmani rakentui sen varaan, että miehelle tavalliseen tapaan työpäivä venyy lähemmäs viittä. Lähdimme pojan kanssa töistä hyvissä ajoin liikkelle, hurautimme junalla keskustaan. Junan juuri saapuesa asemalle saan viestin, jossa mies kertoo lähteneensä töistä (se yksi kerta kuukaudessa, kun näin käy). Palloilemme pojan kanssa Elielillä, yritän tavoitella miestä puhelimitse, laitan viestiä ja soitan. Lopulta saan viestin, että hän on jo junassa matkalla kotiin kukkakaupan kautta. Se siitä yllätyksestä töissä, mutta ei se mitään, mies oli yllättynyt ja otettu siitä siitä, että olimme pojan kanssa keskustassa.

Suunnitelmaani oli kuulunut myös se, että valitsemani ravintola sijaitsisi fiksun matkan päässsä miehen työpaikasta, joten sitten mies joutui vähän matkata takaisin päin töihin. Toinen kriteeri paikalle oli, että se olisi lapsiystävällinen, tässä auttoi www.eat.fi.

Ristorante Gastone oli erittäin nappi valinta, henkilökunta otti pojan upeasti huomioon. Poikaa hauskuutettiin, hänelle tuotiin leluja ja pientä sormiruokaa. Koko ajan oli joku vastaamassa pojan flirttiin.

Ruokakin oli erinomaista. En edes huomannut keskittyä miehen annoksiin, oman ruokani ollessa niin huikean hyvää. Alkupalaksi otin grillattua latva-artisokkaa, jonka syöminen oli hidasta ja sottaista touhua, mutta aivan sen arvoista. Jotain tämäntyyppistä pitää ehdottomasti kokeilla kotigrillissä. Pääruokana oli parsarisottoa, jota aivan varmasti tulisi tilattua toistamiseen.

Jälkkärit otettiin kotimatkalla filmtownin karkkikaupasta, poika oli kuitenkin vielä toipilas, ja ravintolassa tuskin olisi enää viihtynyt kauaa hyväntuulisena. Vuosipäivä suju siis vallan ihanasti, huomaa oman juhlapäivän jäävän sen varjoon, että tässä on jo tovin miettinyt pojan ensimmäisen syntymäpäivän juhlistamista.

gotta love these hormones

Ihan jo imetyshormonien takia en millään haluaisi lopettaa imetystä, luonnon oma rauhoittava. Jo alkuraskauden aikana hormonit saivat minut rauhoittumaan ja lopettamaan turhan stressaamisen, en muista mitään kummempia mielialavaihteluja raskauden aikana (voisin tietenkin kysyä tähän miehen näkökulman asiaan). Pojan synnyttyä alun baby bluesin jälkeen olen havainnut olevani edelleen jatkuvasti omituisen seesteinen.

Tänään tuo seesteisyys siirrettiin kiipeilyseinälle. Päätin vain jossain vaiheessa päivää, että tänään ei yläköysitellä. Tavallisesti minua jännittää uusien reittien liidaaminen, olivatpa ne kuinka helppoja tahansa. Hyvin usein myös reitellä iskee ihme jännittäminen, joka iskee kädet välittömästi pumppuun.

Tänään koin olevani oman osaamiseni / tasoni ulkopuolella eräällä nousulla, olin arvioinut että reitti nousisi vain max puoleen väliin, mutta sehän eteni kivasti sen jälkeenkin. Parissa kohtaa oli jännät paikat, mutta aivan poikkeukselliesti, pelko ei pistänytkään forkkuja pumppuun vaan sain kuin sainkin klipattua asennoista, joista aikaisemmin en olisi uskaltanut.

Pitkiä kiipeilyjä tänään ei ehtinyt, isovanhemmat ehtivät katsoa poikani perään vain tovin, mutta mieli on silti korkeammalla kuin aikoihin. Tuskin maltan odottaa ensikertaa, yksi kesken jäänyt nousu houkuttaa kovasti, ja haluan päästä kokeilemaan mihin asti oman mukavuusalueen ulkopuolelle imetyshormonien zen-vaikutus auttaa. Luonnon dopingia.

5 viikkoa

Äitiyslomaa on kohta 3 kuukautta takana. Mihin tämä aika menee? Tuntuu että raskausaika on vain muisto, synnytyskivut ja sektiosta toipuminen on vain hämärä muisto. Sanovat, että vauva-aika menee nopeasti, ensimmäinen kuukausi menee kuin sumussa jne. Meidän pikkuin on jo yli kuukauden vanha.

viimeiset masukuvat raskausajalta, aikamoinen pallo, koko ajan mentiin sf-mittojen yläkäyrällä

viikko synnytyksestä ja neljä viikkoa synnytyksestä, aikamoinen etureppu siinä on edelleen, mutta tuskin se siinä väkisin pysyy, kun vaan urheilee

Alku ei ollut helppoa sektionhaavan ja melkein neljän viikon baby bluessin takia. Sehän on normaalia, että hormonit heittelevät synnytyksen jälkeen, joskus se mieliala voi olla alhaalla pitkäänkin. Ehdin jo pelätä pahinta, synnytyksen jälkeistä masennusta siis. Päivät meni vain odottaen nukkumaanmenoa ja peläten huonoja yöunia. Yöunet eivät olleet oikeastaan edes niin huonot, mutta tuossa tilanteessa tuntui, ettei mikään määrä lepäämistä auttanut siihen väsymykseen. Yleensä minulla on auttanut aina alakuloon kunnon yöunet, mutta nyt tosiaan sekään ei auttanut. Puhuin paljon asiasta aviomiehelle, parille ystävälle ja neuvolassakin. Yhtenä päivänä ei ilta-ahdistusta siten enää tullutkaan enkä viettänyt iltaani itkien.

Alussa raskainta on se, että pikkuinen on niin täysin riippuvainen äidistä, sitä tunsi itsensä ihmistutiksi. Kovasti olisi myös halua viettää aikaa kahden miehen kanssa, mutta iltaisin sammun pääsääntöisesti samaan aikaan vauvan kanssa, niin siinä ei paljoa ehdi romantisoida. Pikkuhiljaa sitä ei enää taistele näitä asioita vastaan, äidin on nukuttava öisin kun vauva nukkuu, sillä muuten päivistä tulisi varmasti liian raskaita. Päiväunet eivät ole ikinä oikein onnistuneet minulta. Onneksi olen jo vuosia nukkunut huonosti, niin pätkittäiset yöunet nytkään ei tunnu niin pahoilta. Tässähän tulee jopa nukuttua paljon pidempiä pätkiä kuin mitä loppuraskauden aikana konsanaan. Viimeiset pari viikkoa meni 45-50 min yöunilla, joten nyt jos saa nukuttua neljäkin tuntia yöllä yhteen mittaan, niin se on jo ihan luksusta.

Vaikka kotona on pieni vauva, niin ei se onneksi tarkoita sitä (ainakaan meidän tapauksessa), etteikö sitä pysty silti urheilla ja pitää kodista huolta. Kotona ollessa kantoliina on kova juttu. Vauvan ottaessa päiväunia sylissä sitä saa hyvin tehtyä ruokaa, siivottua, pestyä pyykkiä ja vaikka katsottua telkkua. Välillä vain pikkuinen vaatii jatkuvaa liikettä pysyäkseen tyytyväisenä liinassa, mutta onnistuuhan kotihomman kevyesti hytkyenkin. Kantoliinassa vauva on myös tyytyväinen isin sylissä (ei toki, etteikö muutekin viihtyisi siinä), sylissä tulee myös helposti nukuttua muutakin tunti, jolloin äiti voi tehdä omia juttuja.

Tämä aika on hyvin mielenkiintoista. Koko ajan tulee uusia haasteita, nukkumiset, syöttämiset, pumppaamiset, tiheät imut, vatsanväänteet. Kaikesta sitä selviää. Meillä elämä helpottui ensimmäisen viikon jälkeen, kun saimme öisin syöttää lapsentahtisesti eikä väkisin herättää vauvaa 3h:n välein. Toisen neuvolaviikon jälkeen saimme luvan kokeilla tuttia JA painon noustua hyvin, rintakumista päästyämme ja imuotteen todettua hyväksiä, meille näytettin myös vihreää valoa tuttipulloon tutustumisen suhteen. Meillä meni jostain kumman syystä vähän pidempään ottaa kantoliina käyttöön, mutta sen tapahduttua päivätouhutkin kotona helpottui.

Tuntuu ihan hullulta, että reilun kuukauden jälkeen äitiysloma loppuu jo, sitten onkin 6 kk jaettua vanhempainvapaata aviomiehen kanssa. Tässä ehtii kuukauden aikana kuitenkin vielä tehdä vaikka mitä, parin viikon päästä on suuri päivä, poikamme ristiäiset. Jännittäviä juttuja.

onnenkantamoinen

Messuilla tulee usein täyteltyä kaikenlaisia kilpailulomakkeita sen kummemmin mitään voittoa odottamatta. Olin iloisesti yllättynyt kun iloveme-messujen jälkimainingeissa minulle soitettiin ja ilmoitettiin, että olin voittanut perhekuvaksen Go Imagesilta, mikä sisälsi valokuvaussession ja 60€:n arvoisen kehystetyn kuvan.

Messujen aikaan tiesin jo olevani raskaana, joten arpajaisissa toivon voittaessani päästä perhekuvaukseen vatsan kera. Sovimme valokuvausliikkeen kanssa, että siirrän lahjakortin käyttöä sen verta pitkälle, että olisi jo vähän enemmän mitä kuvata. Kuvauspäivänä piti ihan pullistaa vatsaa ulos, jotta olisi enemmän kumpua mitä kuvata (eipä tarvitse enää pullistella, kun on rv 40+0).

Kuvaussessio oli ihana tilaisuus, rentouduimme aviomiehen kanssa erittäin mukavan valokuvaajan ohjatessa meitä. Olimme etukäteen etsineet mallikuvia ja kuvaajalla oli paljon toteuttamiskelpoisia ideoita.

Kuvaussession jälkeen saimme nähdä vilauksen otetuista kuvista, erikseen sovittiin aika katselmusta varten. Katselmuksessa valitsimme pari kuvaa ostettavaksi, toiseen käytimme lahjakortin ja toisen ostimme täyteen hintaan.

Olin iloinen valituista kahdesta kuvasta, mutta hampaankoloon jäi se, että siellä olisi ollut monta muutakin kivaa kuvaa, joista olisi ollut kiva saada itselleen versiot. Firman konsepti oli vain sellainen, ettei heillä ollut kauheasti räätälöintivaraa noissa digikuvien paketeissa. GoImegasin konsepti kun oli tuottaa pääasiallisesti sisustustauluja. Olisimme saaneet 500€:lla kaikki katselmustilanteessa nähdyt kuvat itsellemme tai 1067€:lla 20 kpl erittäin hyvälaatuista kuvaa sähköisesti (hyvälaatu = kuvista olisi voinut teettää vaikka koko seinän kokoisen kuvan, ei ehkä ihan tarpeen meillä).

Viimeviikolla postiluukusta tipahti sitten kirjekuori Go Imagesilta, joka sisälti muistitikun ja saatekirjeen. Firman saneerausyritykset ei ollut onnistunut, vaan yritys oli mennyt konkurssiin. Emme saaneet tilaamiamamme kehystettyjä kuvia ( 2 kpl 13x18 kuvaa, eli ihan minimaaliset), mutta kompensaationa saimme kaikki esikatselmuksessa näkemämme kuvat. Harmi firman kannalta, mutta meidän kannalta.. saimme lopulta hyvään hintaan (maksoimme toisesta kehystetystä kuvasta) sen kuvapaketin, jota en ollut raaskinut ostaa, mutta jonka ostamista kuitenkin harkitsin koko ajan katselmuksesta lähtien. Hyvät minulle, että maltoin mieleni, nyt meillä on kaikki nuo ihanat kuvat itsellämme ja voimme teettää

Olisi varmasti tullut ilmankin voittoa otettua jonkinlaisia kuvia meistä, mutta olisikohan kokonaisuus ollut näin onnistunut? Onhan tämä vähän eri luokkaa, kuin epäsäännölliset peilin kautta otetut kuvat kasvavasta kummusta.

valmis?

Äitiyslomalla on ollut tavoitteena saattaa kotia ja itseä valmiiksi pikkuisen kesämiehen tuloon. Pitkin kevättä on tullut tehtyä erinäköisiä hankintoja, jotka on laitettu syrjään odottamaan pesua, kasaamista jne. 

Olin päättänyt itse rakentaa meille sopivan hoitotason pesuhuoneen pyykkikoneen päälle. Aviomiehellä ja minulla oli hieman näkemyseroja tason toteutuksesta, mutta aikeena oli itse rakentaa se, jolloin myös koin, että saan itse päättää toteutuksesta. Lopultahan kävin niin, että isäni rakensi tuon tason, tuossa vähän aikaa sitten oli sen verta paljon supistuksia yöllä, että kaipa hän ajatteli, etten itse ehtisi kasata tasoa. Parempi muutenkin, että isä rakensi tuon, varmasti jälki oli huomattavasti siistimpää kuin minun tekemäni.

Kasasimme aviomiehen kanssa makuuhuoneeseen pinnasängyn. Tarkoituksena on, ettei vauva nuku välissämme sängyssä. Arvostan sitä tilaa liikaa, minkä aviomies minulle sängyssä jättää, joten en ole valmis muutenkin vähästä tilasta antamaan pois. Pinnasängystä on tarkoituksella yksi reuna irti, jotta vauvan imettäminen yöllä onnistuisi parhaimmassa tapauksessa, niin ettei minun tarvitse varsinaisesti nousta ylös sängystä, vaan vauvan voi kätevästi siirtää omasta sängystä minun viereeni syömään.

Vauvan tavaroille on tehty tilaa, rattaat on haettu vanhempieni kellarista säilytyksestä, vaatteet on pesty ja viikattu, korviketta on hankittu hätätilanteita varten ja vaippoja on varmasti ainakin viikon tarpeiksi. Vaatteita pestessä alkoi ymmärtää kuinka pikkuinen tyyppi on tulossa maailmaan, hurjaa.

Sairaalalaukku on pikkuhiljaa pakattuna ja Mimille on tehtynä eväät vanhempien pakkaseen siksi ajaksi, kun toivottavasti saamme olla perhehuoneessa.

Tuli tänään hiffattua, että pikkuinen tarvitsee varmasti vain enemmänkin kuin yhdet lakanat, täytynee lähipäivinä käydä Eurokankaassa materiaaliostoksilla (vaikka myydäänhän kaikkea kaupoissa myös lasketun ajan jälkeenkin). Tuntuu myös, että haluan vielä hankkiutua hieman turhasta tavarasta eroon. Pikkuisen myötä varmasti tulee kerääntymään vielä lisää roinaa ja rompetta, joten on varmasti hyvä varautua tähänkin hieman etukäteen.

Kaikkea materiaa on, mutta eipä se auta silti siihen, että pikkuisen tulo jännittää kauheasti. Aikaisemmin sitä pelkäsi synnytystä ja kipuja. Perhevalmennukset ja sairaalaan tutustuminen rauhoittivat mieltä niin, ettei enää jännitä sairaalassa oloa ja tapahtumia niin paljoa. On tullut mietittyä kivunlievityksiä ja synnytysasentoja, ja olen muuttanut ehkä hieman mieltäni siitä, mikä olisi sopiva kivunlievitys ja millaisessa asennossa voisi yrittää alkaa punnertaa pikkuista maailmaan. Jänniä juttuja.

Nyt ehkä enemmän hirvittää se, että sairaalasta lähtiessä pitää ottaa bebe mukaan kotiin. Mitäs sille sitten tehdään? Ihanaa, että aviomies haluaa aivan ehdottomasti pitää kaiken mahdollisen isyysvapaan heti pikkuisen syntymän jälkeen, pääsemme yhdessä sitten harjoittelemaan tulokkaan kanssa oloa.

19 & 20 2015

Kuten heiaheia-kuvasta huomaa, on välillä näitä vähän vähemmän aktiivisia viikkoja. 

Vähän kaikkia lajeja tuli harrastettua, ihan kiva, uintia, spinua ja salia. Kuten aikaisemmin kirjoittelin, on urheilu tuntunut erittäin raskaalta, välillä on jopa joutunut pakottamaan itsensä urheilemaan. Spinussa tuli sellainen olo, että nyt oli viimeinen kerta ennen posahtamista. Jaksoin kyllä polkea, eikä häntäluusärky ollut niin kauhea, mutta vatsa vaan auttamattomasti oli koko ajan reisien tiellä. 

  

Perjantaina oli muuten hyvä draivi lähteä köysittelemään, mutta sain hämmentävää kommenttia liittyen kiipeilyyn raskauden aikana. Yritin olla välittämättä kommentista, mutta kyllä se vaan latisti mieltä.

Minulle tultiin hieman pätemään "faktoilla" siitä, kuinka kiipeilemällä riskeeraan raskauden. Kommentoija oli itsekin raskaana ollessa kiivennyt, useampaan otteeseen sanottiin, että kiivetessä istukka voisi irrota, ja kuinka sitten ei olisi mitään tehtävissä, etten ehtisi millään kiipeilyhallista lääkäriin. Istukan irrotessa lapsi on saatava heti ulos, "mitä sä teet, jos se istukka irtoaa?".

NOH! Vaikkakin tiedän, etten rauhallisesti itsevarmistavilla kiivetessä voi mitenkään vahingoittaa bebeä, annoin sanojen vaikuttaa tekemisiini tuona päivänä.

Sunnuntaina kävin tekemässä käsi- ja rintatreenin. Tunsin, että tuona päivänä treenissä oli jotain uutta, voimaa ja energiaa riitti. Toistojen määrä nousi normaaliin ja painojenkaan kanssa ei tarvinnut himmata. Treeni sujui ja jaksoin myös kaikki liikkeet. Jotain oli tapahtunut.

Viimeviikko alkoi mukavasti. Maanantaina hiffasin syyn yllättävään energianlisäykseen. Neuvolassa huomasimme vatsan laskeutuneen. Olinkin tunnustellut, että vatsan supistaessa kohtu tuntui olevan alempana, neuvolassa terveydenhoitaja huomasi saman.

Viimeviikko oli kaiken kaikkiaan voimatasojen ja jaksamisen suhteen ihan mahtava. Toviin nautin urheilusta ja sain jopa haastettua itseäni. 

Maanantaina jaksoin polskia 1,3km puolessa tunnissa. Tähän mennessä oli uinut vain rintaa, mutta nyt kokeilin kroolin sujumista pallon kanssa, ja hyvinhän se sujui. Vedin vain itseni ihan piippuun tuolla sykkimisellä, keräilin itseäni 20 min pukuhuoneessa uinnin jälkeen. Hupsista!

Tiistainakin köysitellessä jaksoin paremmin. Viimeaikoina tahti on ollut nousu & lepo jne, nyt jaksoin tehdä useamman nousun peräkkäin. Tuntui mahtavalta.

Torstain punttiksen jälkeen oli peppu ja reidet hapoilla. La kävin taasen tekemässä kohtuu hyvän punttitreenin. Vähän alkaa tuo kaksijakoinen saliohjelma tökkiä, tahtoisin pystyä haastamaan itsensä paremmin.. eihän tässä enää kauaa...ehkä.

Sunnuntaina kävimme vielä korkkaamassa pyöräilykauden kotimaassa.

Aviomies kävi ostamassa itselleen uuden polkupyörän, joten totta kait sitten piti lähteä mukaan testiajolle. Oma pyöräily oli kaukana nautinnollisesta, 4km vähän alle puoleen tuntiin oli aika tuskan takana, liian iso masu, liian etukeno asento jne. Aviomies kuitenkin nautti pyöräilystä. Ihanaa, kun hän päätyi nyt hybridin sijaan cyclocrossiin, sillä itsellä on ollut nyt jo tovin toiveena hankkia cyclo. Kuhan pääsen istumaan pyörän päälle oikeassa asennossa, aion hankkia itselleni myös vastaavan menopelin. Pitää vielä sitten miettiä jokin peräkärry ainakin toiselle pikkuiselle.

Maltan tuskin odottaa.

Hemmotteluviikonloppu, Långvik ja vauvakutsut

Olipas ihana viikonloppu takana. Lauantaina aviomies vei minut viettämään syntymäpäivääni vähän jälkikäteen Långviikkiin.

Aviomies halusi ehdottomasi minun ottavan jonkin hoidon kylpylässä, joten heti sisäänkirjautumisen jälkeen painelin New Life & New Mum -hoitoon. Oli ihana vain maata tunnin verran rentoutua ja olla hierottavana ja puunattavana.

Illan muuhun ohjelmaan kuului kauheasti hempeilyä, istumista porealtaassa, upea ateria Långvikin Bistrossa, iltatepsuttelulla ja drinkein kylpylän baarissa.

Bistron ruoka oli juuri niin upeaa, mitä muistelimme. Tuolla voi ottaa mitä tahansa listalta, eikä tarvitse pettyä. Aviomieskin söi sellaista ruokaa, mitä en saisi häntä ikinä syömään kotona.

Sunnuntaina tuli herätty erittäin hyvissä ajoin, olisi pitänyt odotella melkein pari tuntia ennen punttiksen virallista aukeamista, mutta onneksi henkilökunta päästi minut salille treenaamaan kolme varttia etuajassa.

Salitreenin ja puolen kilometrin uinnin jälkeen maistui aamiainen. Aviomies oli odottanut jo edellisestä illasta upeaa aamiaista.

Ikean ja pienen huviajelun (meillä on höpsö tapa ajella ympäriinsä ja unelmoida hienoista omakotitaloista) jälkeen suuntasimme kotiin. Puin kauheat pieruverkkarit ja lökövaatteet ja aloin touhustella. Sohvalla maatessa ovikello soi ja samantien joku tuli omille avaimilla sisälle. Kävin kurkkaamassa ovella, tajusin äidin ja ystävieni olevan ovella, päästin sqviik -äänen samalla kun ryntäsin makuuhuoneeseen vaihtamaan vaatteita.

Samalla kun vaihdoin vaatteita yllätyskomitea laittoi pöydän koreaksi. Kaikki maistui niin hyvältä, söin itseni aivan palloksi vaikka hotelliaamiaisen jälkeen olin vannonut vetäväni salaattia pari päivää.

Minua lahjottiin tai tarkemmin meitä.

Kotia koristeltiin teemaan sopivasti.

Kesämies sai ensimmäiset kiipeilykenkänsä. Taitaa mennä vielä muutama vuosi siihen, että nämä otetaan käyttöön, mutta ihanaa että tällaiset ovat odottamassa.

Lahjojen joukossa oli myös vaippakakku.

Ihania lahjoja kaikki. Olin niin otettu juhlista, en ollut osannut odottaa niitä lainkaan. Oli ihana saada ystävät meille, syödä hyvin ja kuunnella arvuutteluja vauvan syntymäpäivästä, nimestä jne. Ehkä tässä jo kuukauden päästä voisi pikkuhiljaa selvitä kuka osui lähimmäksi ajan, painon ja pituuden suhteen.

Ihan mahtava viikonloppu.