Muutot

Olen muuttanut elämni 26 vuotena jo moneen otteeseen.

Ollessani kuusitoista muutin viikoksi pois kotoa, tämä johtui siitä, että isäni oli väkivaltaisen puuskansa jälkeen heittänyt minua pois kotoa, itse tosin en suostunut tulla takaisin kotiin ennen kuin isäni myönsi tekonsa, eli tunnusti hyökänneensä minun kimppuuni, eikä toistepäin.

Kahdeksantoista vuotiaana muutin serkkuni alivuokralaiseksi, koska isäni oli heittänyt minut pois kotoa, koska hän ei voinut hyväksyä poikaa kenen kanssa seurustelin.

Kahdeksantoistavuotiaana muutin vielä pariksi päiväksi takaisin vanhempieni luokse.

Kahdeksantoista vuotiaana muutin vielä kolmannen kerran. Tällä kertaa lähdin vuodeksi Saksaan, jossa vietin vaihto-oppilasvuoden.

Yhdeksäntoistavuotiaana palasin takaisin vanhmpieni luokse, tämä tapahtui heinä/elokuussa.

Suomeen paluuvuotenani marraskuussa muutin jälleen pois kotoa, tällä kertaa syynä oli jälleen isäni. En seurustellut kenenkään kanssa, ketä isäni ei hyväksynyt, mutta isäni käytös enteili jälleen sitä, ettei menisi kauaa, ennen kuin hän heittäisi minut taas pois kotoa. Muutin tällä kertaa Hoasille Helsinkiin. Tällä kertaa viihdyin vuoteen 2005.

Seuraavaksi muutin eksäni luokse, takaisin Vantaalle, jossa asuin heinäkuuhun 2007. Vuonna 2006 asuimme entisen tulevan anoppini luona parisen kuukautta lähtiessämme putkiremonttia karkuun.

Elokuussa 2007 muutin nykyiseen yksiöön, asuttuani välillä 1,5kk vanhempieni luona.

Huomenna muutetaan jälleen, ja reilun kuukauden jälleen vielä kerran. Avokin kanssa juttelimme, että kolmiosta ei ole ihan heti kiire pois, mahdumme olemaan siellä kahdenkin pienen lapsen kanssa :)

Tuntuu surulliselta lähteä tästä kodista, sillä tämä on ensimmäinen paikka, mistä kukaan ei voi minua häätää, niin kauan kuin olen hoitanut työni ja maksanut lainanlyhennykseni.

Vanhempieni luona minun on aina pitänyt esittää olevani jokin, joka en ole. En ole saanut olla oma itseni, en ole saanut näyttää sitä koko tunteitteni kirjoa, jota olen kokenut. Ei ole saanut olla liian iloinen, koska silloin on ollut hysteerinen, ei saa innostua liikaa, sekin on ollut huono, myöskään surullinen tai vihainen ei ole saanut olla. Ei ole saanut sosialisoida ihmisten kanssa, ketä vanhempani eivät ole hyväksyneet. On pitänyt vain olla hiljaa ja elää niin kuin vanhempani haluavat. Sitten kun olen joskus vihdoinkin löytänyt jotain mitä oikeasti haluan, vanhempani ts isäni on hylännyt minut.

Hoasilla asuessa taas joutui lukion jälkeen stressaamaan sitä, että pääseekö heti uuteen opiskelupaikkaan. Paine kodin menettämisestä oli niin suuri, että kertaalleen romahdin emotionaalisesti niin totaalisesti, etten kyennyt toimia. Taisin saada jonkinlaisen hermoromahduksen, vastaavanlaista en ole kokenut sen koommin.

Eksän kanssa asuessa, minun oli sallittava eksäni alkoholinkäyttö mukisematta. Usein jos hänen viinanhimonsa kasvoi suureksi, hän oli valmis laittamaan suhteemme poikki. Totesin aina, että sanokoon sen minulle silloin, kun hänen ei tee mieli lähteä baariin, kun hän on selvinpäin. Tuo toimi aina, en antanut hänen kiukutellen saada tahtoaan läpi, mutta joka kerta se tuntui niin pahalta. Sitten tuli se kerta, olimme menossa ystäväpariskunnan kanssa matkalle, ja minua ahdisti tämä ajatus jo etukäteen. Koin joutuvani paikkaan, jossa en olisi päässyt silloisen avopuolisoni alkoholinkäyttöä karkuun, ja paikkaan jossa tarkoitus oli viettää hauska viikko. Eksäni oli innoissaan matkasta, minä vain toivoin sen olevan ohi. Exäni sanoi siinä vaiheessa messengerkeskutelun aikana, että eiköhän se sitten ollut siinä. Se oli siinä, asiasta ei keskusteltu. Sen kerran kun kerroin perlositani, niin eksäni jätti minut, siihen asti olin sietänyt kaiken.

Vuoden 2007 elokuusta lähtien olen ollut oman itseni herra. Olen asunut ja elänyt niinkuin haluan. Nyt joudun sitten jälleen kerran muuttamaan sellaiseen tilanteeseen, etten ole 100 % tilanteen hallinnassa. Pelottavaa, mutta toisaalta ei. Minulla on avopuolisooni niin totaalinen luottamus <3

Nyt olen niin innoissani muutosta, en malta mennä nukkumaan. Mielini tekee mieli suunnitella uutta asuntoa. Tuntuu taas siltä, että pursuan ideoita. Sain inspiksen alkaa suunnitella uuden asunnon lamppuja.

Hmm.. montakohan muuttua tuossa oli?

40-luvun kasvatti

Teki hyvää tehdä pitkä kävelylenkki perheen kanssa metsässä. Nyt sauna on jo lämpenemässä ja avokki on videovuokraamossa valitsemassa jonkin elokuvan. Täällä vanhempien luona on mukava katsoa elokuvia, sillä isä innostui hankkimaan jouluksi äidille hulppeat stereot ja blu ray -soittimen.

Nyt tämä talovahtina olo on mennyt huomattavasti paremmin kuin vuosi sitten. Vuosi sitten tähän mennessä oli jo ehtinyt murtaa häntäluuni kylän pulkkamäessä :D Olimme kavereiden kanssa menossa pienenpienessä mäessä.. jotenkin ne möykyt tuntuivat pienenä vähemmän pahoilta. Viimeisen kohdalla sitten rusashti. En meinannut päästä ylös, käveleminen sattui aivan vietävästi. Kaverit väittivät, ettei se ole murtunut jos pystyy kävellä, mutta.. kyllä se vaan oli murtunut.

Torstaina juttelin terapiassa isän kanssa käyneestäni keskustelusta. Tuli sitten käytyä siinä läpi tilanteita läpi lapsuudesta, siitä kuinka usein pelkäsin isän kotiintuloa, jos kotona oli ollut kireää, kuinka karkasin kellarin portaisin, kyyhistyen sikiöasentoon, yrittäen peittää isän huudon äänet .. tai lentävien tuolien paukkeen. Kerroin myös kerroista, jolloin ala-asteikäisenä yritin kuristaa itseni omilla käsilläni tai vyöllä, toivoin jo silloin, että voimat olisivat riittäneet loppuun asti. Kerroin myös siitä kuinka minulla oli tapana lyödä ja piiskata itseäni, lyödä nyrkillä itseäni nenään, niin että neästä alkoi vuotaa verta.

Toissapäivänä mieleeni muistui, että minulla oli myös pienenä joskus tapana juoda jostain konjakkia tai wiskiä (pienellä lapselle muutama yhteen putkeen juotu pikkupullo toi jo helpotusta) jos halusin yrittää päästä karkuun tilanteita.

Kerroin myös siitä kuinka tiukasti meillä isä saneli sen mitä lapset saivat ja eivät saaneet tehdä, en saanut lukea sarjakuvia, vaan niiden piti olla kunnon kirjoja, kavereita ei saanut tuoda kylään pyytämättä lupaa, kavereille ei saanut mennä. Olin usein kotiarestissa. Joskus olisin halunnut aloittaa karaten, mutta isäni mielestä olin jo muutenkin väkivaltainen.

Itse en muista olleeni mitenkään väkivaltainen. Luulisi sen olevan normaalia, että lapset kinastelevat ja ottavat yhteen. Olin pienenä erittäin kateellinen siitä, että pikkuveljelläni oli oma huone. Isäni mielestä poikaa ja tyttöä ei voi laittaa samaan huoneeseen... ei vaikka pikkusiskoni ja -veljeni leikkivät jatkuvasti yhdessä ja olisivat halunneet yhteisen huoneen. Aina välillä vaihdoinmma vanhempien poissaollessa tavaramme huoneesta toiseen, mutta sitten hurjan huudon jälkeen vaihdoimme huonekalut takaisin oikeisiin huoneisiin.

Pikkuveljeni oli myöskin usein hyvin vahingoniloinen.. ja erityisen tietoinen siitä kuinka hänellä oli jotain mitä minä halusin. Meillä oli myöskin kaikkien voimasanojen käyttö kielletty, joten jos joskus sellainen lipesi suusta, pikkuveli tuntui nauttivan siitä, että hän pääsi kantelemaan ja minä saisin rangaistuksen.

Joskus tuli sitten nahisteltua fyysisesti pikkuveljen kanssa (ei koskaa mitään vakavaa, mutta sekin oli näemmä liikaa isälle). Isäni kertoi joskus pelänneen, että minä tappaisin veljeni. WTF! Ei siis karatea minulle.

Kerroin monista muistakin kielloista ja säännöistaä joita meillä oli.Kerroin myös saaneeni useampaan otteeseen kotiarestia, usein juuri tuosta, kun turhautui pikkuveljeen ja sitten teki jotain, kerran raapaisin pikkuveljeä (fyysinen jälki ei ollut iso, mutta tarpeeksi, että pikkuveli meni mairea hymy naamallaan näyttämään jälkeä isälle). Rangaistus raapaisusta oli kuukausi kotiarestia. Olin kertaalleen ollut jo jostain toisesta syystä yhden kuukauden kotiarestissa, joten karkasin. Menimme ystävän kanssa metsään eväiden kanssa. Kun vanhempani löysivät minut, kotiarestia mätkähti kaksi kuukautta.

Nyt ei voi edes muistaa kaikkia juttuja mitä pienenä oli. Terapeutti oli hauska. Hän sanoi, että toivottavasti en ota tätä väärin, mutta tuo on erittäin tyypillinen kasvatus tapa ollut 40-luvulla :D Juu, selittää paljon.

Nyt on siis vaan saatava minut itseni tajuamaan minun kasvattaessani omia lapsiani, että ajat ovat muuttuneet HUOMATTAVASTI siitä kun minua kasvatettiin. Tulee olemaan kovat ajat, minun pitää hyväksyä se, että lapset kokeilevat rajojaan.. kokeilevat vanhempiensa hermoja ja etsivät itseään, toisin kuin mitä minä olen tehnyt silloin kun olisi pitänyt, nyt vasta myöhemmin olen alkanut kyseenalaistaa vanhempieni mielipiteet ja heidän oikeellisuutensa. Hassua. Tuo onkin se yksi asia mikä pelottaa.. ja se, että jos omat lapset eivät suostukaan asettumaan siihen muottiin minkä heille olen hahmottanut, miten suhtaudun. Pystynkö hyväksymään sen, että ajat ovat muuttuneet?

kotiiin, tahtoo kotiin

Välillä on ihme kriiseilyä tästä ikääntymisestä. Mä en oikein tajua mihin se amk-aika oikein katosi. Mä en oikeasti muista melkein mitään koko ajalta. Ehkä siltä ajalta ei sitten ole muistettavaa. lähes koko ajan seurustelin exän kanssa, päivät koulussa ja töissä.. me ei oikeasti tehty melkein koskaa mitään.. käyty missään, ja jos exän sai jonnekin, niin siellä mentiin kiukkuisena ja kyseltiin vain, että joko pääsee kotiin. Se mihin aika meni, oli pilvenpoltto, syöminen ja elokuvien/piirrettyjä katsominen.

Ei mikää ihme ettei muista mitään.. tai ettei jäänyt mitään pahemmin mieleen. Ainoa onnistunut reissu oli kerran kun vietimme vajaan viikon exän kanssa Savonlinnassa kummitätini luona.

Ehkä tätä tunnetta/havahtumista voisi kuvailla parhaiten sillä, että .. ihan kuin olisin herännyt koomasta tai pahasta unesta. Elämä katosi hetkeksi edellisen parisuhteen alkaessa, ja tuntuu, että olen löytänyt oman itseni ja elämänilon uuden suhteen myötä uudelleen.

Tavallaan en kadu niitä hetkiä, sillä muistot noilta ajoilta haalistuvat entisetään. Myöskin, ilman kaikkea tapahtunutta en olisi avopuolisoni rakastama nuori nainen.

Iih, tahtoo jo kotiin. Ei malttaisi istua enää hetkeäkään töissä. Tahtoo kotiin, syömään ja sitten salille.