40-luvun kasvatti

Teki hyvää tehdä pitkä kävelylenkki perheen kanssa metsässä. Nyt sauna on jo lämpenemässä ja avokki on videovuokraamossa valitsemassa jonkin elokuvan. Täällä vanhempien luona on mukava katsoa elokuvia, sillä isä innostui hankkimaan jouluksi äidille hulppeat stereot ja blu ray -soittimen.

Nyt tämä talovahtina olo on mennyt huomattavasti paremmin kuin vuosi sitten. Vuosi sitten tähän mennessä oli jo ehtinyt murtaa häntäluuni kylän pulkkamäessä :D Olimme kavereiden kanssa menossa pienenpienessä mäessä.. jotenkin ne möykyt tuntuivat pienenä vähemmän pahoilta. Viimeisen kohdalla sitten rusashti. En meinannut päästä ylös, käveleminen sattui aivan vietävästi. Kaverit väittivät, ettei se ole murtunut jos pystyy kävellä, mutta.. kyllä se vaan oli murtunut.

Torstaina juttelin terapiassa isän kanssa käyneestäni keskustelusta. Tuli sitten käytyä siinä läpi tilanteita läpi lapsuudesta, siitä kuinka usein pelkäsin isän kotiintuloa, jos kotona oli ollut kireää, kuinka karkasin kellarin portaisin, kyyhistyen sikiöasentoon, yrittäen peittää isän huudon äänet .. tai lentävien tuolien paukkeen. Kerroin myös kerroista, jolloin ala-asteikäisenä yritin kuristaa itseni omilla käsilläni tai vyöllä, toivoin jo silloin, että voimat olisivat riittäneet loppuun asti. Kerroin myös siitä kuinka minulla oli tapana lyödä ja piiskata itseäni, lyödä nyrkillä itseäni nenään, niin että neästä alkoi vuotaa verta.

Toissapäivänä mieleeni muistui, että minulla oli myös pienenä joskus tapana juoda jostain konjakkia tai wiskiä (pienellä lapselle muutama yhteen putkeen juotu pikkupullo toi jo helpotusta) jos halusin yrittää päästä karkuun tilanteita.

Kerroin myös siitä kuinka tiukasti meillä isä saneli sen mitä lapset saivat ja eivät saaneet tehdä, en saanut lukea sarjakuvia, vaan niiden piti olla kunnon kirjoja, kavereita ei saanut tuoda kylään pyytämättä lupaa, kavereille ei saanut mennä. Olin usein kotiarestissa. Joskus olisin halunnut aloittaa karaten, mutta isäni mielestä olin jo muutenkin väkivaltainen.

Itse en muista olleeni mitenkään väkivaltainen. Luulisi sen olevan normaalia, että lapset kinastelevat ja ottavat yhteen. Olin pienenä erittäin kateellinen siitä, että pikkuveljelläni oli oma huone. Isäni mielestä poikaa ja tyttöä ei voi laittaa samaan huoneeseen... ei vaikka pikkusiskoni ja -veljeni leikkivät jatkuvasti yhdessä ja olisivat halunneet yhteisen huoneen. Aina välillä vaihdoinmma vanhempien poissaollessa tavaramme huoneesta toiseen, mutta sitten hurjan huudon jälkeen vaihdoimme huonekalut takaisin oikeisiin huoneisiin.

Pikkuveljeni oli myöskin usein hyvin vahingoniloinen.. ja erityisen tietoinen siitä kuinka hänellä oli jotain mitä minä halusin. Meillä oli myöskin kaikkien voimasanojen käyttö kielletty, joten jos joskus sellainen lipesi suusta, pikkuveli tuntui nauttivan siitä, että hän pääsi kantelemaan ja minä saisin rangaistuksen.

Joskus tuli sitten nahisteltua fyysisesti pikkuveljen kanssa (ei koskaa mitään vakavaa, mutta sekin oli näemmä liikaa isälle). Isäni kertoi joskus pelänneen, että minä tappaisin veljeni. WTF! Ei siis karatea minulle.

Kerroin monista muistakin kielloista ja säännöistaä joita meillä oli.Kerroin myös saaneeni useampaan otteeseen kotiarestia, usein juuri tuosta, kun turhautui pikkuveljeen ja sitten teki jotain, kerran raapaisin pikkuveljeä (fyysinen jälki ei ollut iso, mutta tarpeeksi, että pikkuveli meni mairea hymy naamallaan näyttämään jälkeä isälle). Rangaistus raapaisusta oli kuukausi kotiarestia. Olin kertaalleen ollut jo jostain toisesta syystä yhden kuukauden kotiarestissa, joten karkasin. Menimme ystävän kanssa metsään eväiden kanssa. Kun vanhempani löysivät minut, kotiarestia mätkähti kaksi kuukautta.

Nyt ei voi edes muistaa kaikkia juttuja mitä pienenä oli. Terapeutti oli hauska. Hän sanoi, että toivottavasti en ota tätä väärin, mutta tuo on erittäin tyypillinen kasvatus tapa ollut 40-luvulla :D Juu, selittää paljon.

Nyt on siis vaan saatava minut itseni tajuamaan minun kasvattaessani omia lapsiani, että ajat ovat muuttuneet HUOMATTAVASTI siitä kun minua kasvatettiin. Tulee olemaan kovat ajat, minun pitää hyväksyä se, että lapset kokeilevat rajojaan.. kokeilevat vanhempiensa hermoja ja etsivät itseään, toisin kuin mitä minä olen tehnyt silloin kun olisi pitänyt, nyt vasta myöhemmin olen alkanut kyseenalaistaa vanhempieni mielipiteet ja heidän oikeellisuutensa. Hassua. Tuo onkin se yksi asia mikä pelottaa.. ja se, että jos omat lapset eivät suostukaan asettumaan siihen muottiin minkä heille olen hahmottanut, miten suhtaudun. Pystynkö hyväksymään sen, että ajat ovat muuttuneet?