Pallo

Kohta on kulunut kahdeksan viikkoa leikkauksesta, melkein kaksi kuukautta. Leikkauksen jälkeen kyselin lääkäriltä paluusta kiipeilyn pariin, oli puhetta kuuden kuukauden tauosta rakkaaseen lajiin. Odotinko niin kauan, no en. Fysioterapiassa puhuttiin mm portaiden nousemisen harjoittelusta, jolloin näin tämän tottakai mahdollisuutena kiivetä itsevarmistavilla helppoja. Kaksi viikkoa sitten kävin ensimmäisen kerran haparoiden nousemassa yhden nousun seinällä. Varovasti ja hitaasti nousin Areenan helpoimman nelosen. Kaikista tärkeintä se oli pääkopalle. Yksi nousu riitti sillä erää.

Jälkikäteen ajateltuna tuntee itsensä hupsuksi, kun jokin sellainen asia kuin tauko kiipeilystä tuntui aiheuttavan lähestulkoon kohtuutonta stressiä ennen operaatiota, "vielä kerran areenalla / boulderille / ulos ennen leikkausta". Sama juttu ennen raskautta, kiipeily vaikutti kaikkeen, sitä ihan aidosti mietti myös sitä, että missä vaiheessa antaisi lapsen tulla jos on tullakseen. Ahdisti ajatus siitä, että lapsi pilaisi hyvin alkaneen kehittymisen lajissa, jonka merkitystä itselle on vaikea lähteä kevyesti avamaan tässä, enkä edes halua. Onneksi tuli käytyä keskustelu erään erittäin kokeneen kiipeilijän kanssa aiheesta, se keskutelu pysäytti ja auttoi minua rauhoittumaan asian tiimoilta.

Nyt hymähdyttää oma kapeakatseinen ajattelu, mutta mistä sitä voi ymmärrä sitä, miten lapsen saaminen muuttaa ihan kaiken itsessä ja omassa ajattelussa. Aikaisemmin viikonloput tarkoitti jotain uutta kalliolta, päivää tai kahta metsässä. Iso osa ajasta meni joko reittien fiilistelyyn, tutkimiseen tai niiden kiipeämiseen. Päivä ilman urheilua, oli se kiipeilyä, pyöräilyä tai salitreeniä tuntui suorastaan anteeksiantamattomalta ajan haaskuulta.

Nykyään asiat miettii pääasiallisesti pojan kautta. Mitä kivaa voi tehdä yhdessä pojan kanssa. Se meditatiivinen rauhallisuus, mitä saattoi kokea luonnossa jonkin reitin huipulla, löytyy nykyään katsomalla oman lapsen leikkimistä, piirtämistä tai vaikka lukemista ja se ilo mitä koki omien nousujen ja saavutusten avulla, tulee lapsen opittua jotain niinkin pientä kuin syömään itse haarukalla. Voittajafiilis, kun keksii ruoan, josta isompi osaa päätyy suuhun seinien sijaan. Oma lapsi on vain kauneinta ja ihaninta mitä löytyy.

Mutta tosiaan, ennen leikkausta suunnittelin kovasti sitä, miten treenaan kotona ylläpitääkseni kiipeilykunnon, suunnittelin treenejä kotiin, mietin mihin asentaisin otteet ja trx.t, jne. Leikkauksen jälkeen vain huomasin, ettei tuokaan asia nyt loppupeleissä ollut se tärkein. Toipumisessa kaikista tärkeintä on se, että pystyy huolehtia omasta lapsestaan sekä leikkiä ja viettää aikaa hänen kanssaan.

Viikko sitten sunnuntaina pystyin ensimmäisen kerran käydä kävelyretkellä pojan kanssa, se oli hetkeen taas upeinta mitä on tapahtunut. Tällä hetkellä voittajafiilis tulee siitä, että voimma jäädä pojan ja koiran kanssa kotiin, ja tiedän meidän pärjäävän erinomaisesti täällä miehen ollessa työmatkalla.

Poika sanoi tänään ensimmäisen oikean sanansa, jossa olemme varmoja siitä, että myös sanan merkitys on oikea pojalle. Pallo.

8660g

Poika kasvaa kova vauhtia, reilu viikko sitten neuvolassa mitattiin pojalle kertyneen pituutta jo 66cm ja painoa oli hurjat 8660g. Painoa pojalle on siis kertynty yli kilo kuussa, ei huonommin.

Vielä viikko sitten meillä mentiin pelkällä maidolla, tiistaina neuvolan jälkeen päätin alkaa pikkuhiljaa antaa soseita lapselle. Neuvolassa ollaan oltu hyvin kannustavia, kukaan ei ole yrittänyt vähätellä imetystä tai tuputtaa soseita.

Mietin pitkään, että mikä on oikeasti se oikea hetki aloittaa lapselle kiinteiden antamisen. Jos asiaa kysyy imetyksen tuki ry:ltä, niin siellä neuvo on, että 6kk asti täysimetys, siellä sitä perusteltiin mm sillä, että lapsi saa kyllä äidinmaidon kautta maistella eri makuja ja pidempi imettäminen suojaa allergioilta tms. Neuvolasta taas asiaa kysyettäessä sanotaan, että 4-6kk:n välillä aloitetut pieni maistelu päinvastoin voisi vaikuttaa siihen, ettei lapselle tulisi allergioita. Kauhean ristiriitaista, kun molempia asioita perustellaan samoin argumentein.

sose: 90% omenaa - 10 % mustikkaa

Puhetta on ollut myös siitä, että sitten olisi hyvä antaa lapselle ruokaa, kun lapselle on jokin herkkyysvaihe päällä, kun lapsi osoittaa mielenkiintoa ruokaa kohtaan. Välillä tuntuu, että poikaa on alkanut kiinnostaa äidin suuhun menevä ruoka.

Alunperin mietin, että imettäisin siihen 6kk asti, jossain vaiheessa mietin sitä, että se olisi 5kk täysimetystä, mutta nyt kuitenkin olemme aloittaneet jo soseet. Lähdin liikkeelle sen kummemmin asiaan perehtymättä, pitäisi kuulema antaa erittäin pieniä maisteluannoksia ja viikon verran samaa makua, eikä edes välttämättä montaa kertaa päivässä. Hupsista, minähän annoin ensimmäisen päivän mangoa ja sitten omenamustikkaa, määrät taisivat olla myös vähän tavallista isommat. Räjähtikö lapsi? Ei. Tuliko lapsi kipeäksi? Ei. Nyt kuitenkin homma jatkuu maltillisilla annoksilla (tl tai pari kerrallaan) ja muutaman päivän - viikon verran samaa makua maistellen.

Sitä kovasti pelkää kaikkea muutosta. Alussa pelkäsin lapsen lopettavan rinnasta syömisen, jos annetaan pullosta, nyt sitten pelkään soseiden syrjäyttävän minut. Rauhoittelin itseäni, ei tuo pari tl sosetta päivässä korvaa äidinmaitoa ja läheisyyttä. Pelkoa ei myöskään auta se, että tuntuu välillä, että tietyt tahot "hyökkäävät", jos joku toinen ei toimi aivan juuri heidän uskomustensa mukaan. Toimisinko tarkoituksella tavalla, joka olisi vahingollinen lapselleni? En.

HS: Täysimetys puolivuotiaaksi kyseenalaistetaan – kiinteät ruoat pitäisi aloittaa 4–6 kuukauden iässä

Toivoisin aloitettujen kiinteiden vaikuttavan pikkuhiljaa yöuniin. Poika ei ole reiluun kuukauteen nukkunut kuin kerran vahingossa yöllä yli 4h, aikaisemmin poika kuitenkin nukkui 6-7h yhteen putkeen, ja nyt ollaan menossa jo ties kuinka monetta viikkoa herätyksillä 1-2h:n välein. Onneksi minua ei edelleenkään tuo heräily haittaa, kiitos hormonien ja sen, että menen samaan aikaan pojan kanssa nukkumaan. Olisi kiva parisuhteen kannalta vain pystyä mennä nukkumaan vähän myöhemminkin, mutta onneksi tämä vauva-aika on lyhyt ja mieskin ymmärtää sen, että meillä tulee olemaan sitä yhteistä aikaa tulevaisuudessa ihan kyllästymiseen asti.

Imettäminen on ihanaa. Päivän ihanampia hetkiä on lapsen rauhoittuessa rinnalla, sivellen rintaa samalla kun syö, ja sitten kun lapsi palaa takaisin "maanpäälle" saatuaan mahan täyteen maitoa, väläyttää hän ihanan vekkulin hymyn.

äidin pää pehmenee entisestään

Kaikkea sitä tulee nykyään tehtyä ja tykättyä siitä kans. Tänään kävimme pojan kanssa yhdessä äiti - vauvajumpassa meidän kuntosalilla. Vähän jännitti etukäteen, että miten hommat menee, miten pojan unet ajottuvat, onko poika iloinen vai väsynyt jne. Poika oli eilen nukkunut hieman lyhyitä unia, joten aamulla saatuani pojan pidettyä unessa aamulenkin jälkeen, oli sääli herättää poika syömään ja vaatteiden vaihtoon jumppaa varten.

Kaikki meni kuitenkin hyvin, poika oli pirteä ja iloinen jumpassa, kerran pojalla meinasi alahuuli alkaa väpättää, mutta hetki äidin sylissä korjasi asian.

Jumpan ohjaaja kävi kanssani tunnin alussa läpi asiaa vatsalihaksista. Kerroin yrittäneeni kysellä asiasta neuvolanlääkäriltä, mutta minulle oli sanottu, ettei vatsalihasten palautumista muka voisi testata, ja asia oli sillä sivuutettu. Nyt kuitenkin ohjaaja testasi vatsalihakseni, isojan lihasten välinen rako on poissa, vatsalihakseni ovat palautuneet, nyt uskaltaa jo treenata enemmän ilman pelkoa napatyrästä. JEI!

Tunti alkoi siis kevyellä lämmittelyllä, jolloin lapset olivat itsekseen maassa.

Leikit olivat hauskoja, hyvin yksinkertaisilla liikesarjoilla. Vauvan kanssa pyörittiin, vauvoja nosteltiin ja keinutettin, tehtiin kyykkyä, pompittiin kevyesti, käveltiin reippaasti ja otettii muutamat juoksuaskeleet. Liikkeitä tehtiin pareittain (lasten annettiin ihmetellä toisiaan) ja koko ryhmän kanssa, Kaikista kivoin osuus oli lapsen kanssa tehtävät harjoitteet, vauva "lensi" säärien päälle äidin ollessa selällään, oli treenivastuksena lantion päällä lantionostoja tehdessä ja säärien päälle kun tehtiin selällän keinuvaa liikettä.

Tunnin ehdottomasti paras anti oli oppia se, miten olla erilaisessa kanssakäymisessa lapsen kanssa. Kotona tuli testattua uudestaan liikkeitä ja näytettyä ne isille illalla.

Tunnin alussa huomasin, että sen lisäksi, että poika tarttuu jo asioihin, hän myös alkaa laittaa esineitä suuhun. Pikkuisen tuota on ollut jo kotona, mutta se että tämä toistuu myös muualla, oli hieno juttu.

Poika oli puolen tunnin jumpan jälkeen nälkäinen ja hän nukahti ennätysvauhtia autoon.

Jumppa oli myös ihan kivaa kevyttä liikuntaa äidille. Seuraaville parille viikolla on jo varattuna oma paikka tunnilta. Kivaa, että on yhteinen harrastus pojan kanssa. Parin viikon päästä yhteisiin harrastuksiin voi sitten lisätä vauvauinnin.

takaisin töissä

Eilen itkeä tirautin nukkumaan mennessä sitä, että kuinka kauhean ikävä oli pikkumiestä etukäteen. Etukäteisikävästä huolimatta tiedän, että on meidän perheen järjestely on meille hyvä.

Minulta kysyttiin, että mikäs kiire minulla on töihin. Olen varmasti pariin otteeseen valoittanut syitä miksi meidän perheessä päädyttiin tähän ratkaisuun, eikä oma ura ole lainkaan vähäpätöisin niistä, mutta ei suinkaan ainoa syy. Olemme molemmat siinä onnekkaassa asemassa, että työnantajamme ymmärtävät tätä ratkaisua.

Minulla oli tänään töistä palatessa sellainen erittäin virkistynyt olla. Aviomies taasen vaikutti viettäneen oikein mielyttävän päivän pojan kanssa. Aika ideaali tilanne, ihanaa.

Pariin otteeseen minulta on kyselty, että miten aiomme hoitaa vauvan ruokailut sinä aikana, kun minä olen töissä. Jo hyvissä ajoin ennen lapsen syntymää meillä oli hankittuna sähköinen rintapumppu, joten voin hyvin työpäivän aikana pumpata maidot. Meillä on myös jo hyvissä ajoin ennen äitiysloman loppumista testattu, miten pojalle kelpaa sekä pakastettu että tuore äidinmaito pullosta ja erilaiset pullotkin on testattu läpi. Meillä on periaatteena, että pullosta meillä antaa vain isi (tai jos joku hoitaa metelimiestä niin ..) ja äiti ruokkii imettämällä. Nyt olen ymmärtänyt kuinka onnekas olen maidontuotannon suhteen. Ilmeisesti ei ole lainkaan tavatonta, että maitoa ei jostain syystä heru pumpulle asti, tai että lapsi alkaisi hylkiä rintaa tuttipulloruokinna jälkeen jne, mutta ainakin nyt vielä meillä nuo kaikki tuntuvat sujuvan. Ainahan tilanteet voivat muuttua.

Meillä hieman ihmettelemisen aihetta aiheutti se, etten olen pahemmin tullut miettineeksi sitä maitomäärää, minkä poika syö päivittäin rinnasta. Jos poika melkein 10 viikkoisena painaa 7 kg tai yli, niin sanomattakin on selvää, että sieltä rinnasta syödään enemmän kuin mitä monessa paikassa neuvotaan syöttämään pullosta. Hyvin useassa paikassa näkyy neuvo, että 30ml maitoa per tunti, eli jos syötetään 3h:n välein niin silloin lapselle tulisi antaa 90ml maitoa. Joo-o.

Pumppasin tänään työpäivän aikana pojalle 5,5dl maitoa, joten eiköhän siitä voi vetää sen johtopäätöksen, että normaalin päivän aikana poika myös syö ko määrän? Mies oli hieman kummissaan sekä eilen illalla että tänään aamulla yrittäessä pitää metelimiehen tyytyväisen ohjeistamallani annotuksella. Parista eri lähteesti hain apua dilemmaani. Nyt mennään sillä, että lapsi saa niin paljon ruokaa kuin syö, kun selkeästi tämä on tottunut rinnaltakin saamaan hyvät määrät ruokaa, niin miksi pullolta pitäisi saada vähemmän. Lapsi kuulema kyllä pulauttaa, jos syö liikaa. Meidän pojan pulauttelut ovat kohtuu harvinaista sorttia, silloin saattaa tulla ruokaa ylös, jos liikaa jumppaa heti ruokailun jälkeen, mutta muuten oikeastaan ei.

Tällaista, jännittävä uusi vaihe meillä. Varmasti tuo puoli vuotta vanhempainvapaata menee samanlaisella hurjalla vauhdilla, kuin millä ensimmäiset 10 viikkoa ovat menneet. Tuntuu että lapsessa tapahtuu joka päivä jotain pientä kehittymistä, jutellaan enemmän, kädet menee suuhun, silmät seuraavat tarkemmin jne. Ihana tuo meidän pikkumies, ihanaa että aviomieskin saa päivisin viettää aikaa pojan kanssa ihan omassa rauhassa. Olemme niin onnekkaita.

Team Metelimies pyöräilee

Pidemmän aikaa olemme miehen kanssa miettineet lapsella peräkärryn ostamista. Kauheasti ei tullut tutkimustyötä tehtyä, sillä hyvinkin pian yksi kärry nousi useammalla palstalla ja foorumilla ehdottomasti yli muiden. Valintamme oli Croozer Kid 2 -urheilukärry.

kuva lainattu: www.lastenturva.fi

Aviomiestä hieman mietitytti kärryn paino, mutta sanoin siihen, että tuleepahan sitten minun treenattua loput raskauskilot pois.

Lauantaina kasasimme kärryn ja sunnuntaina kävimme ensimmäisellä pyörälenkillä kolmistaan. Harmillista on, ettei koiraa uskalla laittaa lapsen kanssa samaan suljettuun tilaan, nyt vielä Mimin joutuu jättämään kotiin perhelenkkien ajaksi.

Koska meidän poikamme on vasta 9 viikkoinen, niin ostimme pojalle erityisen vauvaistuimen, joka asennettiin kärryyn.

Pyörän kasaaminen näytti helpolta ja kasatun vaunun sai osiin helposti alakertaan ja pihalle kuljettamista varten. Pyörääni laitettiin takapyörään liitinosa, johon reissuun lähtiessä vain napsautetaan vastakappale kärryn kera kiinni. Helppoa. Tarkoituksena on laittaa vielä yksi liitinosa tavalliseen pyörääni, sillä jos yksin lähden liikkeelle pyörän kanssa, niin on hyvä, että uskallan jättää pyörän yksinään (jos vaikka poikkean kärryn kera kaupassa tms) ja tällä hetkellä cyclossani ei ole jalkaa, joten yksi kärryn saaminen kiinni pyörään voi olla pienen taiteilun takana.

Vapisevin jaloin ja käsin lähdin liikkeelle. Kestää hieman hahmottaa se, kuinka leveä perässä vedettävä kärry on sekä millaiselle säteellä kärry kääntyy perässä. Erityisesti sen takia jännitti kovasti, sillä minulla oli kärry liitetty cyclocrossin perään, olin kolmatta kertaa ylipäätänsä ajamassa lukkopolkimilla.

Matka meni ihan mukavasti, puoli tuntia pyöräilimme kodin lähellä. Hieman pitää miettiä sitä, mitä reittejä tulee poljettua, ehkä pahimmat ylämäet tulee välttää sekä jos tietää jonkin tien olevan erityisen töyssyinen, niin se ei ole mukavaa ajettavaa. Olisi myös mielyttävää, jos ei olisi kauheasti suojateitä ja tienylityksiä, sillä näissä joutui aina hidastamaan vauhtia merkittävästi, ettei pikkuisen matka olisi kauhean epämielyttävä.

Neitsytmatkalla olimme asentaneet gopron kärryn sisälle, joten pystyimme lenkin jälkeen katsella miten vauva oli matkan kokenut. Pikkuinen oli ollut tyynenä istuimessaan, eikä pienet tärinät näyttäneet häirinneen häntä. Kotipihaan kaartaessa kärrystä löytyi rauhallisesti nukkuva pikkumies.

Eilen kävin metelimiehen kanssa vielä ostamassa aurinkolasit, hatun ja aurinkorasvaa, jotta nyt voimme tehdä pidempiäkin lenkkejä vaikka keli olisi kovinkin aurinkoinen.

Seuraavaa lenkkiä odotellessa.

uuden äidin ihmettelyitä vol 2 - metelimies

Tällä viikolla meidän metelimies täyttää 2kk.

Ennen pojan syntymää olin suunnitellut imettäväni sängyssä, sen ajatuksen perusteella sitten hankimme oman sänkymme viereen sängyn, josta sai reunan irti, ns sivuvaunu. Ajatus perhepedistä kuulosti jotenkin oudolta, vähän sellaiselta että pikkuhiljaa mies häädetään pois yhteisestä sängystä (omituinen käsitys).

Omassa sängyssä imettäminen ei vain onnistunut, sektion takia kyljellään imettäminen ei tullut kysymykseenkään. Alussa imettämisessä oli mukana rintakumi, pikkuinen ei tuntunut saavan otetta ilman. Rintakumin asentaminen pimessä oli jokseenkin haasteellista, joten senkään takia yhteiseen sänkyyn jääminen ei oikein tullut kysymykseen. Alussa imettäminen vei niin paljon aikaa, että öisin tuli helposti katsottua 45min kerrallaan televisiota imetyksen lomassa.

Hyvin pian kuitenkin rintakumi jäi pois käytöstä pojan imuotteen parannuttua. Muutamia viikkoa sitten imetykseen menevä aika tuntui lyhentyvän radikaalisti, enää ei tehnyt mieli pistää televisiota öisin edes päälle imetyksen ajaksi, yritin välttää stimuloimasta itseäni liikaa öiseen aikaan, sillä ongelma öisin oli se, etten itse enää usein saanut unta imettämisen jälkeen. Välillä saatoin valvoa syöttöjen välissä 1-2h.

Pitkään poika on syönyt 2-3 krt yössä, että sen kannalta yöt eivät ole olleet ongelma. Ensimmäinen syöttöväli on jopa parhaimmillaan ollut 5 va 5,5h, normaalisti se on kuitenkin 4-4,5h. Viiden kuuden viikon paikkeilla öisin tuli uusi haaste, poika alkoi pitää hurjaa meteliä unissaan aamuisin noin tuntia ennen heräämistään syömään sekä klo 3-4:n syöttöä että kuuden ruokailua. Itse siirryin tuossa vaiheessa sohvalle nukkumaan, jossain vaiheessa kuvioon tuli mukaan korvatulpat. Hyväuninen aviomieskin alkoi heräillä tuohon pikkuisen pitämään meteliin. Moni sanoo, että heidän lapsensakin pitää ääntä unisssaan, joo-o.. väittäisin tuota meteliä kuitenkin vähän tavanomaista kovemmaksi. Itselle tuo metelivaihe (siitä nimi metelimies) oli haasteellinen, sillä sen lisäksi että oma nukahtaminen vei paljon aikaa syöttöjen välissä,niin nyt sitten alkoi poika äännellä jo tuntia ennen ruokailua kiihtyvälä rytmillä.

Luulimme aluksi pikkumiehen metelöinnin johtuvan siitä, että poika huitoo itsensä hereille öisin. Tästä seuranneena ostimme kapalon, ainakin poika nukahti nopeasti syöttöjen jälkeen ja iltaisin, kun ei huitonut, mutta tämä ei ratkaissut ongelmaa (eikä meidnä 5viikkoinen poika edes kunnolla mahtanut 3kk-ikään asti tarkoitettuun kapaloon). Seuraavaksi epäilin öisen metelöinnin johtuvan jostain, mitä minä söin. Karsin ruokavaliosta kaiken hiilihappojuoman, mausteiset ruoat sekä hedelmät /marjat, jotka tavallisesti voisivat olla hyvinkin allergisoivia. Sitten löysin artikkelin siitä, että kyseessä voi olla ihan vauvan kehittymän unen takia tapahtuvaa metelöintiä, sillehän ei siis itse voi mitään tehdä.

Me tosissamme mietimme pojan laittamista omaan huoneeseen nukkumaan, sillä siihen suuntaan olimme jo menossa minun nukkuessa olohuoneessa ja miettiessämme miten laittaisimme aviomiehelle työhuoneeseen pedin. Olisiko siinä ollut sitten niin iso juttu enää laittaa työhuonetta pojan omaksi huoneeksi ja poika sinne nukkumaan, jos hän kerta jo oli häätänyt meidän pois omasta makuuhuoneestamme.

Onneksi tässä on nyt kuitenkin taas tapahtunut kehitystä. Yhdessä vaiheessa olin yöllä niin väsynyt, etten jaksanut kantaa poikaa enää makuuhuoneesta pois olohuoneeseen imettämistä varten, vaan syötin hänet omassa sängyssä kyljellään. Viikon verran olemme nyt tehneet noin. Välillä poika jää viereen nukkumaan, välillä ei. Olen huomannut, että pojan jäädessä väliin myös meteli öisin on vähentynyt, selkeästi siirtäminen vaikuttaa jotenkin unen laatuun tms TAI sitten tuo metelivaihe on vain menossa pikkuhiljaa ohi.

Myöskin omat unet ovat parantuneet, usein pystyn jatkamaan uniani pojan syödessä. Olen vihdoinkin alkanut tuntea nukkuneeni hyvin yöni. Enää yö ajatus yöstä ei ole ahdistava, vaan nyt sitä jopa jo odottaa, kun tietää saavansa levätä. Päivisin kun en osaa enkä malta nukkua. Oma rytmi on, että menen pojan kanssa samaan aikaan nukkumaan (noin klo 21) ja me heräämme 6-7 maissa.

Viimeyönä oli parhaimmat yöunet pojan synnyttyä. Kyllä tämä tästä, vaikka välillä on kovasti väsyttänytkin.

5 viikkoa

Äitiyslomaa on kohta 3 kuukautta takana. Mihin tämä aika menee? Tuntuu että raskausaika on vain muisto, synnytyskivut ja sektiosta toipuminen on vain hämärä muisto. Sanovat, että vauva-aika menee nopeasti, ensimmäinen kuukausi menee kuin sumussa jne. Meidän pikkuin on jo yli kuukauden vanha.

viimeiset masukuvat raskausajalta, aikamoinen pallo, koko ajan mentiin sf-mittojen yläkäyrällä

viikko synnytyksestä ja neljä viikkoa synnytyksestä, aikamoinen etureppu siinä on edelleen, mutta tuskin se siinä väkisin pysyy, kun vaan urheilee

Alku ei ollut helppoa sektionhaavan ja melkein neljän viikon baby bluessin takia. Sehän on normaalia, että hormonit heittelevät synnytyksen jälkeen, joskus se mieliala voi olla alhaalla pitkäänkin. Ehdin jo pelätä pahinta, synnytyksen jälkeistä masennusta siis. Päivät meni vain odottaen nukkumaanmenoa ja peläten huonoja yöunia. Yöunet eivät olleet oikeastaan edes niin huonot, mutta tuossa tilanteessa tuntui, ettei mikään määrä lepäämistä auttanut siihen väsymykseen. Yleensä minulla on auttanut aina alakuloon kunnon yöunet, mutta nyt tosiaan sekään ei auttanut. Puhuin paljon asiasta aviomiehelle, parille ystävälle ja neuvolassakin. Yhtenä päivänä ei ilta-ahdistusta siten enää tullutkaan enkä viettänyt iltaani itkien.

Alussa raskainta on se, että pikkuinen on niin täysin riippuvainen äidistä, sitä tunsi itsensä ihmistutiksi. Kovasti olisi myös halua viettää aikaa kahden miehen kanssa, mutta iltaisin sammun pääsääntöisesti samaan aikaan vauvan kanssa, niin siinä ei paljoa ehdi romantisoida. Pikkuhiljaa sitä ei enää taistele näitä asioita vastaan, äidin on nukuttava öisin kun vauva nukkuu, sillä muuten päivistä tulisi varmasti liian raskaita. Päiväunet eivät ole ikinä oikein onnistuneet minulta. Onneksi olen jo vuosia nukkunut huonosti, niin pätkittäiset yöunet nytkään ei tunnu niin pahoilta. Tässähän tulee jopa nukuttua paljon pidempiä pätkiä kuin mitä loppuraskauden aikana konsanaan. Viimeiset pari viikkoa meni 45-50 min yöunilla, joten nyt jos saa nukuttua neljäkin tuntia yöllä yhteen mittaan, niin se on jo ihan luksusta.

Vaikka kotona on pieni vauva, niin ei se onneksi tarkoita sitä (ainakaan meidän tapauksessa), etteikö sitä pysty silti urheilla ja pitää kodista huolta. Kotona ollessa kantoliina on kova juttu. Vauvan ottaessa päiväunia sylissä sitä saa hyvin tehtyä ruokaa, siivottua, pestyä pyykkiä ja vaikka katsottua telkkua. Välillä vain pikkuinen vaatii jatkuvaa liikettä pysyäkseen tyytyväisenä liinassa, mutta onnistuuhan kotihomman kevyesti hytkyenkin. Kantoliinassa vauva on myös tyytyväinen isin sylissä (ei toki, etteikö muutekin viihtyisi siinä), sylissä tulee myös helposti nukuttua muutakin tunti, jolloin äiti voi tehdä omia juttuja.

Tämä aika on hyvin mielenkiintoista. Koko ajan tulee uusia haasteita, nukkumiset, syöttämiset, pumppaamiset, tiheät imut, vatsanväänteet. Kaikesta sitä selviää. Meillä elämä helpottui ensimmäisen viikon jälkeen, kun saimme öisin syöttää lapsentahtisesti eikä väkisin herättää vauvaa 3h:n välein. Toisen neuvolaviikon jälkeen saimme luvan kokeilla tuttia JA painon noustua hyvin, rintakumista päästyämme ja imuotteen todettua hyväksiä, meille näytettin myös vihreää valoa tuttipulloon tutustumisen suhteen. Meillä meni jostain kumman syystä vähän pidempään ottaa kantoliina käyttöön, mutta sen tapahduttua päivätouhutkin kotona helpottui.

Tuntuu ihan hullulta, että reilun kuukauden jälkeen äitiysloma loppuu jo, sitten onkin 6 kk jaettua vanhempainvapaata aviomiehen kanssa. Tässä ehtii kuukauden aikana kuitenkin vielä tehdä vaikka mitä, parin viikon päästä on suuri päivä, poikamme ristiäiset. Jännittäviä juttuja.