Ennen raskautumista tuli parina vuotena aloitettua kiipeilyaiheinen juhannusperinne, käytiin kaverin kanssa Kvarnbyssä juhannusaattona. Vuosi sitten olimme vasta kotiutuneet aatonaattona sairaalasta jäsen K:n kanssa, joten kiikut jäivät luonnollisesta syystä väliin. Viimekesänä ei sitten ehtinyt / tohtinut / osannut lähteä ulos kiipeilemään. Yritin toki ennen pojan syntymää kiipeillä ulkona, reippaasti kertaalleen pakkasin tavaratkin, mutta jotenkin vain kuukausi ennen laskettua aikaa sitten iski jänistys kallion juurella.
Vähän arvottiin kaverin kanssa mihin sitä lähtisi, kauhean mairittelevaa säätä ei oltu luvattu, enkä myöskään yksinkertaisesti halunnut viettää pojan ensimmäistä juhannusta (ihan kuin pojalle sillä olisi oikeasti väliä) erossa.
Pienen arvonnan jälkeen valitsimme Kvarnbyn, se on nykyään mukavan lähellä kotia, se on ajallisesti melkein yhtä lähellä kuin Salmisaaren Kiipeilyareena.
Kallion juurella tuntui ihan siltä, kuin ei olisi ollut mitään taukoa. Trädittämiseen ei ollut mitään hinkua, pääasia oli nauttia ulkoilmasta, seurasta, helposta kiipeilystä ja hyttysistä.
Viimeaikoina on tullut fläsbäckejä kiipeilyajoilta, on tullut elettyä jotenkin uudelleen tietty hetkiä. Äitiyshän on mitä ihaninta, ei malttaisi olla lainkaan erossa pojasta, mutta nyt aika vietettynä kiipeilyn parissa tuntui taivaalliselta, ihan kuin minusta olisi pitkään puuttunut pala, joka löysi paikkansa.
Toiseksi viimeisellä nousulla jäin yksin ankkuriin roikkumaan. Oli tulla kyynel silmään kuunnellessani camujen ja kiilojen helinää kaverin valjaissa jäsen T:n laskeutuessa alas reiltilä ja minun istuessa ylhäällä puiden latvojen yläpuolella. Halasin kalliota ja tunsin olevani hurjan onnellinen.
Toivoisin kovasti ehtiväni vielä edes kerran kallioille ennen elokuun alun leikkausta, mutta jos en ehdi, niin se on on ihan ok. Pääsinpä edes tuon yhden kerran.
Kallioilla ajatukset pysyi pois kotoa, mutta heti autoon noustuamme teki mieli huristella tuhatta ja sataa kotiin pojan luokse.
