Kohta on kulunut kahdeksan viikkoa leikkauksesta, melkein kaksi kuukautta. Leikkauksen jälkeen kyselin lääkäriltä paluusta kiipeilyn pariin, oli puhetta kuuden kuukauden tauosta rakkaaseen lajiin. Odotinko niin kauan, no en. Fysioterapiassa puhuttiin mm portaiden nousemisen harjoittelusta, jolloin näin tämän tottakai mahdollisuutena kiivetä itsevarmistavilla helppoja. Kaksi viikkoa sitten kävin ensimmäisen kerran haparoiden nousemassa yhden nousun seinällä. Varovasti ja hitaasti nousin Areenan helpoimman nelosen. Kaikista tärkeintä se oli pääkopalle. Yksi nousu riitti sillä erää.
Jälkikäteen ajateltuna tuntee itsensä hupsuksi, kun jokin sellainen asia kuin tauko kiipeilystä tuntui aiheuttavan lähestulkoon kohtuutonta stressiä ennen operaatiota, "vielä kerran areenalla / boulderille / ulos ennen leikkausta". Sama juttu ennen raskautta, kiipeily vaikutti kaikkeen, sitä ihan aidosti mietti myös sitä, että missä vaiheessa antaisi lapsen tulla jos on tullakseen. Ahdisti ajatus siitä, että lapsi pilaisi hyvin alkaneen kehittymisen lajissa, jonka merkitystä itselle on vaikea lähteä kevyesti avamaan tässä, enkä edes halua. Onneksi tuli käytyä keskustelu erään erittäin kokeneen kiipeilijän kanssa aiheesta, se keskutelu pysäytti ja auttoi minua rauhoittumaan asian tiimoilta.
Nyt hymähdyttää oma kapeakatseinen ajattelu, mutta mistä sitä voi ymmärrä sitä, miten lapsen saaminen muuttaa ihan kaiken itsessä ja omassa ajattelussa. Aikaisemmin viikonloput tarkoitti jotain uutta kalliolta, päivää tai kahta metsässä. Iso osa ajasta meni joko reittien fiilistelyyn, tutkimiseen tai niiden kiipeämiseen. Päivä ilman urheilua, oli se kiipeilyä, pyöräilyä tai salitreeniä tuntui suorastaan anteeksiantamattomalta ajan haaskuulta.
Nykyään asiat miettii pääasiallisesti pojan kautta. Mitä kivaa voi tehdä yhdessä pojan kanssa. Se meditatiivinen rauhallisuus, mitä saattoi kokea luonnossa jonkin reitin huipulla, löytyy nykyään katsomalla oman lapsen leikkimistä, piirtämistä tai vaikka lukemista ja se ilo mitä koki omien nousujen ja saavutusten avulla, tulee lapsen opittua jotain niinkin pientä kuin syömään itse haarukalla. Voittajafiilis, kun keksii ruoan, josta isompi osaa päätyy suuhun seinien sijaan. Oma lapsi on vain kauneinta ja ihaninta mitä löytyy.
Mutta tosiaan, ennen leikkausta suunnittelin kovasti sitä, miten treenaan kotona ylläpitääkseni kiipeilykunnon, suunnittelin treenejä kotiin, mietin mihin asentaisin otteet ja trx.t, jne. Leikkauksen jälkeen vain huomasin, ettei tuokaan asia nyt loppupeleissä ollut se tärkein. Toipumisessa kaikista tärkeintä on se, että pystyy huolehtia omasta lapsestaan sekä leikkiä ja viettää aikaa hänen kanssaan.
Viikko sitten sunnuntaina pystyin ensimmäisen kerran käydä kävelyretkellä pojan kanssa, se oli hetkeen taas upeinta mitä on tapahtunut. Tällä hetkellä voittajafiilis tulee siitä, että voimma jäädä pojan ja koiran kanssa kotiin, ja tiedän meidän pärjäävän erinomaisesti täällä miehen ollessa työmatkalla.
Poika sanoi tänään ensimmäisen oikean sanansa, jossa olemme varmoja siitä, että myös sanan merkitys on oikea pojalle. Pallo.
