Avokilta meni eilen ihan kokonaan ohi, että kriiseilin aidosti. Se vaan nauroi mun avautumisille.
Jälleen kerran ollaan siinä tilanteessa, että mua harmittaa se, että ollaan osiltamme niin eri vaiheissa elämään. Nyt kun palasi takaisin halu hankkia lapsia, niin .. noo avokki on sitä mieltä, että tässä pitää vielä sitten nauttia elämästä .. kun se on vasta alkanut. Mä taas koen, että mun elämä on alkanut jo aikoja sitten. Onhan siinä ero kun toinen on lähtenyt kotoa 18v.. toinen vasta 25v. Oon silleen avokkia 7 vuotta edellä. Kauankohan tässä pitää odotella,jotta se on sitten elänyt tarpeeksi elämäänsä ja haluaa sit niitä lapsia.
Mä oon taas ihan paniikissa lukenut kaikki artikkeleita hedelmällisyydestä jne. Avokki ei myöskään lainkaan suostu edes ymmärtää, että mun töiden kannalta ei tätä ihan hirveän pitkälle voi siirtää.
Vittu. Ahdistaa.
Onneksi sain sentään Kelalta eilen myönteisen päätöksen kuntoutustukeen, joten nyt sitten voin alkaa käydä 2 kertaa viikossa juttelemassa ilman pelkoa taloudellisesta kadotuksesta.
1 viikko sitten
1 kommenttia:
Todella hienoa että sait sen Kelan korvauksen :)) Pystyy muodostamaan kunnon suhteenkin päälekuriin, kun tietää että se hoito on pidemmän päälle taattu.
Noi miehet ei tajua; miksei niitä ole rakennettu niin, että mukailisivat meidän jokaista ailahtelua? Valmistusvirhe, sano.
Lähetä kommentti