Havuja!

Itsellä ei ole kauheasti lämpimiä muistoja hiihtämisestä lapsuusajoilta. Kauhean vapaaehtoisesti en muista hiihtämään lähteneeni, muutaman kerran kävimme perheen kanssa Saariselällä hiihtämässä (varmaan 13-15 ikävuosina) , kerran kävimme Bomballa ja silloin hiihtämisestä jäi vain paha maku suuhun.

Hiihtäminen sinänsä oli kivaa, Saariselällä oli huikeat maisemat, sain hiihdellä muuta perhettä edellä ylhäisessä yksinäisyydessäni, evästauoilla käytiin joko syömässä munkit Laanilassa tai sitten saimme suklaata ja "fairymehua" jollain tuvalla matkalla Rumakurulle. Bomban reissulta on mielessä vain harmaa sää, tylsät maisemat ja monot jotka hiersivät heti ensimmäisellä reitillä karseat rakot kantapäihin. Jäi sellainen viimeinen ajatus hommasta, että hiihtäminen ei voi olla mitenkään mukavaa. Mun kasvuvaramonot oli se, mitä edelleen vielä 20v sitten ensimmäisenä tuli hiihtämisestä mieleen.

Olin mielessäni ollut varma siitä, ettei hiihtäminen ikinä voisi tuntua kivalta. Voi miten väärässä olinkaan.

Aviomieheni innostui talon viereemme ilmestyneiden latujen jälkeen ostamaan sukset itselleen. Äidilläni on myös karvapohjasukset, joten annoin hiihdolle mahdollisuuden. Lauantaina testasin suksia, sunnuntaina kävin perheuinnin jälkeen ostamassa itselleni uudet karvapohjasukset, sauvat ja monot. Ja miten upeat monot, ne tuntuivat kuin lämpimältä pehmeältä kohdulta, jossa jalka lepää. Hiihtäminen on nyt kerrassaan ihanaa.

Hankimme myös molemmille pojille omat aloittelijoiden sukset.

Parin viikon ajan hiihtosäät olivat vallan mainiot, kävin aamuisin ennen töitä ladulla. Työmatkapyöräily vaihtui 8-10km lenkkeiksi. Työpäivät alkoivat vähän totuttua myöhemmin, mutta se ei haitannut, sillä nyt työmatkojen taituttua autolla, oli myös lasten hakeminen hoidosta merkittävästä aikaisempaa helpompaa. Pariin viikkoon ei tarvinnut hurauttaa kotiin jäähdyttelemään ja kiireellä juosta hakemaan lapsia ja taistella kotimatkaa jalan taittaen.

Nuo karvapohjasukset ovat kunnon talvikeleillä aivan oivat, helppohoitoiset, vaivattomat. Sunnuntaina ystäväni sai minut lähtemään hiihtämään Oittaalle. Parin asteen plussakelit ja karvapohjat eivät olleet paras yhdistelmä mäkisillä kuntoladuilla, mutta ihan kivasti sai vielä suksittua karvan alle 8km.

Kovasti tässä toivon vielä ehtiväni laduille ennen lumien sulamista kokonaan pois.. ties vaikka saisin vielä pojatkin roudattua laduille. Tässä olisi potentiaalia koko perheen harrastukseksi.

Ruuhkavuosista

Luonnoksiin on kertynyt vaikka kuinka monta aloitusta. Pitkään kannoin huonoa omaatuntoa siitä, että kirjoittaminen oli jäänyt tauolle. Ei ollut vain energiaa. Kirjoittaminen ei ollut harrastus joka kärsi tuolloin, en myöskään jaksanut kotonakaan tehdä mitään ylimääräistä. Lapset saivat huomiota ja heidän kanssaan tein vaikka mitä, mutta itseeni tai kotiini en jaksanut panostaa. Töissäkin tunsin vain käyväni, tiesin että minun pitäisi opiskella, panostaa, suunnitella sukupolvenvaihdosta jne, mutta en vain jaksanut. 

Viime kesänä sitten vihdoin ystäväni auttoi, antoi numeron, johon voi soittaa, jotta saisi apua kotiin, jotta saisi levätä hetken. Kotiapu auttoi, sitä kautta alkoi moni muukin asia raueta. Juteltiin kodinhoidon kanssa siitä, että on hyvä, että saan apua, ennen kuin poltan itseni loppuun. En ollut ollut rehellinen itselleni enkä muille, olin jo palanut. 

Tehtyäni come backin olen jaksanut huolehtia kodista, aloitin kodin konmarittamisen, urheilu on alkanut tuntua aivan fantastiselta (pitkän aikaa tuntui, ettei jalat ja kroppa palaudu lainkaan, pyöräily tuntui kauhealta, ihan kuin olisin polkenut vedessä, mikään määrä lepopäiviä ei auttanut), kotona olen saanut tehtyä vaikka mitä uusia ruokia, jouluna jaksoin tehdä muutaman vuoden tauon jälkeen joulumakeisia perheelle ja ystäville. 

KAIKKI alkoi olla helpompaa ja on edelleen. Palautumistani auttoi myös se, että kuin napista alkoi arki poikieni kanssa sujua taianomaisen hyvin, pojat alkoi leikkiä keskenään, viihdyttää toisiaan, apinoimaan jne. Enää ei tarvinnut vuorotellen leikittää poikia, vaan pystyin alkaa seurata vierestä sitä, miten fantastisesti he viihtyivät ja viihtyvät edelleen keskenään.

Tuntuu  kuin olisin saanut uuden elämän.