kuin siivillä

Ei hitsi, mihin tämä aika menee. Aluksi äitiysloma hupeni hetkessä, nyt on vanhempainvapaasta jo noin puolet takana. Huomenna tulee 3kk siitä, kun palasin töihin, osa-aikaisesti, ihan kuin mieheni työt muuttuivat myös osa-aikaiseksi.

Meille tämä ratkaisu tuntuu edelleen olevan aivan kymppijuttu, vaikkakin joka työpäivä tuntuu sydämeni särkyvän joutuessani niin pitkäksi ajaksi eroon pikkuisesta pojastani. Tiedän kuitenkin, että tämä aika on myös miehelleni niin arvokasta, että yritän olla välittämättä omasta ahdistuksestani. Onneksi mies laittaa usein videoita pojasta .. tai kuvan, niin se auttaa sitten jaksamaan työpäivän päättymiseen.

Päivät ja viikot tuntuvat täyttyvän jatkuvasti, oma sosiaalinen elämä ei ole koskaan ollut näin aktiivista ja pikkuisen myötä omat angstini mm matkustamista ja kotoa poistumista kohtaan ovat hälvenneet, tuntuu että minulla on aina bestis mukana. Tämäkin viikko on täyttynyt kuin varkain, on vauvajumppaa, lapsuuden ystävä kävi tyttärensä kanssa meille, on vaunulenkkejä, vieraita käy meillä, käyn pojan kanssa boulderoimassa tavallista enemmän, boulderoidessa pystyy taas olla sosiaalisempi kuin köysitellessä. Tänäänkin meille tulee ystäväpariskunta syömään (on muuten N:n superihanaa lasagnea valmistumassa), huomenna on vauvauintia, pikkuveli tulee kihlattunsa kanssa, sunnuntaina on myös hurjan hauskaa ohjelmaa.. jne jne.

Viimeviikolla uskaltauduttiin myös käymään ulkomailla pojan kanssa, äitini oli myös mukana. Halusin käydä näyttämässä poikaani vaihtariperheelleni Hampurissa, niin kauan kuin poika on vielä pieni ja söpö. Poika hurmasi kaikki, myös "äitini" sisko tyttärensä kanssa tuli katsomaan poikaani, ja olipa vielä vaihtarisiskoni miehensä kanssa tullut Pariisista erityisesti meidän takia käymään. Lentäminen jännitti kovasti, mutta sekin sujui pojan kanssa hienosti.

Vielä kolme kk vanhempainvapaata, mutta onneksi työt ja isyyskuukauden voi sumplia niin, ettei poikaa tarvitse ennen yhtä ikävuotta laittaa hoitoon, vaan voimme odottaa vähän pidempään. Jotenkin haluaisin, että poika pystyisi mm kävellä ennen hoitoon laittamista.

En osaa edes kuvitella, millaisia päivät ovat äidille pojan jäädessä hoitoon. Minä olin kuulema ensimmäisenä hoitopäivänä vain kävellyt hoitopaikassa äitini luota leikkimään jonnekin, enkä sen jälkeen ollut taakseni katsonut. Taisi olla silloinkin rankempaa tuo hoitoon meneminen äidille kuin lapselle.

Tietyllä tavalla toivoisi ajan menevän hitaammin, mutta tässä on niin paljon kaikkea tulevien kuukausien aikana tapahtumassa, ettei aika varmastikaan käy pitkäksi. Edessä on pojan ensimmäinen joulu, uuden kodin remontoiminen ja muuttaminen. Tammikuun loppuun mennessä toivoisimme jo asuvamme uudessa kodissa. Uudessa kodissa asumiseen liittyy myös haikeutta, sitten pikkuhiljaa alkaa olla aika pojan nukkua omassa huoneessa, useana yönä olen pitänyt poikaa tämän kädestä kiinni ja olen vain katsellut nukkuvaa lastani.

kotiutumispäivänä 5kk sitten, elämäni rakkaus