helpotusta arkeen

Muistan joskus nähneeni instagramissa tai facebook feedissä kaverin hehkuttaneen kauppakassipalvelua. Pidin tuota tällöin snobbailuna, "ei muka ehdi kauppaan".. tms. Urheilua harrastavana pienen lapsen äitinä aika on usein kortilla. Muutettuamme meillä ei ole enää kivaa lähikauppaan, mihin voi piipahtaa nopeasti, vaan muutamankin elintarvikkeet ostaminen tarkoittaa joko lapsen pakkaamista autoon ja kaupoille hurauttamista TAI pidemmän puoleista lenkkiä rattaiden kanssa.

Läheiseni kertoi tässä kuukausi takaperin menevänsä kaupan kautta kotio, mainitsi hakevansa valmiiksi kerätyt ruoat. Jäin miettimään tuota. Mietimme jonkin aikaa miehen kanssa syitä käyttää noutopalvelua. Kyselin myös käyttökokemuksia eräässä facebookryhmässä, kokemuksen olivat vain positiivisia. Ehkä vauvaryhmä ollut sinänsä paras paikka kysellä, minuthan leimattiin paskamutsiksi samatien. Kovasti tuli myös kommentteja, että kauppa on paikka lapsen nähdä ihmisiä ja olla vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa (meidän poikahan on aina vain kotona, eikä näe lainkaan muita ihmisiä ). Nuo sivuutin olankohautuksella, interwebs on kyllä huikea paikka, jossa ihmiset voivat sanoa ihan mitä sattuu toisille, koska ei tarvitse sanoa noita asioita kasvotusten.

No mutta, päätimme siis uhrata poikamme ja käyttää häntä tässä sosiologisessa kokeessa. Jos sitten poikani ei 18 vuotiaana osaa käydä ruokakaupassa ilman sen kummempia ongelmia, niin nyt ainakin tiedämme mistä se johtuu.

Tänään hain neljännen kerran viikon ostokset valmiiksi kerättynä. Se on vain niin kätevää töiden ja maanantaispinun jälkeen hurauttaa ruokakaupan kautta kotiin, aikaa ja rahaa säästyy merkittävästi. Aikaisemmin emme miehen kanssa suunnitelleet viikon ruokailuja sen kummemin. Aikaisemmin ei tarvinnut suunnitella, olihan kauppa siinä vieressä.

Meillä on miehen kanssa ollut nyt pakko myöntää itsellemme, että olemme eläneet pellossa tähän asti, rahankäyttömme on ollut .. no ei täysin kontrolloimatonta, mutta ehkä aavistuksen turhaa aika-ajoin. Kauppakassipalvelu myötä meillä säästynee kuukaudessa varmasti neljännes siitä, mitä aikaisemmin olemme kuukaudessa laittaneet ruokaan. Oma heikkous on kaupassa ollut pitkään heräteostokset, kiva uusi tuote, prodepatukka "nälkää" jne. Jos viikossa käy useammankin kerran kaupassa, niin noista kertyy hurja summa. On myös ihana, ettei tule ostettua nälissään "vierasvaroja", jotka sitten tulee syötyä salassa ja joita sitten sulatellaan spinussa / salilla.

Kauppakassipalvelu myötä myöskin pois heitettävän ruoan määrä on vähentynyt. Tuntuu, että palvelun käytöstä on vain hyötyä. Toki nyt ei tule juostua parhaiden tarjousten perässä, mutta ainakin meillä on enemmän aikaa toisillemme, viikonloppuisin lauantaina laatuaika perheen kanssa ei tarkoita pyörimistä Prismassa tai Citymarketissa. Varsinkin tulevan polvileikkauksen jälkeen tuo palvelu on lifesaveri, Citymarkethan jopa toimittaa kotiin ilmaiseksi ostosten yhteissumman ylitettyä tietyn summan.

imetyspohdinta, mitä 12kk:n jälkeen

Ennen pojan syntymää tuli mietittyä paljon asioita, miten tulee hoitamaan tiettyjä tilanteita pojan kanssa. Perhepeti kuulosti jotain hippitouhulta, en missään nimessä halunnut pojan tulevan sänkyymme. Halusimme siirtää hyvissä ajoin pojan nukkumaan omaan huoneeseen, jotta saamme itse nukkua hyvin. Yösyötöt ja varmaankin imetys tuli miellettyä avaimeksi hyviin yöuniin, emmekä ymmärtäneet miehen kanssa lainkaan, minkä takia äidit eivät oman hyvinvointinsa takia lopeta yösyöttöjä tietyssä vaiheessa.

Paljonpa sitä tiedettiin. Sen on oppinut, ettei näitä asioita kannata suunnitella etukäteen. Poika nukkui yhdessä vaiheessa joka yö välissämme, eikä poikaa siirretty omaan huoneeseen nukkumaan ennen kuin oli pakko. Edelleen joka ilta ja yö kaipaan pientä tuhisijaa viereeni, vaikkakin todellisuus on se, että rauhallisesti tuhisijasta on tullut kauhea pyörijä, joka herättyää alkaa tökkiä naamaan ja kaivella äidin ja isin sieraimia.

Yksi asia, mihin en ollut oikein osannut mitenkään varautua, oli imetys. Millaisia tuntemuksia se minussa herättää, kuinka tärkeäsi se tulee itselle muodostumaan. Nyt ajateltuna vuoden rajapyykki tuntuu turhan aikaiselta. Poika on vielä niin pieni, ei kävele eikä puhu, pahan olon ollessa ei häntä voi lohduttaa sanoin, vaan rinta tuo lohdun.

Kukaan ei ole tullut sanomaan mitään negatiivista minulle pitkästä imettämisestä, mutta aavistuksen verran on ollut aistittavissa kummeksuntaan imetyksen tarpeellisuudesta tms, tarvitseeko lapsi /taapero äidinmaitoa, sehän voi juoda jo tavallista jne. Em kommentit ovat tulleet esille minun miettiessä sitä, mitä imetykselle tapahtuu minun polvileikkauksen jälkeen. Haluaisin kovasti, että lääkitys mietittäisiin niin, ettei se ole este imetykselle. Toisaalta taas, ehkä tämänkin asian stressaaminen on turhaa, kuka sitä tietää vaikka poika yhtäkkiä päättäisi alkaa vierottautua rinnasta. Poikamme sai myös ryhmispaikan, voihan senkin alkamisen myötä imetys alkaa vähitellen hiipua.

Äidinmaito on edelleen poikamme pääasiallinen ravinto, vaikkakin ohjeiden mukaan tarjotaan aina ensin kiinteitä, niin silti maidolla lopulta täytetään vatsa (iltaisin ruokaa on alkanut viimeaikoina mennä jo ihan kunnolla). Maidontulo on niin hyvä, etten tästä ole ottanut mitään paineita, poika kasvaa hyvin, on äitinsä tavoin aikamoinen mötkäle, kunnon mötikkä. Tulipa viimeviikolla ennen brunssia pumpattua pojalle maidot, hyvin sitä tuli 1,7 dl varsin vaivattomasti.

Varmasti imetyksen loppuminen tulee olemaan vaikea paikka. Alussa stressasi jatkuvasti sitä, että riittääkö maitoa, saako lapsi tarpeeksi ruokaa, töihin paluun jälkeen pelko siitä, että tuleeko pullo syrjäyttämään rinnan. Pojalla on se vaihe, että vauhti on koko ajan päällä, imetyshetken ovat niitä, jolloin rauhoitutaan ja tuijotellaan toisimma silmiin. Eikait sekään ole mikään huono syy lopettaa väkisin imettämistä, että äitinä haluan noiden hetkien jatkuvan?

kukkahäät

Torstaina vietimme neljättä hääpäiväämme, tai no mieshän oli sen unohtanut, kunnes avasi töissä kalenterin (mun ihana lahopää).

Olin suunnitellut yllättäväni miehen töissä ja vieväni hänet syömään. Koko suunnitelmani rakentui sen varaan, että miehelle tavalliseen tapaan työpäivä venyy lähemmäs viittä. Lähdimme pojan kanssa töistä hyvissä ajoin liikkelle, hurautimme junalla keskustaan. Junan juuri saapuesa asemalle saan viestin, jossa mies kertoo lähteneensä töistä (se yksi kerta kuukaudessa, kun näin käy). Palloilemme pojan kanssa Elielillä, yritän tavoitella miestä puhelimitse, laitan viestiä ja soitan. Lopulta saan viestin, että hän on jo junassa matkalla kotiin kukkakaupan kautta. Se siitä yllätyksestä töissä, mutta ei se mitään, mies oli yllättynyt ja otettu siitä siitä, että olimme pojan kanssa keskustassa.

Suunnitelmaani oli kuulunut myös se, että valitsemani ravintola sijaitsisi fiksun matkan päässsä miehen työpaikasta, joten sitten mies joutui vähän matkata takaisin päin töihin. Toinen kriteeri paikalle oli, että se olisi lapsiystävällinen, tässä auttoi www.eat.fi.

Ristorante Gastone oli erittäin nappi valinta, henkilökunta otti pojan upeasti huomioon. Poikaa hauskuutettiin, hänelle tuotiin leluja ja pientä sormiruokaa. Koko ajan oli joku vastaamassa pojan flirttiin.

Ruokakin oli erinomaista. En edes huomannut keskittyä miehen annoksiin, oman ruokani ollessa niin huikean hyvää. Alkupalaksi otin grillattua latva-artisokkaa, jonka syöminen oli hidasta ja sottaista touhua, mutta aivan sen arvoista. Jotain tämäntyyppistä pitää ehdottomasti kokeilla kotigrillissä. Pääruokana oli parsarisottoa, jota aivan varmasti tulisi tilattua toistamiseen.

Jälkkärit otettiin kotimatkalla filmtownin karkkikaupasta, poika oli kuitenkin vielä toipilas, ja ravintolassa tuskin olisi enää viihtynyt kauaa hyväntuulisena. Vuosipäivä suju siis vallan ihanasti, huomaa oman juhlapäivän jäävän sen varjoon, että tässä on jo tovin miettinyt pojan ensimmäisen syntymäpäivän juhlistamista.

huoh

Mä kaipaan tervettä selkää, sitä ettei joudu joka kerta liikkeelle lähtiessä keräämään viitsimistä. Terveet polvetkin olisi kiva, toinen sentää ei ole tuntunut vuosia tukkoiselta, toinen leikataan vielä toivottavasti alkusyksystä. Välillä vain harmittaa niin paljon se, ettei voi niin vain lähteä liikkeelle, istua pojan kanssa leikkimässä ilman epämukavaa tunnetta. Surku.

tarttuvaa elämäniloa

On se kumma, ettei pojalle saanut klo seitsemän perjantaiaamuna lapsenvahtia. Jouduttiin sitten ottamaan poika mukaan Jättäritreeniin heti aamusta. JK, siis ihanaahan tuo on, että sain treenailla poika selässä. Eipä minusta näillä koivilla olisi ollut edes tekemään mitään kävelyä kummempaa. Alkuperäinen suunnitelma oli treenailla ystävän kanssa vasta iltapäivästä, mutta oli oikein mukava, että suunnitelmat muuttuivat tuolla tavalla.

Pakko jakaa tuo kuva upeasta aamuöisestä maisemasta.Kuva on käsittelemätön, punakoivu, pelto, nousevan auringon luoma valo, valkoiset syreenit ja pellon halki leijuva usva saavat aikaan lumoavan maiseman. Toissana aamuna häkellyn niin kovasti aamun kauneudesta, etten osannut enää mennä nukkumaan. Tänään 3.40 jälkeen sain vielä unen päästä kiinni toviksi.

Aamusta jättärille, poika stokessa selkään, ja pienisti ja leikkisästi valitellen taapersin raskain askelin ystäväni perässä neljästi huipulle. Se on ihanaa, että on elämäniloinen ystävä, jonka kanssa voi tehdä jotain näinkin pöhköä, kuin treenata epäinhimilliseen aikaan. Hyvä treeni tietää yleensä mahtavan fiiliksen koko loppupäiväksi.

Seuraavalla kerralla tuo varmasti ei tunnu enää niin pahalta. Oli kiva huomata, että polvi kestää tuollaisen tasaisen porrastepsuttelun (mäessä kävely on ehdoton nou nou) ja Stokkella asenton on niin hyvä, ettei selässä tuntunut mitään epämukavuutta. Poikakin viihtyi selässä reippaati, ainahan se on niin reipas. 

Hyvän aamutreenin jälkeen päivä starttasi, tuli pitkästä aikaa katseltua itseä ajatuksella peilistä. Tuntuu tosi kivalta olla tyytyväinen siihen mitä peilistä näkee, ja ennen kaikkea hyväksyä itsensä sellaisena mitä nyt on. 

Kyllähän sitä tavallaan vielä pitkä matka siihen kondikseen, missä oltiin ennen raskautumista (myös siis ihan perus- ja voimakestävyys kiipeilyssä, core jne), mutta olen erittäin tyytyväinen siihen, että pystyn myös hyväksyä itseni nyt tällaisena. Jos tapahtuu kehitystä se on hyvä, jos kroppa kiristyy .. se on myös kiva, nyt ei ole pakko tapahtua mitään. Tuntuu olevan hyvä tasapaino ruokailussa ja urheilussa, ja ennenkaikkea omassa päässä. Urheilu on kivaa, sitä on kiva harrastaa yksin ja nollata päätä, mutta se on myös kivaa ajanvietettä sekä pojan, että ystävien kanssa. 

Tänään vielä ihana päivä, urheilua, mukavaa yhdessä oloa pojan kanssa, kiva työpäivä ja sitten vielä hurautettiin Helsingin Taivaskalliolle. Omat tavoitteet boulderoinnilla ovat lähinnä hauskanpito hyvässä seurassa. Onhan se ihanaa lähteä koko perheen voimin nauttimaan upeasta säästä. Yllätin itseni nousemalla myös useita nousuja, joitakin nousin useampaan otteeseen ihan vain kiivetäkseni. Välillä lähtin reteästi nousemaan jotain, kunnes sitten katsoin alas ja pelästyin. Sitten taas vähän ulistiin seinällä. 

Suihku, pieni lasillinen hunaja jackia sohvalla hanin kainalossa ja sitten petiin. Viikonlopulle on paljon ohjelmaa, on treffit ystävättären kanssa brunssin merkeissä ja pitäisi mm saada kotona ulkovarasto järjestettyä, urheilua ja laatuaikaa perheen kera unohtamatta. 

huijariolo

Mihin tämä aika ihan oikeasti menee? Tuntuu kuin olisimme asuneet tässä kodissa aina, aikaa ennen poikaa hädintuskin muistaa (ehkä välillä kaipaa niitä huolettomia kiipeilyreissuja kaverin kanssa, mutta muuten). Lähipiiriinkin on tullut jo pari vauvaa lisää, ja tässä on pikkuhiljaa alkanut suunnitella pojan ensimmäisiä syntymäpäiväjuhlia.

Raskaus on vain muisto vain, kaikki se epämukavuus ja inhottava olo on kaukainen muisto, poika nukkuukin yöt useimmiten jo ilman heräämisiä (tosin meillä tänäänkin herättiin jo 5.25).

Kroppa alkaa olla palautunut suuremmilta osin raskaudesta,dietti oli ja meni, paino ei laskenut kuin kilon, mutta siisti ruokavalio tuntuu taas luonnolliselta osalta omaa arkea.

Pari viikkoa sitten salilla juttelin kanssatreenaajan kanssa, tuli mainittua oma poika, ja uusi tuttavuus ihmetteli, että olenko synnyttänyt. Olin tottakai imarreltu, mutta päälimmäisenä omaan mieleen jäi kuitenkin se oma välitön reaktio.

En tiedä johtuuko siitä, että synnytyksestä on jo 11kk vai siitä, että synnytys vaihtui yllättäen sektioksi. En siis missään nimessä ole sitä mieltä, että sektio olisi virhe, luotan täysin siihen ratkaisuun, jonka lääkäri teki, ilmaistaan vaikka niin, että kohtalon sanelemana minulta riistettiin synnytyskokemus. Tunnen itseni edelleen vähän huijariksi (ei ole kannanotto muiden synnytyksiin /sektioihin vaan vain omeen synnytyskokemukseeni), kun en puskenutkaan lasta alakautta ulos. Pääasiahan on, että lapsi tuli turvallisesti tähän maailmaan. Täytyy toivoa, että joskus saan mahdollisuuden vielä kokea alatiesynnytyksen kauheuden / kauneuden.

16 / 2016

Toissaviikolla oli lomaviikko, ja parina päivänä oltiin koko perheen voimin liikenteessä niin, että siellä tuli jopa pari urheilusta vapaata päivää. Urheilusta vapaat päivät olivat silti aktiivisia kotia laittaessa ja Pihapiirimessuilla pyöriessä. Perjantaille oli myös alunperin varattuna paikka spinun vauhtikestävyystunnilta, mutta päätimme sen sijaan grillata kaverien kanssa meillä.

Viimeviikon köysittelyt hoitui täysin itsevarmistavilla, tiistaina olin ystävättäreni kanssa ja torstaina kävimme miehen kanssa. Molemmilla kerroilla tein nousujen välissä superdietin kotitreeniä poika lisäpainona, hyvin sujui.

Salilla oli taas treenatessa erittäin hyvä pössis, oli vähän sellainen rusinat pullasta treeni, eli tein vain kaikkea kivaa (eli kaikkea :D .. kaikkihan salilla on kivaa, myös ne inhottavat). Lauantaina kaverini osui samaan aikaan salille, uskalsin siinä sitten miehen varmistaessa penkata 50kg:lla ihan täydet setit. Olin niin innoissani tuosta, etten sitten uskaltanutkaan vähään aikaan koskea mihinkään käsipainoihin, taisin vähän täristä innostuksesta. Sunnuntaina nitkuttelin jalat hapoille, reiden ojentajat pistettiin koville.