huijariolo

Mihin tämä aika ihan oikeasti menee? Tuntuu kuin olisimme asuneet tässä kodissa aina, aikaa ennen poikaa hädintuskin muistaa (ehkä välillä kaipaa niitä huolettomia kiipeilyreissuja kaverin kanssa, mutta muuten). Lähipiiriinkin on tullut jo pari vauvaa lisää, ja tässä on pikkuhiljaa alkanut suunnitella pojan ensimmäisiä syntymäpäiväjuhlia.

Raskaus on vain muisto vain, kaikki se epämukavuus ja inhottava olo on kaukainen muisto, poika nukkuukin yöt useimmiten jo ilman heräämisiä (tosin meillä tänäänkin herättiin jo 5.25).

Kroppa alkaa olla palautunut suuremmilta osin raskaudesta,dietti oli ja meni, paino ei laskenut kuin kilon, mutta siisti ruokavalio tuntuu taas luonnolliselta osalta omaa arkea.

Pari viikkoa sitten salilla juttelin kanssatreenaajan kanssa, tuli mainittua oma poika, ja uusi tuttavuus ihmetteli, että olenko synnyttänyt. Olin tottakai imarreltu, mutta päälimmäisenä omaan mieleen jäi kuitenkin se oma välitön reaktio.

En tiedä johtuuko siitä, että synnytyksestä on jo 11kk vai siitä, että synnytys vaihtui yllättäen sektioksi. En siis missään nimessä ole sitä mieltä, että sektio olisi virhe, luotan täysin siihen ratkaisuun, jonka lääkäri teki, ilmaistaan vaikka niin, että kohtalon sanelemana minulta riistettiin synnytyskokemus. Tunnen itseni edelleen vähän huijariksi (ei ole kannanotto muiden synnytyksiin /sektioihin vaan vain omeen synnytyskokemukseeni), kun en puskenutkaan lasta alakautta ulos. Pääasiahan on, että lapsi tuli turvallisesti tähän maailmaan. Täytyy toivoa, että joskus saan mahdollisuuden vielä kokea alatiesynnytyksen kauheuden / kauneuden.