Ennen pojan syntymää tuli mietittyä paljon asioita, miten tulee hoitamaan tiettyjä tilanteita pojan kanssa. Perhepeti kuulosti jotain hippitouhulta, en missään nimessä halunnut pojan tulevan sänkyymme. Halusimme siirtää hyvissä ajoin pojan nukkumaan omaan huoneeseen, jotta saamme itse nukkua hyvin. Yösyötöt ja varmaankin imetys tuli miellettyä avaimeksi hyviin yöuniin, emmekä ymmärtäneet miehen kanssa lainkaan, minkä takia äidit eivät oman hyvinvointinsa takia lopeta yösyöttöjä tietyssä vaiheessa.
Paljonpa sitä tiedettiin. Sen on oppinut, ettei näitä asioita kannata suunnitella etukäteen. Poika nukkui yhdessä vaiheessa joka yö välissämme, eikä poikaa siirretty omaan huoneeseen nukkumaan ennen kuin oli pakko. Edelleen joka ilta ja yö kaipaan pientä tuhisijaa viereeni, vaikkakin todellisuus on se, että rauhallisesti tuhisijasta on tullut kauhea pyörijä, joka herättyää alkaa tökkiä naamaan ja kaivella äidin ja isin sieraimia.
Yksi asia, mihin en ollut oikein osannut mitenkään varautua, oli imetys. Millaisia tuntemuksia se minussa herättää, kuinka tärkeäsi se tulee itselle muodostumaan. Nyt ajateltuna vuoden rajapyykki tuntuu turhan aikaiselta. Poika on vielä niin pieni, ei kävele eikä puhu, pahan olon ollessa ei häntä voi lohduttaa sanoin, vaan rinta tuo lohdun.
Kukaan ei ole tullut sanomaan mitään negatiivista minulle pitkästä imettämisestä, mutta aavistuksen verran on ollut aistittavissa kummeksuntaan imetyksen tarpeellisuudesta tms, tarvitseeko lapsi /taapero äidinmaitoa, sehän voi juoda jo tavallista jne. Em kommentit ovat tulleet esille minun miettiessä sitä, mitä imetykselle tapahtuu minun polvileikkauksen jälkeen. Haluaisin kovasti, että lääkitys mietittäisiin niin, ettei se ole este imetykselle. Toisaalta taas, ehkä tämänkin asian stressaaminen on turhaa, kuka sitä tietää vaikka poika yhtäkkiä päättäisi alkaa vierottautua rinnasta. Poikamme sai myös ryhmispaikan, voihan senkin alkamisen myötä imetys alkaa vähitellen hiipua.
Äidinmaito on edelleen poikamme pääasiallinen ravinto, vaikkakin ohjeiden mukaan tarjotaan aina ensin kiinteitä, niin silti maidolla lopulta täytetään vatsa (iltaisin ruokaa on alkanut viimeaikoina mennä jo ihan kunnolla). Maidontulo on niin hyvä, etten tästä ole ottanut mitään paineita, poika kasvaa hyvin, on äitinsä tavoin aikamoinen mötkäle, kunnon mötikkä. Tulipa viimeviikolla ennen brunssia pumpattua pojalle maidot, hyvin sitä tuli 1,7 dl varsin vaivattomasti.
Varmasti imetyksen loppuminen tulee olemaan vaikea paikka. Alussa stressasi jatkuvasti sitä, että riittääkö maitoa, saako lapsi tarpeeksi ruokaa, töihin paluun jälkeen pelko siitä, että tuleeko pullo syrjäyttämään rinnan. Pojalla on se vaihe, että vauhti on koko ajan päällä, imetyshetken ovat niitä, jolloin rauhoitutaan ja tuijotellaan toisimma silmiin. Eikait sekään ole mikään huono syy lopettaa väkisin imettämistä, että äitinä haluan noiden hetkien jatkuvan?
0 kommenttia:
Lähetä kommentti