kerrassaan herrrkullista

AH! Teimme tuossa sunnuntaina miehen kanssa jokaviikkoista ruokaostolistaamme. Olemme käyttäneet nyt kuukausia tuota K-kaupan keräys- ja noutopalvelua. Sanoin miehelle haluavani jotain uutta. Sitä tulee kauhean helposti tehtyä viikko toisensa jälkeen samoja ruokia, kun kerran viikko suunnittelee viikon syömiset, ja harvemmin sunnuntai-iltaisin tulee heittäydyttyä luovaksi.

Mies kaivoi minulle interwebin syövereistä Butter Chickenin reseptin.

Butter chicken, 4 lle

Marinoi suikaloitu broileri 2-24h ennen ruoan valmistusta jääkkaappin tekeytymään.

4 rintapalaa
2 rkl turkkilaista jugurttia
½ tl chilijauhetta (saa olla tulista)
1 rkl jauhettua korianteria (jauhoin korianterin juuri ennen käyttöä)
1 rkl jauhettua paprikaa
1 rkl jeeraa
½ sitruunan mehu

Ota broileri jääkaapista huoneenlämpöön puolisen tuntia ennen paistamista.

Curry eli kastikeaineet

1 rkl ruokaöljyä
4 rkl voita
4 valkosipulinkynttä
1 rkl raastettua inkivääriä
(2 tl sarviapilan siemeniä.. ei löytynyt meidän lähikaupasta, joten jäi pois)
1-2 tl suolaa (käytin yhden)
2 tl garam masalaa
1 dl kermaa
2 dl paseerattua tomaattia
2 rkl mantelijauhoa (jonka itse unohdin lisätä, vaikka sitä tuossa pöydällä olikin odottamassa)
tuoretta korianteria koristeeksi

Ohjeessa neuvottiin kuulottamaan inkivääri ja sipuli öljyvoiseoksessa (myös nuo siemenet tuli laittaa tässä välissä jo niitä on). Kuullottamisen jälkeen lisätään garam masala, paistetaan sitä tovi, lisää mantelijauhot, ja vähän ajan päästä vielä kana marinadin kera. Lisää loput, kerma, sokeria, suola ja paseerattu tomaatti. Anna ruoan hautua hiljalleen puolisen tuntia. Tarjoilua varten koristele kastike korianterilla, meiltä jäi tuo uupumaan, mutta ihan vain koska emme ole niin kovasti korianterin perään.

Väittäisin syöneeni parasta maistamaani Butter Chickeniä, miehen reaktio oli "ihan jees".. sehän melkein innostui :D Sain pakotettua hänestä kuitenkin ulos ylissanoja, joten .. taidetaan tehdä tuota huomenna toinen satsi.

1v, 7kk, 3pv

Meidän imetystaipaleemme päättyi edellisellä viikolla.

Pitkin imetystaivaltamme olin "pelännyt" että, joko pulloon totuttelu, minun paluuni töihin, polvileikkauksen aiheuttama imetystauko tai yritys saada kuukautiskierto alkamaan vaikuttaisi imetykseen negatiivisesti. Nyt tapahtui se mitä toivoin, mutta mihin tuntuu etten olisi tavallaan ollut vielä valmis, olen silti hyvin onnellinen siitä, että päätös oli pojan oma. Parina iltana oli jo nähtävissä merkit, sitten kerran vaan ei maltettu enää jäädä rinnalle iltamaidolle.

Imetyksen alku ei ollut helpoin. Oli oikeastaan ihan hyvä, etten ollut sen pahemmin perehtynyt asiaan, en tiennyt mikä kaikki voi mennä pieleen. Olin vain saanut ystävättäreltäni ohjeen luottaa rintoihini sekä pari varoitusta tiheän imun kausista, neuvona pesiytyä ja nauttia imettämisestä.

En ollut osannut odottaa imetyksen sattuvan niin paljon, mitä se alussa sattui. Olin kyllä valmistautunut henkisesti siihen, että maidon nousu sattuisi, sitähän tapahtui pienissä määrin jo vähän ennen lapsen syntymää. Imetystaipaleen alussa teki mieli itkeä ja huutaa, imettäminen sattui vaikka käytössä oli ilmakylvyt ja nännivoiteet, rintakumin avulla pystyi imettää, ja sitä meillä käytettiinkin melkein parisen viikkoa apuna. Sektion takia alussa asennotkin, missä imettää, olivat rajalliset.

Kaikista peloista huolimatta imetys sujui suurimman osa ajasta erinomaisesti. Tottahan toki sinne väliin mahtui intensiiviset tiheän imun kaudet, puremiset hampaiden puhjetessa, suihkutissiongelmat sekä imetyksen muuttuessa äärimmäisen tuskalliseksi ekan kerran keltarauhashormonikuurin takia ja toisen kerran ollessani alussa raskautta. Kun imetyksen jälkeen rintoja särki ja kipinöi joka kerta pari tuntia imetyksen jälkeen sekä suurimman osan imetysajasta, teki mieli lopettaa koko touhu siihen paikkaan. 

Nyt alle viikon päästä imetyksen loppumisesta, alkaa oma mieliala pikkuhiljaa palailla normaaliksi. Enpä ollut osannut odottaa vielä tähän päätteeksi hurjaa hormonimyrskyä. Useita päiviä olin poikkeukselliset vihainen koko ajan, mutta samalla alakuloinen ja itkuherkkä.

Raskauden aikana en tainnut asettaa itselleni sen kummempia tavotteita imetyksen kestoon, se kun vaan koko ajan sujui niin kivasti, niin mentiin vain pojan kanssa virran mukana.

Takaisin urheilun pariin

Olisi niin paljon mistä kirjoitella, usein vain tulee sellainen olo, ettei tiedä mistä niistä monista asioista kirjoittelisi, joten sitten on jotenkin vain lamaantunut, eikä ole tullut aikaiseksi purkaa ajatuksia näytölle.

Uusi vuosi on pitkällä, uudenvuodet lupauksia tuli tehtyä, ja vielä ne ovat pitäneet. Päätökseni liittyi ruokailun siistimiseen sekä urheilun palauttamiseen arkeen. Lupaukset olivat hieman liian helpot, sillä sekä ruokailu- että urheilu oli retuperällä raskauden ja pitkittyneiden flunssien ja poskiontelotulehduksia takia, eikä niinkään että olisin laiskuuttani antanut itseni mennä.

Raskauden toinen kolmannes tuntuu tosiaan energiseltä, helppohan sen on siltä tuntua, kun flunssien ja pahoinvointien takia urheilu oli ollut tovin aika ponnetonta.

Raskaus ei ole vielä pahemmin vaikuttanut urheiluun. Pyöräily onnistuu kivasti, sitä pystyy meillä harrastaa kotona olkkarissa. Cyclo on asennettu treenivastuksen päälle ja 2-3 aamuna (tavoite) viikossa olisi tarkoitus kotona tehdä aamuaerobiset ennen muun perheen heräämistä.

Salitreenissä ovat vatsalihasliikkeet jääneet pois, mutta muuten pystyy vielä treenailla aikalailla normaalisti. Kiipeilyä on myös ehtinyt harrastaa enemmän, kerran viikossa teen lyhyemmän työpäivän ja käyn tuolloin kiipeämässä ennen pojan hakemista hoidosta, sitten parina päivänä on joko kaveri- tai perhekiikut jäsen K:n kera. Sitten sen lisäksi tulee käytä uimassa ja perheen kanssa myös salilla.

Sen lisäksi, että urheilu sujuu, on ruokavalio muuttunut takaisin normaaliksi. Enää ei monetkaan ruoat aiheuta ällötystä, enkä myöskään joudu syödä 1-2h:n välein pitääkseni pahan olon poissa. Olin hieman hämmentynyt raskauspahoinvoinnista, olin ajatellut että koska sitä ei ollut ensimmäisessä raskaudessa, ei sitä nytkään tulisi.

Siinä määrin alkaa raskaus tuntua, että olen jo joutunut pyytämään miestä kävelemään vähemmän reippaasti yhteisillä lenkeillämme. Onneksi on vielä päiviä, jolloin vatsa ei tunnu isolta, ja varsin reipeas eteneminen on mahdollista.