Kohti jännittävää vuotta 2017

Vuonna 2015, esikoinen syntyi ja 2016 muutimme uuteen kotiin.. eikös sitten taas ole rytmin kannalta ihan loogista, että perheemme kasvaa ensivuonna taas yhdellä.

Näillä eväillä siirrytään seuraavaan vuoteen.

Raikas perunasalaatti

1,5kg kiinteitä perunoita

1 maustekurkku

2 royal gala omenaa

1,5 rkl pieniä kapriksia

1 rkl sinappia (turun)

1 rkl dijon sinappia (sitä siemenistä)

250g kermaviiliä

0,5dl majoneesia

suolaa

pippuria

½ limen kuori raastettuna

rucolaa / basilikaa koristeeksi

Keitä perunat, anna niiden jäähtyä kunnolla ja kuori ja kuutioi. Kuutio kurkku ja omenat. Sekoita kaikki ainekset keskenään. Helppoa, hyvää ja yksinkertaista.

Ruoka huuhdotaan alas kuohuvalla.

Meidän pikkutyyppi ei vielä ymmärrä kauheasti rakettien perään, eipä myöskään tunnu niitä pelkäävän. Koiran kannalta asuinalueemme on hyvä, rakettien määrä on varmasti vain murto-osa entisen kodin lähellä ammutuista. 

Voimme sitten nauttia miehen kanssa loput kuohuvat myöhemmien ja ihailla raketteja, jos niitä täällä "landella" näkyisi myöhemmin yöstä vähän enemmän.

Ihanaa uutta vuotta 2017 kaikille!

Joulua kohti

Elämä on edelleen ihanaa. Joulu lähestyy. Hurja miten aika on mennyt, päivät kiitää ohi. Pojan syyskausi ryhmisessä on ohi, tänään oli joulukirkko ja jouluateria.

Huomisesta lähtien sitten olemme pojan kanssa päivät kotona, töitä on tarkoitus tehdä pojan kanssa, mutta onneksi olen pidemmän ajan kartuttanut saldoa, niin ei tarvitse täyttä päivää tehdä päivittäin. Voidaan päivisin tehdä jotain äiti-poika -juttuja, kuten käydä uimassa jne.

Nyt poikaa nukuttamaan, ihanaa olla huomenna kotona pojan kanssa.

Pallo

Kohta on kulunut kahdeksan viikkoa leikkauksesta, melkein kaksi kuukautta. Leikkauksen jälkeen kyselin lääkäriltä paluusta kiipeilyn pariin, oli puhetta kuuden kuukauden tauosta rakkaaseen lajiin. Odotinko niin kauan, no en. Fysioterapiassa puhuttiin mm portaiden nousemisen harjoittelusta, jolloin näin tämän tottakai mahdollisuutena kiivetä itsevarmistavilla helppoja. Kaksi viikkoa sitten kävin ensimmäisen kerran haparoiden nousemassa yhden nousun seinällä. Varovasti ja hitaasti nousin Areenan helpoimman nelosen. Kaikista tärkeintä se oli pääkopalle. Yksi nousu riitti sillä erää.

Jälkikäteen ajateltuna tuntee itsensä hupsuksi, kun jokin sellainen asia kuin tauko kiipeilystä tuntui aiheuttavan lähestulkoon kohtuutonta stressiä ennen operaatiota, "vielä kerran areenalla / boulderille / ulos ennen leikkausta". Sama juttu ennen raskautta, kiipeily vaikutti kaikkeen, sitä ihan aidosti mietti myös sitä, että missä vaiheessa antaisi lapsen tulla jos on tullakseen. Ahdisti ajatus siitä, että lapsi pilaisi hyvin alkaneen kehittymisen lajissa, jonka merkitystä itselle on vaikea lähteä kevyesti avamaan tässä, enkä edes halua. Onneksi tuli käytyä keskustelu erään erittäin kokeneen kiipeilijän kanssa aiheesta, se keskutelu pysäytti ja auttoi minua rauhoittumaan asian tiimoilta.

Nyt hymähdyttää oma kapeakatseinen ajattelu, mutta mistä sitä voi ymmärrä sitä, miten lapsen saaminen muuttaa ihan kaiken itsessä ja omassa ajattelussa. Aikaisemmin viikonloput tarkoitti jotain uutta kalliolta, päivää tai kahta metsässä. Iso osa ajasta meni joko reittien fiilistelyyn, tutkimiseen tai niiden kiipeämiseen. Päivä ilman urheilua, oli se kiipeilyä, pyöräilyä tai salitreeniä tuntui suorastaan anteeksiantamattomalta ajan haaskuulta.

Nykyään asiat miettii pääasiallisesti pojan kautta. Mitä kivaa voi tehdä yhdessä pojan kanssa. Se meditatiivinen rauhallisuus, mitä saattoi kokea luonnossa jonkin reitin huipulla, löytyy nykyään katsomalla oman lapsen leikkimistä, piirtämistä tai vaikka lukemista ja se ilo mitä koki omien nousujen ja saavutusten avulla, tulee lapsen opittua jotain niinkin pientä kuin syömään itse haarukalla. Voittajafiilis, kun keksii ruoan, josta isompi osaa päätyy suuhun seinien sijaan. Oma lapsi on vain kauneinta ja ihaninta mitä löytyy.

Mutta tosiaan, ennen leikkausta suunnittelin kovasti sitä, miten treenaan kotona ylläpitääkseni kiipeilykunnon, suunnittelin treenejä kotiin, mietin mihin asentaisin otteet ja trx.t, jne. Leikkauksen jälkeen vain huomasin, ettei tuokaan asia nyt loppupeleissä ollut se tärkein. Toipumisessa kaikista tärkeintä on se, että pystyy huolehtia omasta lapsestaan sekä leikkiä ja viettää aikaa hänen kanssaan.

Viikko sitten sunnuntaina pystyin ensimmäisen kerran käydä kävelyretkellä pojan kanssa, se oli hetkeen taas upeinta mitä on tapahtunut. Tällä hetkellä voittajafiilis tulee siitä, että voimma jäädä pojan ja koiran kanssa kotiin, ja tiedän meidän pärjäävän erinomaisesti täällä miehen ollessa työmatkalla.

Poika sanoi tänään ensimmäisen oikean sanansa, jossa olemme varmoja siitä, että myös sanan merkitys on oikea pojalle. Pallo.

#ikeahack ja uutta ilmettä kotiin

Jokin aikaa takaperin tutustuin termiin ikea hack, siitähän on ihan sivustokin. Pinterestissä myös usein tuntuu törmäävän näihin hackkeihin. Kerran näin hauskannäköisen pöydän tehtynä lastenhuoneeseen. En jäänyt ajattelemaan pöytää sen enempään, kunnes sitten tuossa juuri ennen leikkausta vierashuonetta laittaessa oli Ikean Lack-pöytä jäämässä vailla käyttöä.

Selasin muutaman päivän huuto.nettiä ja tori.fi:tä, ja löysin kuin löysinkin sieltä ihanan automaton projektiini.

Tämä ei paljoa vaatinyt, Lack-pöytä, automatto ja niittipyssy.

Nyt on pojalla huoneessa superpäheä leikkipöytä, jonka ääressä sopii leikkiä. Alkuperäinen hack-idis oli tehty isommalle pöydälle, mutta eiköhän tuo nyt riitä meidän pojalle. Tuon ääressä on hyvä minunkin selkävammaisena leikkiä ja rakennelle dubloista.

Kuten mainitsin, niin meillä on siis laitettu yläkertaa kuntoon urakalla. Yläkerran vierashuoneeseen sain vihdoinkin aikaiseksi ommella verhot ennen leikkaustani, sinne haettiin myös sänky ja ylimääräiset roinat vietiin huoneesta pois tai laitettiin vain paikoilleen.

Käsityöhuoneen lisäksi makkaria on kalustettu uudella lipastolla ja toivon mukaan tässä ihan lähipäivinä saisimme muutaman taulunkin ripustettua seinille.

Muutenkin olisi kaikkea pientä edelleen kotona laitettavana, tuntuu ettei projektit pääse loppumaan. Makuuhuoneen lipaston takia makuuhuoneesta tulisi roudata vanha peilipöytä pois, portaat (huhtikuussa tilattiin matto k-raudasta, ei ole tullut vieläkään ja kaupa peruttiin) vaativat edelleen päällystämisen, yläkerran käytävän kuvat puuttuvat, rappujen seinälle laitettu taulu pitää nostaa ylemmäs, makuuhuoneen ikkunaverhot tulisi ommella jne jne. Koko ajan olisi jotain pientä puuhaa sisällä, piha on vielä oma lukunsa projektien suhteen.

Ehkä tässä sairaslomalla saisi jotain noista yläkerran projekteista tehtyäkin, kun alkaa käveleminen pikkuhiljaa taas sujua.

Miten syödä kun ei urheile

Ennen kaikkia fitfarmin kuureja ja kiipeilyä vannoin karppauksen nimeen. En harrastanut sellaista urheilua, joka olisi vaatinut pitkäkestoista jaksamista enkä myöskään treenannut isoilla painoilla. Yhdeksän vuotta sitten olin ihan eri kunnossa fyysisesti, kuin mitä olen nykyään. Olin ollut mukamas urheilullinen, vaikkakin salilla tuli käytyä ehkä muutaman kerran kuussa, elämässä oli synkkä periodi, ja sen näkyi myös kropassa ylipainona.

Tiputtelin karppaamalla painoa 80kg:sta alimmillaan 58 kiloon. Samalla kävin vähän salilla ja crossailin, mutta karppaus oli se juttu silloin. Fiframin kuurien myötä ymmärsin miten iso vaikutus syömisellä oli urheilussa jaksamiseen ja urheilusuorituksiin. Aloin syödä paremmin, paino nousi mutta nyt se oli vain positiivista.

Nyt minulla on vaihe elämässä, ettei tule liikuttua melkein ollenkaan, mitä nyt on kolme viikkoa könytty kepeillä Ikeassa pariin otteeseen, salilla on tullut treenattu kevyesti kuutisen kertaa ja kotona käyskentelen ala- ja yläkerran väliä, mutta muuten olen hyvin passiivinen.

Jotta tämä kotona oleminen ei olisi mälsää, niin päätin kokeilla paluuta karppaukseen. Kukkakaali on ollut kova juttu, kesäkurpitsapalaset jauhelihalla ja juustolla päällystettynä on myös ollut suurta herkkua, mies valmisti leikkausviikolla herkullista kukkakaalikeittoa jne. Vähän kuitenkin on tullut syötyä epäkarpisti - tankkauspäivää lauantaita lukuunomatta - ruokavaliossa on hiilaria banaanin muodossa, vähän pitää kuitenkin syödä hiilihydraatteja, ettei maidontuotanto hiivu liikaa.

Se, onko 1v2,5kk vanhaa poikaa syytä imettää, jakaa mielipiteitä. Meillä imetys on kuitenkin edelleen kovasti kuvioissa mukana, 3-4 kertaa päivällä, yöimetys on jo aikoja sitten jäänyt pois. Medioissa on ollut paljon juttuja siitä, miten paljon pienet lapset sairastavat siirryttyään kotoa päivähoitoon. Kaipa toivon imetyksen tuovan edelleen jotain suojaa pikkuisellemme, eihän siitä haittaa kuitenkaan ole.Nyt ihan siltäkin kannalta imetyshetket ovat erityisen tärkeitä, kun en jalkani takia muuten pysty touhuta pojan kanssa, niin nuo hetket ovat meidän yhteisiä.

Enemmän kuin mitään muuta (edes kiipeilyä) odotan kovasti sitä, että pääsen pojan kanssa leikkimään, lähtemään puistoon jne. Nyt pääsen vain valokuvien ja videon välityksellä seuraamaan sitä, miten poika tutustuu liukumäkiin ja kiipeilytelineisiin.

risuja

En tiedä mitä ajattelin polvileikkauksesta kuntoutumisen olevan, mutta nyt on kyllä tämä ollut paljon vaikeampaa kuin aikaisemmin. Minullahan on kertaalleen leikattuna molemmat polvet, joten kuvittelin tämän operaation jälkeen kuntoutumisen olevan samanlainen kävely puistossa.

Kahden viikon jälkeen hermostui jo siitä, kun jalka ei taivu ja etureisi toimii yhtä hyvin kuin se olisi halvaantunut, lihakset sain jännitettyä, mutta jalka ei nouse maatessa, kaikki liikkeet pitää tehdä avustaen, jalkaa ei myöskään pysty roikottamaan vapaasti. Soitin sairaalaan ja lääkärille, juttelin tilanteestani, sanoi näiden olevan valitettavia sivuoireita mpfl-leikkauksen jälkeen. Selvä juttu, sitten vaan odotellaan viikon päähän ja ekoja treffejä fyssarin kanssa.

Tiistaina paljastui karu totuus. Jalka pelittää niin huonosti, että olisi kuulema jo viikko leikkauksen jälkeen pitänyt ottaa yhteyttä, oli kuulema kotiutuspapereiden ohjeet puutteelliset, olisi myös pitänyt ottaa yhteyttä, jos jalka ei taivu. Tuli vähän harmitusitkua.

Fysion kanssa harjoiteltiin kävelemistä, miten voi kolmessa viikossa unohtaa miten kävellään. Kävely oli hyvin huteraa ja vaappuvaa /ontuvaa. Ei ole helppoa kävellä polven taipuessa enimmillään 40 astetta. Reidelle tehtiin myös erilaisia harjoituksia, toiset olivat helppoja, toisien tekeminen tuntui aivan kauheilta, yliliikkuvana on tottunut käyttämään jalkoja ties miten ja yhtäkkiä tuntuu, että polvi on kuin pala puuta, jonka pelkää napsahtavan hetkellä millä hyvänsä poikki, jos sitä vääntää liikaa. Eihän tuo siis oikeasti rikki mene jumppaamalla, mutta se ei poista sitä miten inhottavalta tuo jumppaaminen tuntuu.

Alunperin piti mennä vain pariin otteeseen käymään fyssarilla, mutta nyt sitten suunnitelmat ovat muuttuneet.

Eilen illalla koin jonkin ahaa-elämyksen, keksin miten kävellään. JES! Pikkujuttu periaatteessa, mutta tosi iso edistyminen ottaen huomioon, että eiliseen aamuun asti vaapuin ankan tavoin kotona.

Mutta.. ei olo ole pelkkää kurjuutta ja epätoivoa. Kaikesta huolimatta viimeviikkoina on tullut treenattua, kevyesti tottakai mutta on tullut treenattua. Viimeviikolla tuli käytä miehen kanssa kolmesti punttiksella, kerran jopa niin, että otimme pojan mukaamme. Poika ei haitannut menoa lainkaan, sillä olimme salilla kolmistaan (mitä nyt välillä yksi ihanuus kävi leikittämässä poikaamme).

Toiveena olisi päästä huomenna taas koko perheen voimin salille, katsotaan vain miten palaudun eilisestä aika rajusta vatsataudista ja toivotaan miehen ja pojan välttyvän siltä. 

home alone

Tätä päivää on odotettu ristiriitaisin tuntein. Pikkuisemme vietiin tänään ryhmikseen. Tällä viikolla emme enää jääneet pojan kanssa sinne, vaan nyt hän on koko hoitoajan siellä itsekseen. Mies saattoi metelimiehen hoitoon, minä jäin kotiin keppeineni. Poika oli kuulema vain rynnännyt lelujen luokse, kuten minäkin kuulema tein ensimmäisenä hoitopäivänäni muutamia (ha ha) vuosia takaperin.

Viimeviikko oli tosiaan pehmeää laskeutumista, joka näin pintapuolisesti näyttäisi olleen tärkeämpi meille kuin pojalle. Oli ihana päästä tutustumaan henkilökuntaan, seurata pojan tulleen hyväksytyksi muiden lasten leikkeihin ja keskustella päivittäisistä käytännöistä nukkumisiin ja syömisiin liittyen.

Voi mun isoa pikkuista, onneksi kaveri on niin reipas, ettei tarvitse huolehtia. Koti tuntuu omituisen hiljaiselta vain nyt, täytyy touhustella, jottei ikävä kasva liian isoksi.

snaps snaps

Dramaattinen kuva, muta tilanne ei ole mitenkään niinkään. Pitkään odotettu / pelätty polvioperaatio koitti vihdoinkin, tiistaina polvesta korjattiin polven takaristiside.Kesäloma vaihtui sairaslomaksi, mies on onneksi ottanut koko elokuun lomaa, joten minulla on oma hoitaja kotona.

Suuri muutos koitti myös, poika aloitti maanantaina pehmeän laskeutumis päivähoitoon. Maanantaina kävimme miehen kanssa yhdessä ryhmiksessä, juttelimme hoitajien kanssa, seurasimme pikkuisemme pärjäämistä ryhmässä. Tuntuu ihanalta pystyä hyvin mielin jättää poika ko hoitopaikkaan. Maanantaina poika sitten jää hoitoon, juuri sopiva hetki sille, sillä en millään selviäisi pojan kanssa kotona. Sauvojen kanssa pienen pojan perässä juokseminen kotona ei varmasti ole se fiksuin juttu.

Nyt sitten parannellaan koipe, toivotaan operaation mahdollistavan pikkuhiljaa tavallisen touhustamisen pojan ja koiran kanssa. Kohtuu pian pääsee urheilemaan, mutta kiipeilyyn tuli aikaisemmin suunniteltua pidempi tauko.

juhannusperinteet kunniaan

Ennen raskautumista tuli parina vuotena aloitettua kiipeilyaiheinen juhannusperinne, käytiin kaverin kanssa Kvarnbyssä juhannusaattona. Vuosi sitten olimme vasta kotiutuneet aatonaattona sairaalasta jäsen K:n kanssa, joten kiikut jäivät luonnollisesta syystä väliin. Viimekesänä ei sitten ehtinyt / tohtinut / osannut lähteä ulos kiipeilemään. Yritin toki ennen pojan syntymää kiipeillä ulkona, reippaasti kertaalleen pakkasin tavaratkin, mutta jotenkin vain kuukausi ennen laskettua aikaa sitten iski jänistys kallion juurella.

Vähän arvottiin kaverin kanssa mihin sitä lähtisi, kauhean mairittelevaa säätä ei oltu luvattu, enkä myöskään yksinkertaisesti halunnut viettää pojan ensimmäistä juhannusta (ihan kuin pojalle sillä olisi oikeasti väliä) erossa.

Pienen arvonnan jälkeen valitsimme Kvarnbyn, se on nykyään mukavan lähellä kotia, se on ajallisesti melkein yhtä lähellä kuin Salmisaaren Kiipeilyareena. 

Kallion juurella tuntui ihan siltä, kuin ei olisi ollut mitään taukoa. Trädittämiseen ei ollut mitään hinkua, pääasia oli nauttia ulkoilmasta, seurasta, helposta kiipeilystä ja hyttysistä.

Viimeaikoina on tullut fläsbäckejä kiipeilyajoilta, on tullut elettyä jotenkin uudelleen tietty hetkiä. Äitiyshän on mitä ihaninta, ei malttaisi olla lainkaan erossa pojasta, mutta nyt aika vietettynä kiipeilyn parissa tuntui taivaalliselta, ihan kuin minusta olisi pitkään puuttunut pala, joka löysi paikkansa. 

Toiseksi viimeisellä nousulla jäin yksin ankkuriin roikkumaan. Oli tulla kyynel silmään kuunnellessani camujen ja kiilojen helinää kaverin valjaissa jäsen T:n laskeutuessa alas reiltilä ja minun istuessa ylhäällä puiden latvojen yläpuolella. Halasin kalliota ja tunsin olevani hurjan onnellinen.

Toivoisin kovasti ehtiväni vielä edes kerran kallioille ennen elokuun alun leikkausta, mutta jos en ehdi, niin se on on ihan ok. Pääsinpä edes tuon yhden kerran.

Kallioilla ajatukset pysyi pois kotoa, mutta heti autoon noustuamme teki mieli huristella tuhatta ja sataa kotiin pojan luokse.

vauvasta taaperoksi

Viimeviikolla meillä oli pienet suuret juhlat, poikamme täytti vuoden, ja totta kai sitä piti sitten kutsua perhettä, sukulaisia ja kummit kylään.

Varsinaisena syntymäpäivänä olimme koko perhe lomalla, poika sai ensimmäisen syntymäpäiväkakkunsa, melonisellaisen. Pitäähän pojalle olla oma kakku, sellainen mitä saa itsekin syödä.

Juhlia oli suunniteltu pitkään, pinterestistä haettu ideoita, aika varattu sukulaisten kalenterista jne. Itse juhlintaa valmisteltiin miehen kanssa kaksi päivää. Mies siivosi ja minä kokkasin ja organisoin.

Tarjolla oli alkumaljana raparperisimaa,  vihannesjuna, coctairiisipiirakoita (pakastealtaasta), reajuustomunavoi, raparperi triflea, kookospalloja, vesimelonikakku ja mustikoita.

Jälkikäteen ajateltuna stressin ja työn määrä verrattuna juhlien kestoon oli vähän kohtuuton, mutta samahan se on myös mm häiden kanssa. Meillähän oli myös itsetuunatut juomamukit (kaikkea sitä alkoi taas näperrellä).

Juhlat olivat menestys, olisimme kovasti halunneet tottakait kutsua KAIKKI ystävämme, mutta jokin rajaa piti vetää, etenkin kun sään varaan ei voi laskea, olisi tullut alakerrassa varsin tiivis tunnelma lauantain säillä.

Olemme saaneet vuoden verra nauttia pikkuisen poikamme seurasta. Joka päivä edelleen jaksamme ihmetellä, kuinka meillä on siunattu tuollainen ihanuus. Tällaiseen rakkauden määrään ei ole osannut varautua.

helpotusta arkeen

Muistan joskus nähneeni instagramissa tai facebook feedissä kaverin hehkuttaneen kauppakassipalvelua. Pidin tuota tällöin snobbailuna, "ei muka ehdi kauppaan".. tms. Urheilua harrastavana pienen lapsen äitinä aika on usein kortilla. Muutettuamme meillä ei ole enää kivaa lähikauppaan, mihin voi piipahtaa nopeasti, vaan muutamankin elintarvikkeet ostaminen tarkoittaa joko lapsen pakkaamista autoon ja kaupoille hurauttamista TAI pidemmän puoleista lenkkiä rattaiden kanssa.

Läheiseni kertoi tässä kuukausi takaperin menevänsä kaupan kautta kotio, mainitsi hakevansa valmiiksi kerätyt ruoat. Jäin miettimään tuota. Mietimme jonkin aikaa miehen kanssa syitä käyttää noutopalvelua. Kyselin myös käyttökokemuksia eräässä facebookryhmässä, kokemuksen olivat vain positiivisia. Ehkä vauvaryhmä ollut sinänsä paras paikka kysellä, minuthan leimattiin paskamutsiksi samatien. Kovasti tuli myös kommentteja, että kauppa on paikka lapsen nähdä ihmisiä ja olla vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa (meidän poikahan on aina vain kotona, eikä näe lainkaan muita ihmisiä ). Nuo sivuutin olankohautuksella, interwebs on kyllä huikea paikka, jossa ihmiset voivat sanoa ihan mitä sattuu toisille, koska ei tarvitse sanoa noita asioita kasvotusten.

No mutta, päätimme siis uhrata poikamme ja käyttää häntä tässä sosiologisessa kokeessa. Jos sitten poikani ei 18 vuotiaana osaa käydä ruokakaupassa ilman sen kummempia ongelmia, niin nyt ainakin tiedämme mistä se johtuu.

Tänään hain neljännen kerran viikon ostokset valmiiksi kerättynä. Se on vain niin kätevää töiden ja maanantaispinun jälkeen hurauttaa ruokakaupan kautta kotiin, aikaa ja rahaa säästyy merkittävästi. Aikaisemmin emme miehen kanssa suunnitelleet viikon ruokailuja sen kummemin. Aikaisemmin ei tarvinnut suunnitella, olihan kauppa siinä vieressä.

Meillä on miehen kanssa ollut nyt pakko myöntää itsellemme, että olemme eläneet pellossa tähän asti, rahankäyttömme on ollut .. no ei täysin kontrolloimatonta, mutta ehkä aavistuksen turhaa aika-ajoin. Kauppakassipalvelu myötä meillä säästynee kuukaudessa varmasti neljännes siitä, mitä aikaisemmin olemme kuukaudessa laittaneet ruokaan. Oma heikkous on kaupassa ollut pitkään heräteostokset, kiva uusi tuote, prodepatukka "nälkää" jne. Jos viikossa käy useammankin kerran kaupassa, niin noista kertyy hurja summa. On myös ihana, ettei tule ostettua nälissään "vierasvaroja", jotka sitten tulee syötyä salassa ja joita sitten sulatellaan spinussa / salilla.

Kauppakassipalvelu myötä myöskin pois heitettävän ruoan määrä on vähentynyt. Tuntuu, että palvelun käytöstä on vain hyötyä. Toki nyt ei tule juostua parhaiden tarjousten perässä, mutta ainakin meillä on enemmän aikaa toisillemme, viikonloppuisin lauantaina laatuaika perheen kanssa ei tarkoita pyörimistä Prismassa tai Citymarketissa. Varsinkin tulevan polvileikkauksen jälkeen tuo palvelu on lifesaveri, Citymarkethan jopa toimittaa kotiin ilmaiseksi ostosten yhteissumman ylitettyä tietyn summan.

imetyspohdinta, mitä 12kk:n jälkeen

Ennen pojan syntymää tuli mietittyä paljon asioita, miten tulee hoitamaan tiettyjä tilanteita pojan kanssa. Perhepeti kuulosti jotain hippitouhulta, en missään nimessä halunnut pojan tulevan sänkyymme. Halusimme siirtää hyvissä ajoin pojan nukkumaan omaan huoneeseen, jotta saamme itse nukkua hyvin. Yösyötöt ja varmaankin imetys tuli miellettyä avaimeksi hyviin yöuniin, emmekä ymmärtäneet miehen kanssa lainkaan, minkä takia äidit eivät oman hyvinvointinsa takia lopeta yösyöttöjä tietyssä vaiheessa.

Paljonpa sitä tiedettiin. Sen on oppinut, ettei näitä asioita kannata suunnitella etukäteen. Poika nukkui yhdessä vaiheessa joka yö välissämme, eikä poikaa siirretty omaan huoneeseen nukkumaan ennen kuin oli pakko. Edelleen joka ilta ja yö kaipaan pientä tuhisijaa viereeni, vaikkakin todellisuus on se, että rauhallisesti tuhisijasta on tullut kauhea pyörijä, joka herättyää alkaa tökkiä naamaan ja kaivella äidin ja isin sieraimia.

Yksi asia, mihin en ollut oikein osannut mitenkään varautua, oli imetys. Millaisia tuntemuksia se minussa herättää, kuinka tärkeäsi se tulee itselle muodostumaan. Nyt ajateltuna vuoden rajapyykki tuntuu turhan aikaiselta. Poika on vielä niin pieni, ei kävele eikä puhu, pahan olon ollessa ei häntä voi lohduttaa sanoin, vaan rinta tuo lohdun.

Kukaan ei ole tullut sanomaan mitään negatiivista minulle pitkästä imettämisestä, mutta aavistuksen verran on ollut aistittavissa kummeksuntaan imetyksen tarpeellisuudesta tms, tarvitseeko lapsi /taapero äidinmaitoa, sehän voi juoda jo tavallista jne. Em kommentit ovat tulleet esille minun miettiessä sitä, mitä imetykselle tapahtuu minun polvileikkauksen jälkeen. Haluaisin kovasti, että lääkitys mietittäisiin niin, ettei se ole este imetykselle. Toisaalta taas, ehkä tämänkin asian stressaaminen on turhaa, kuka sitä tietää vaikka poika yhtäkkiä päättäisi alkaa vierottautua rinnasta. Poikamme sai myös ryhmispaikan, voihan senkin alkamisen myötä imetys alkaa vähitellen hiipua.

Äidinmaito on edelleen poikamme pääasiallinen ravinto, vaikkakin ohjeiden mukaan tarjotaan aina ensin kiinteitä, niin silti maidolla lopulta täytetään vatsa (iltaisin ruokaa on alkanut viimeaikoina mennä jo ihan kunnolla). Maidontulo on niin hyvä, etten tästä ole ottanut mitään paineita, poika kasvaa hyvin, on äitinsä tavoin aikamoinen mötkäle, kunnon mötikkä. Tulipa viimeviikolla ennen brunssia pumpattua pojalle maidot, hyvin sitä tuli 1,7 dl varsin vaivattomasti.

Varmasti imetyksen loppuminen tulee olemaan vaikea paikka. Alussa stressasi jatkuvasti sitä, että riittääkö maitoa, saako lapsi tarpeeksi ruokaa, töihin paluun jälkeen pelko siitä, että tuleeko pullo syrjäyttämään rinnan. Pojalla on se vaihe, että vauhti on koko ajan päällä, imetyshetken ovat niitä, jolloin rauhoitutaan ja tuijotellaan toisimma silmiin. Eikait sekään ole mikään huono syy lopettaa väkisin imettämistä, että äitinä haluan noiden hetkien jatkuvan?

kukkahäät

Torstaina vietimme neljättä hääpäiväämme, tai no mieshän oli sen unohtanut, kunnes avasi töissä kalenterin (mun ihana lahopää).

Olin suunnitellut yllättäväni miehen töissä ja vieväni hänet syömään. Koko suunnitelmani rakentui sen varaan, että miehelle tavalliseen tapaan työpäivä venyy lähemmäs viittä. Lähdimme pojan kanssa töistä hyvissä ajoin liikkelle, hurautimme junalla keskustaan. Junan juuri saapuesa asemalle saan viestin, jossa mies kertoo lähteneensä töistä (se yksi kerta kuukaudessa, kun näin käy). Palloilemme pojan kanssa Elielillä, yritän tavoitella miestä puhelimitse, laitan viestiä ja soitan. Lopulta saan viestin, että hän on jo junassa matkalla kotiin kukkakaupan kautta. Se siitä yllätyksestä töissä, mutta ei se mitään, mies oli yllättynyt ja otettu siitä siitä, että olimme pojan kanssa keskustassa.

Suunnitelmaani oli kuulunut myös se, että valitsemani ravintola sijaitsisi fiksun matkan päässsä miehen työpaikasta, joten sitten mies joutui vähän matkata takaisin päin töihin. Toinen kriteeri paikalle oli, että se olisi lapsiystävällinen, tässä auttoi www.eat.fi.

Ristorante Gastone oli erittäin nappi valinta, henkilökunta otti pojan upeasti huomioon. Poikaa hauskuutettiin, hänelle tuotiin leluja ja pientä sormiruokaa. Koko ajan oli joku vastaamassa pojan flirttiin.

Ruokakin oli erinomaista. En edes huomannut keskittyä miehen annoksiin, oman ruokani ollessa niin huikean hyvää. Alkupalaksi otin grillattua latva-artisokkaa, jonka syöminen oli hidasta ja sottaista touhua, mutta aivan sen arvoista. Jotain tämäntyyppistä pitää ehdottomasti kokeilla kotigrillissä. Pääruokana oli parsarisottoa, jota aivan varmasti tulisi tilattua toistamiseen.

Jälkkärit otettiin kotimatkalla filmtownin karkkikaupasta, poika oli kuitenkin vielä toipilas, ja ravintolassa tuskin olisi enää viihtynyt kauaa hyväntuulisena. Vuosipäivä suju siis vallan ihanasti, huomaa oman juhlapäivän jäävän sen varjoon, että tässä on jo tovin miettinyt pojan ensimmäisen syntymäpäivän juhlistamista.

huoh

Mä kaipaan tervettä selkää, sitä ettei joudu joka kerta liikkeelle lähtiessä keräämään viitsimistä. Terveet polvetkin olisi kiva, toinen sentää ei ole tuntunut vuosia tukkoiselta, toinen leikataan vielä toivottavasti alkusyksystä. Välillä vain harmittaa niin paljon se, ettei voi niin vain lähteä liikkeelle, istua pojan kanssa leikkimässä ilman epämukavaa tunnetta. Surku.

tarttuvaa elämäniloa

On se kumma, ettei pojalle saanut klo seitsemän perjantaiaamuna lapsenvahtia. Jouduttiin sitten ottamaan poika mukaan Jättäritreeniin heti aamusta. JK, siis ihanaahan tuo on, että sain treenailla poika selässä. Eipä minusta näillä koivilla olisi ollut edes tekemään mitään kävelyä kummempaa. Alkuperäinen suunnitelma oli treenailla ystävän kanssa vasta iltapäivästä, mutta oli oikein mukava, että suunnitelmat muuttuivat tuolla tavalla.

Pakko jakaa tuo kuva upeasta aamuöisestä maisemasta.Kuva on käsittelemätön, punakoivu, pelto, nousevan auringon luoma valo, valkoiset syreenit ja pellon halki leijuva usva saavat aikaan lumoavan maiseman. Toissana aamuna häkellyn niin kovasti aamun kauneudesta, etten osannut enää mennä nukkumaan. Tänään 3.40 jälkeen sain vielä unen päästä kiinni toviksi.

Aamusta jättärille, poika stokessa selkään, ja pienisti ja leikkisästi valitellen taapersin raskain askelin ystäväni perässä neljästi huipulle. Se on ihanaa, että on elämäniloinen ystävä, jonka kanssa voi tehdä jotain näinkin pöhköä, kuin treenata epäinhimilliseen aikaan. Hyvä treeni tietää yleensä mahtavan fiiliksen koko loppupäiväksi.

Seuraavalla kerralla tuo varmasti ei tunnu enää niin pahalta. Oli kiva huomata, että polvi kestää tuollaisen tasaisen porrastepsuttelun (mäessä kävely on ehdoton nou nou) ja Stokkella asenton on niin hyvä, ettei selässä tuntunut mitään epämukavuutta. Poikakin viihtyi selässä reippaati, ainahan se on niin reipas. 

Hyvän aamutreenin jälkeen päivä starttasi, tuli pitkästä aikaa katseltua itseä ajatuksella peilistä. Tuntuu tosi kivalta olla tyytyväinen siihen mitä peilistä näkee, ja ennen kaikkea hyväksyä itsensä sellaisena mitä nyt on. 

Kyllähän sitä tavallaan vielä pitkä matka siihen kondikseen, missä oltiin ennen raskautumista (myös siis ihan perus- ja voimakestävyys kiipeilyssä, core jne), mutta olen erittäin tyytyväinen siihen, että pystyn myös hyväksyä itseni nyt tällaisena. Jos tapahtuu kehitystä se on hyvä, jos kroppa kiristyy .. se on myös kiva, nyt ei ole pakko tapahtua mitään. Tuntuu olevan hyvä tasapaino ruokailussa ja urheilussa, ja ennenkaikkea omassa päässä. Urheilu on kivaa, sitä on kiva harrastaa yksin ja nollata päätä, mutta se on myös kivaa ajanvietettä sekä pojan, että ystävien kanssa. 

Tänään vielä ihana päivä, urheilua, mukavaa yhdessä oloa pojan kanssa, kiva työpäivä ja sitten vielä hurautettiin Helsingin Taivaskalliolle. Omat tavoitteet boulderoinnilla ovat lähinnä hauskanpito hyvässä seurassa. Onhan se ihanaa lähteä koko perheen voimin nauttimaan upeasta säästä. Yllätin itseni nousemalla myös useita nousuja, joitakin nousin useampaan otteeseen ihan vain kiivetäkseni. Välillä lähtin reteästi nousemaan jotain, kunnes sitten katsoin alas ja pelästyin. Sitten taas vähän ulistiin seinällä. 

Suihku, pieni lasillinen hunaja jackia sohvalla hanin kainalossa ja sitten petiin. Viikonlopulle on paljon ohjelmaa, on treffit ystävättären kanssa brunssin merkeissä ja pitäisi mm saada kotona ulkovarasto järjestettyä, urheilua ja laatuaikaa perheen kera unohtamatta. 

huijariolo

Mihin tämä aika ihan oikeasti menee? Tuntuu kuin olisimme asuneet tässä kodissa aina, aikaa ennen poikaa hädintuskin muistaa (ehkä välillä kaipaa niitä huolettomia kiipeilyreissuja kaverin kanssa, mutta muuten). Lähipiiriinkin on tullut jo pari vauvaa lisää, ja tässä on pikkuhiljaa alkanut suunnitella pojan ensimmäisiä syntymäpäiväjuhlia.

Raskaus on vain muisto vain, kaikki se epämukavuus ja inhottava olo on kaukainen muisto, poika nukkuukin yöt useimmiten jo ilman heräämisiä (tosin meillä tänäänkin herättiin jo 5.25).

Kroppa alkaa olla palautunut suuremmilta osin raskaudesta,dietti oli ja meni, paino ei laskenut kuin kilon, mutta siisti ruokavalio tuntuu taas luonnolliselta osalta omaa arkea.

Pari viikkoa sitten salilla juttelin kanssatreenaajan kanssa, tuli mainittua oma poika, ja uusi tuttavuus ihmetteli, että olenko synnyttänyt. Olin tottakai imarreltu, mutta päälimmäisenä omaan mieleen jäi kuitenkin se oma välitön reaktio.

En tiedä johtuuko siitä, että synnytyksestä on jo 11kk vai siitä, että synnytys vaihtui yllättäen sektioksi. En siis missään nimessä ole sitä mieltä, että sektio olisi virhe, luotan täysin siihen ratkaisuun, jonka lääkäri teki, ilmaistaan vaikka niin, että kohtalon sanelemana minulta riistettiin synnytyskokemus. Tunnen itseni edelleen vähän huijariksi (ei ole kannanotto muiden synnytyksiin /sektioihin vaan vain omeen synnytyskokemukseeni), kun en puskenutkaan lasta alakautta ulos. Pääasiahan on, että lapsi tuli turvallisesti tähän maailmaan. Täytyy toivoa, että joskus saan mahdollisuuden vielä kokea alatiesynnytyksen kauheuden / kauneuden.

16 / 2016

Toissaviikolla oli lomaviikko, ja parina päivänä oltiin koko perheen voimin liikenteessä niin, että siellä tuli jopa pari urheilusta vapaata päivää. Urheilusta vapaat päivät olivat silti aktiivisia kotia laittaessa ja Pihapiirimessuilla pyöriessä. Perjantaille oli myös alunperin varattuna paikka spinun vauhtikestävyystunnilta, mutta päätimme sen sijaan grillata kaverien kanssa meillä.

Viimeviikon köysittelyt hoitui täysin itsevarmistavilla, tiistaina olin ystävättäreni kanssa ja torstaina kävimme miehen kanssa. Molemmilla kerroilla tein nousujen välissä superdietin kotitreeniä poika lisäpainona, hyvin sujui.

Salilla oli taas treenatessa erittäin hyvä pössis, oli vähän sellainen rusinat pullasta treeni, eli tein vain kaikkea kivaa (eli kaikkea :D .. kaikkihan salilla on kivaa, myös ne inhottavat). Lauantaina kaverini osui samaan aikaan salille, uskalsin siinä sitten miehen varmistaessa penkata 50kg:lla ihan täydet setit. Olin niin innoissani tuosta, etten sitten uskaltanutkaan vähään aikaan koskea mihinkään käsipainoihin, taisin vähän täristä innostuksesta. Sunnuntaina nitkuttelin jalat hapoille, reiden ojentajat pistettiin koville.

gotta love these hormones

Ihan jo imetyshormonien takia en millään haluaisi lopettaa imetystä, luonnon oma rauhoittava. Jo alkuraskauden aikana hormonit saivat minut rauhoittumaan ja lopettamaan turhan stressaamisen, en muista mitään kummempia mielialavaihteluja raskauden aikana (voisin tietenkin kysyä tähän miehen näkökulman asiaan). Pojan synnyttyä alun baby bluesin jälkeen olen havainnut olevani edelleen jatkuvasti omituisen seesteinen.

Tänään tuo seesteisyys siirrettiin kiipeilyseinälle. Päätin vain jossain vaiheessa päivää, että tänään ei yläköysitellä. Tavallisesti minua jännittää uusien reittien liidaaminen, olivatpa ne kuinka helppoja tahansa. Hyvin usein myös reitellä iskee ihme jännittäminen, joka iskee kädet välittömästi pumppuun.

Tänään koin olevani oman osaamiseni / tasoni ulkopuolella eräällä nousulla, olin arvioinut että reitti nousisi vain max puoleen väliin, mutta sehän eteni kivasti sen jälkeenkin. Parissa kohtaa oli jännät paikat, mutta aivan poikkeukselliesti, pelko ei pistänytkään forkkuja pumppuun vaan sain kuin sainkin klipattua asennoista, joista aikaisemmin en olisi uskaltanut.

Pitkiä kiipeilyjä tänään ei ehtinyt, isovanhemmat ehtivät katsoa poikani perään vain tovin, mutta mieli on silti korkeammalla kuin aikoihin. Tuskin maltan odottaa ensikertaa, yksi kesken jäänyt nousu houkuttaa kovasti, ja haluan päästä kokeilemaan mihin asti oman mukavuusalueen ulkopuolelle imetyshormonien zen-vaikutus auttaa. Luonnon dopingia.

Bus burger

Oli kerrassaaan mahtava lomaviikko. Viime viikonloppuna teimme miehen kanssa to do -listan, jota olemme tässä nyt pikkuhiljaa purkaneet. Koti tuntuu niin uudelta, pojan huone on nyt huonekalujen osalta pitkälle valmis, yläkerran parveke odottaa vain huonekaluja, remonttikamoja ja -roskia on roudattu urakalla pois kotoa, yläkkerran kolmas makuuhuone alkaa kohta olla sillä tavoin raivattu, että siellä pääsee tekemään jo käsitöitä, keittiössä on tehty korjausmaalauksia, koristeet ovat löytäneet paikkansa JA portaiden mattoja varten teimme mallit ja nyt odottelemma mattotoimituksen saapumista. Olohuonekin sai viimeiset huonekalunsa. Nyt on shoppailtu niin paljon, ettei ihan heti tee mieli ostaa mitään, ellei ole ihan pakko. Ihan pakko on ostaa vielä ruohonleikkuri.

Perjantaina ei sitten järjestelty kotia, vaan suuntasimme miehen ja pojan kanssa Lahteen Pihapiirimessuille. Messut olivat huikea pettymys, ei kannata toiste mennä muualle messuille. Ainoa positiivinen asia oli se, että siellä eräässsä lastennurkassa oli eräs leikkiteline, jollaisen voisin kuvitella osaavani rakentaa pojalle. Yhdeltä kojulta olisin halunnut ostaa kallan mukuloita, mutta juuri tämä kyseinen lafka ei sitten hyväksynyt kuin käteistä. 

Onneksi reissu ei ollut kokonaan pettymys. Pienen turistikierroksen jälkeen hurautimme erääseen ravintolaan Lahden ulkopuolelle (tai laitamille?). Oma mies arvostaa hyviä hamppareita kovasti, joten vein hänet syömään huikeaa jenkkityyliin dineriin.

Ruoka oli erinomaista ja ravintola oli tosiaankin erittäin hienosti toteuttu. Vähän oli vaan sisällä viileää, mutta muuten en keksi mitään moitetta.

miten toi dietti piti, niinku omasta mielestä

Tuonne voisi mennä joskus uudestaankin syömään, täytyy miettiä jokin reissu missä mennään Lahden ohi, messuille sinne ei tarvitse enää mennä.

15 / 2016

Ah, mikä viikko. Heiaheiassa saa selata aika pitkälle viimevuoden puolelle, jotta saadaan semanlaista näkymään treenien osalta. Arvata saattaa, että olen erittäin tyytyäväinen päättyneeseen viikkoon, urheilunkin osalta siis.

Parit spinut, pari salia, yksi kotireeni, vauvajumppa ja -uinti. Spinussa oli sekä pk-treeniä että vauhtikestävyyttä. Vauhtikestävyystunnilla ensimmäiste 35 min toivoin vain äkkiä pääsytä pois tunnilta, niin kauhealta tuo tuntui, mutta sitten yhtäkkiä rullailu sujuikin ihanan kevyesti.

Kiipeilyt alkaa sujua ihan kivasti, iho alkaa kestää paremmin, tekniikka tuntuu olevan yhtä "hyvä" kuin aina, vähän vain voisi toivoa lisää voimaa ja kestävyyttä. Tiettyä arkuutta tuntuu olevan tippumisten suhteen ihan yläköydessä, mutta siitä nyt kohta hankkiudutaan eroon. Pitää palata taas liidiin, selkä alkaa olla siinä kunnossa, ettei tarvitse pelätä kauheita kipukohtauksia seinällä ja polven ongelmat on hyvin estettävissä hyvällä polvituella.

Salitreenistä, lauantaina treenasin varsin kivasti yläkroppaa, penkki (vino- ja tavallinen) jäivät välistä, mutta muuten sain rääkättyä lihaksia kivasti, tuntui tänään aamulla kovasti treeni lavoissa. Tänään taas treenasin jalkoja. Koska unohdin polvituen, niin jouduin pitämään painot kohtuullisina, joten sitten painojen sijasta tehtiin erilaisia sarjoja, pidempiä ja myös hitaampia. Vikasetti, eli portaat alas parkkihalliin oli ehkä se hankalin.

Projekti, didi kuntoon ennen syksyn polvileikkausta eteenee mukavasti, ruokailutkin ovat menneet mukavasti. Oma silmähän on vain sokea muutoksille omassa kropassa, joten taidan kaivaa mittanauhan ja kameran avuksi tähän projektiin. Selkeästi tarvitsen aina jotain projekteja. Onhan se hyvä päästä hyvään kuntoon ennen leikkausta, varmasti palautuminen on sujuvampi, kun on hyvä kunto leikkaukseen mennessä.