tuuliviiri

Ok, mulla on taas vauvakuuma :D Kivaa. Voi avokki parkaa.. ja voi mua raukkaa, kun mun pitää odotella koko ajan.

Mä olen aina vähintään halunnut haluta lapsia, mutta välillä tuntuu siltä, etten todellakaan niitä halua. Yhdessä vaiheessa vauvakuume oli niin kova, että aloin itkeä nähdessäni ultaäänikuvan kaverin vauvasta tai jos jossain oli vain suloinen lapsi.

Tuntuu vain turhauttavalta, että joutuu odotella erinäisten asioiden tapahtuvan sitten kun toinen on valmis, miksei koskaa silloin kun MINÄ olen valmis. Mun sydän melkein särkyi kertaalleen, kun joskus suhteemme alussa pyysin A:ta muuttamaan luokseni. Onneksi tein tämän ennen parin viikon erossaolo, joten se unohtui erittäin nopeasti. Mutta tuntuu, että mä olen jatkuvasti aikaisemmin valmis isoihin askeliin parisuhteessa, tämä johtunee siitä, että minulla on ollut jo niin pitkään tietyt asiat selvillä, mitä haluan tulevaisuudelta, työt kuviot jne. A valmistui vasta vajaa vuosi sitten, muutti pois vanhempiensa luota meidän muuttaessa yhteen, kun minä taas olen ollut omillani kohta yhdeksän vuotta.

Välillä toivoisin, että minä olisin se, joka empii, kenen aikataulujen mukaan mennään. Mutta ei.. A tuntuu vain niin täydelliseltä, etten malttaisi millään olla vaimo ja äiti.

Mutta joo, tuosta pomppivasta vauvakuumeesta. Ymmärsin vihdoinkin mistä se oikeasti johtuu. Olen niin useaan otteeseen itkenyt sitä tyhjyyttä.. ja sitä, etten pääse olemaan äiti. Usein tuntuu, että minun tehtäväni on olla äiti. Ehkä välillä lasten aiheuttama vastenmielisyys on vain minun tapani yrittää selvitä siihen asti, kunnes avokki päättää olla vihdoinkin valmis. Muutenhan mä itkisin silmät päästäni harvase päivä.

Välillä tietenkin pelottaa se, että pystynkö olla haluamanlaiseni äiti. Pystynkö rakastamaan lastani ehdoitta. Pelkään edelleen terapiasta huolimatta toistavani virheitä joita omat vanhempani tekivät. Pelkään olevani samalla tavalla ehdoton, kuin mitä isäni oli ja on edelleen, ellei lapset toimi hänen haluamallaan tavallaan, isän vain tuntuu hylkäävän meidät, muutumme ilmaksi. Äitini taas on mielettömän upea, mutta välillä turhan äkkipikainen sanoissaan. Mutta.. äiti sentään hyväksyy meidät sellaisina kuin mitä me olemme, vaikka toisinaan hänen sanansa satuttavat yhtä paljon kuin isäni ajoittainen hylkääminen.

Juteltiin A:n kanssa peloistani, ja tiedustelin eikö hänellä ole lainkaan mitään epäilyksiä noista asioista, eikä häntä lainkaan pelota mikään lapsiin tai kasvatukseen liittyvä asia. Hän sanoi, että toki, mutta ei se puhumalla parane. Sanoin, että minua ainakin auttaisi tieto siitä, etten ole yksin näiden ajatuksieni kanssa. Avokki sanoi, että hän uskoo minusta tulevan erittäin hyvä äiti. Hän jutteli muutenkin kaikkia asioita, ja sain minulle paljon paremman mielen. A on niin mahtava.

Mä en niin ymmärrä mitä mä olen tehnyt saadakseni tuollaisen avopuolison. A on mieletön.. mitä nyt välillä jää nettiin (nykyään vähemmän kuin aikaisemmin) ja välillä myöhästelee ja unohtelee asioista, mutta ei mitään isoja juttuja, minä kun puolestani olen oppinut ottamaan taas ne asiat huomioon, niin .. me ollaan aikas hyvä tiimi.

A on myös mielettömän huolehtivainen, se pitää meidän pienestä tytöstä mahtavan hyvä huolta. Ei tarvitse varmastikaan ikinä pelätä, että jäisin yksin hoitamaan meidän lapsia, kun se on jo niin mahtava meidän koiran kanssa, niin mitenkä mahtava hän tulee olemaankaan sitten meidän lapsien kanssa :) Ei vain malttaisi odottaa. Pitäisi vissiin mennä naimisiin kuitenkin sitä ennen.

Kuukautta ja vuotta ollaan jo mietitty, vielä on reilu vuosi aikaa. Juhlapaiakkakin ja kirkko on ehkä löydetty.. nyt pitää odottaa vain kosintaa. Tää odottaminen on vain ihan tuskaa.