kun koppaan ei voi luottaa

Meidän pikkuinen innostuu aina, kun hänen autokoppansa nostetaan esille. Hän menee sinne välittömästi varmistaakseen, ettei varmasti unohdu matkasta.

Tänään sama juttu, koppa eteiseen, koira seurasi häntä heiluen. Tässä vaiheessa jo tunsi piston sydämessä.

Mimi vietiin ensimmäistä kertaa hammaslääkäriin, ihan ennaltaehkäisevää hammashoitoa, jotain mitä eläinlääkäri viimeksi rokotusten yhteydessä suositteli.  Eihän tuossa muuten mitään erityistä ole, pikkuinen vain joka kerta vauhkoontuu eläinlääkäriin mentäessä. Kaikki uudet paikat pitää nuuskia, mutta eläinlääkärin vastaanotolla ei tietenkään ehdi koiran tutustua kaikkiin tuoksuihin, vaan sinne mennään, hoidetaan asiat ja lähdetään.

Menin mukaan lääkäriin, juteltiin rokotusasiat, hammasasiat ja sen että olin havainnut jotain pientä hilseilyä pikkuisen hännässä. Pikkuinen tuttuun tapaansa pelkäsi, tärisi ja oli tutkimuspöydällä häntä jalkojen välissä. Yritti jopa syliini pakoon. Onneksi tuo on kerran about kerran vuodessa juttu, lääkärissä käynti.

Jotenkin minua jännitti ja hermostutti Mimin nukuttaminen. Eläinlääkäri pisti vaikuttavan aineen koiran takajalkaan ja jätti meidän odottamaan aineen vaikuttamista.

Reagoin ihan ennalta arvaamattomasti, aloin itkeä. Koirasta näki, että olotila on oli uusi ja pelottava. Pikkuhiljaa se  väsyi, se haki koko ajan minun luokse turvaan, jos voisin tehdä omituiselle ololle jotain. Sitten se lysähti maahan ja vaan makasi silmät auki. Tiedän, ettei koiralla ole mitään hätää, mutta totta kai pienen eläimen hätä oli kauheaa. Tavallisesti niin aktiivinen koira on yhtäkkiä huumattuna ja hiljaa.

Vähän hävetti itkeä, sanoin hoitajalle, ettei kyse ole epäluottamuksesta, jotenkin sitä vain asettui liikaa koiran asemaan ja mietti, josko toisella on hätä tai sitä pelotti oudot tuntemukset.

Silmät kosteina menin tappamaan aikaa salille siksi aikaa. Olin miettinyt tällä viikolla penkkimaksimin yrkkääamista, mutta koska luulin olevani ilman seuraa salilla tänään (ja huomenna on kaverin kanssa selkä- ja hauistreeni), niin olin haudannut ajatuksen.

Kuinkas ollakaan isäni oli vielä salilla treenaamassa minun saapuessa paikalle, hänellä oli jopa oma treenit jo tehtynä. Nakitin isäni spottamaan etten jää tangon ja penkin väliin.

Kevyt alkulämppä, käsipainoilla vähän kiertäjäkalvosinliikkeitä ja tangolla kevyt lämmittely maksimeja edeltäväksi.

50kg:lla lähti niin kevyesti, että lisäsin saman tien 10kg lisää. 60kg:lla sitten ei voinutkaan samalla tavalla reippaasti tehdä liikettä, vaan ekan yrkän vauhti hiipui ja jouduin pyytämään apua. Isän korjausehdotus liikkeeseen, ja seuraavalla 60kg nousi kevesti. Nälkä kasvoi ja ajattelin, että nostetaan vielä 65kg:hen. Sekin meni vielä niin kevyesti, että nostin vielä kertaalleen 67,5kg:n. Oma paras parani 5kg:lla.

isikin pääsin mun blogiin, hei isi!

Oli fiilis, että olisi varmasti noussut vielä enemmänkin, mutta mielessä oli pt:n sanat maksimiyyrkkien määrästä. Onpahan sitten jotain mitä odottaa. Näyttäisi siltä, että oma paino tulee vielä nostettua penkistä, eikä siihen mene edes kauaa aikaa. Huikeaa. Onhan se kiva, että on joku tavoite mihin treenata. Pitääkin kysellä kaverilta treenistä, jolla tuohon tavoitteeseen pääsisi.

Salilla ehdin unohtaa hetkeksi tokkuraisen pikkuiseni, tein vähän vinopenkkiä, rintoja ristitalja (mikä se kehikko oikein on), superina ranskalaista ja ojentajapunnerrusta sekä vähän push downeja tangolla.

Pikkuinen on nyt kanssani kotona, vähän askel hakee. Häntä kun vielä heiluisi, niin ehkä omatuntoni lakkaisin soimaamasta. Taitaa Mimillä mennä tämä ilta nukkuessa.

Luottaakohan se enää ikinä siihen, että kopan nostaminen eteiseen tarkoittaa sitä, että hän pääsee jonnekin kivaan paikkaan meidän mukaamme?

Jo joo, jos joskus toistamiseen pikkuinen viedään hammaslääkäriin tms, niin sitten kyllä sovitaan sellainen aika, etten ole viemässä Mimiä yksin. Mun sydän oli särkyä.