Hehkutin muutama viikko takaperin facebookissa, että olin kokenut yhden elämäni hienoimmista päivistä tuolloin. Yksinään se, että kävimme aviomiehen kanssa neuvolassa kuuntelemassa esikoisemme sykkeet ja että ultrassa kaikki tuntui olevan kunnossa, olisi riittänyt hienosti.
Tuo kyseinen tiistai oli muullakin tavoin yksin elämäni hienoimmista.
Tänä vuonna panostin opiskeluihin enemmän kuin vuosiin. Koko kevät, kesä ja alkusyksy menivät opiskeluun. Opiskelumateriaalit raahattiin niin Saksaan, Italiaa, kuin joka kerta mökille ja kesällä aurinkoa ottaessa oli osakeyhtiölaki Cosmon tms lehden sijaan.
Lokakuun alussa oli tuo pitkään pelätty tenttipäivä. Olin ollut pitkään suorastaan hysteerinen tenti takia, olin ajanut itseni loppuun.. kunnes pari viikkoa ennen tenttiä mieleni valtasi ennenkokematon tyyneys. En tajunnut tuolloin vielä syytä siihen, mutta pari päivää ennen tenttiä sitten plussasin. Raskaushormonien ansiosta pystyin osallistua tenttitilaisuuteen täysin rauhallisin mielin, sain tehtyä muutakin ennen tenttipäivä kuin opiskeltua, chillasin ja taisin jopa katsoa ihan vähän televisiota. Tämä oli suuri muutos, kun tähän asti työpäivien ja nopean urheilutreenin jälkeen illat venyi klo 22-23 asti opiskellen.
Lähdettyäni tentistä tiesin, etten ollut suoriutunut niin hyvin oikeustieteen osiosta kuin mitä olisin toivonut, toinen osio oli mennyt mielestäni paremmin. Tentti on kuitenkin tehtävä molemmilta osin läpi, jotta se hyväksytään. En siis pitänyt millään tavoin mahdollisena sitä, että olisin läpäissyt tentin ensimmäisellä yrityskerralla.
Ajattelin, että nyt olen ainakin kokemusta rikkaampi, tiedän mitä odottaa tenttitilaisuudelta ja tiedän mihin panostaa vuoden päästä seuraavan kerran olevaan tutkintotilaisuuteen opiskellessa. Ehdin jo sanoa äidilleni, että pitää seuraavallakin tenttikerralla olla sitten raskaana, jotta pysyn yhtä tyynenä tenttitilaisuudessa.
Olin aidosti sitä mieltä, että ensivuonna tulee uusi yritys, kunnes sitten sain sähköpostin tutkintotilaisuuden järjestävältä taholta. Tammikuussa saan diplomin ja saan lisätä hienon lyhenteen nimeni perään. Mahtavuutta. Kyseessä on siis asiantuntijatutkinto.. mä asiantuntija .. ihan huikeaa.
Tuona iltana sitten kävin kaikki tunteet läpi mitä tuohon tenttiin oli kohdistunut. Valmistuttuani tradenomiksi vuonna 2007 olen tiennyt tuon tutkinnon olevan edessä, se on ollut aina se mihin olen tähdännyt. Jollain tavoin olen rakentanut koko identiteettini siihen, että tulen suorittamaan sen. Olen kuitenkin pelännyt pitkään, etten olisi tarpeeksi fiksu oppimaan uusia asioita (tähän on ihan syynsä, katsotaan jos siitä joskus enemmän). Tuon tutkinnon suorittaminen on ollut myöskin ehtona sille, että saisin joskus jatkaa perheyritystä, niin pelko siitä, etten olisikaan tarpeeksi hyvä on kalvanut pitkään mieltäni.
Tuona tiistai-iltana sitten tyhjensin työhuoneen kaapin ovet muistilapuista. En ollut uskaltanut ottaa niitä aikaisemmin pois, sillä oli varma, että tulisin tarvitsemaan niitä pian. Olin jo pikkuhiljaa alkanut valmistautua henkisesti siihen, että jatkan jo opiskelua seuraavan vuoden tenttiin.
Mutta se tunne, kun alkaa sisäistää, ettei tarvitse enää stressata tuota. Ensikesänä saan keskittyä kesään, saan nauttia aurinkoisista kesäpäivistä, voin käydä kesämökillä ja reissuilla ilman, että takaraivossa on koko ajan tieto siitä, että pitäisi opiskella. En joudu opiskelemaan beben synnyttyä aina vauvan nukahdettua, voin keskittyä kaikkeen muuhun elämään ja tekemiseen. Seitsemän vuoden stressi loppui. Totta kait omaa osaamistaan pitää edelleen kehittää ja ylläpitää. Tutkinnon läpäiseminen toi pitkään kaivatun boostin itseluottamukseenikin. Onhan se myös ihanaa, ettei aviomiehenkään tarvitse toistamiseen käydä tämän kesän juttuja läpi, tuskin se hänellekään oli kiva, kun vaimo oli vain fyysisesti läsnä.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti