normilauantai - Kiipeilyurheilijat Open

Vähän alle kk sitten tuli ilmoitus oman kiipeilyseuran järjestämistä leikkimielisistä kisoista, hetkeäkään miettimättä menin ja ilmottauduin. Vatsa kääntyi välittömästi ympäri Lähetä -nappulaan painettuani. 

En tiedä mikä mihin meni, miksi ihmeessä laitan itseni tilanteeseen, joka kaikkea muuta kuin mukavuusalueellani. Inhoan esiintymistä, kilpailua...  en ole koskaan ollut suorituksissa parhaimmillani kilpailutilanteissa, pää ei ole vain kestänyt. Nyt sitten lähden kisaamaan kiipeilyssä, laji johon tutustuin lähemmin vasta vuosi sitten helmikussa. 

Naama vakavana talsin lauantaina kilpailupaikalle. Mukana oli mieheni, kiipeilykaverini, ja ystäväpariskunta. Olin etukäteen  jo sanonut, että saa tulla katsomaan, mutta minua tulee todennäköisimmin jännittämään niin paljon, etten halua puhua ja sulkeudun täysin.

Kiipeilykaveri hieman tarkoituksella "häiritsi" minua. Itse olisin vain kauhusta jäykkänä istunut paikoillani, mutta minut laitettiin vetämään reilut puolen tusinaa nousuja.

Totinen odottaja.

Naisten sarjassa olin toisena, ystävä aloitti.. mä seurasin perässä. Ensimmäinen nousu oli tasapainoa. Nousu meni ihan hyvin, kunnes tein virheen reitinluvussa, krimppasin otteen päältä, kun  otteen vasemmalta puolelta tarttuessa olisi hyvin pystynyt vetämään kohdan laybackina ja päästä pidemmälle. Ei mitään, olin kuitenkin ihan tyytyväinen ensimmäiseen nousuuni.

Toinen nousu oli puhdasta tuskaa. Miestäni jännitti kuulema puolestani niin paljon, ettei huomannut ottaa kuvia.. eikä siinä toisen jatkon kohdalla tippuessa niitä kuvia olisikaan ehtinyt paljoa ottaa. En tiedä mikä tuli. Kauheat paineet, edellisen kerran juuri ko kohdassa tällä seinällä oli jäänyt 5c:n liidissä JA otteet olivat sellaiset, että lähtökohtaisesti olen aina vältellyt niistä tehtyjä reittejä.

Tipuin tosiaan niin pian aloituksen jälkeen, olin raivoissani itselleni, menin aivan syrjään.. en puhunut kenellekään mitään toviin.. märehdin kunnolla. Ei toki, tavotteenihan päivälle oli se, että ylitän itseni ihan sillä, että ylipäätänsä lähdin finaaliin, mutta ei noin aikaisin ollut tarkoitus tippua.

Olin kuullut huhua, että kaikki naisten karsinnasta pääsisivät automaattisesti finaaliin, mutta tuomarien ilmoittaessa, että finaalistit ilmoitetaan pienen hetken kuluttua, ehdin jo iloita siitä, että saisin seurata loput kisat ihan vain katsojana.

Jotenkin sitä sitten tulikin "jouduttua" finaaliin. Minulla meni pasmat ihan sekaisin, onneksi sain ottaa kiipeilykaverini varmistamaan nousun. Omaa vuoroa odotellessa liidasin parvella yhden 6a:n viimeistä otetta vaille.. pannutin kunnolla.. ja tein yhden nousun vielä helpolla reitillä. Sen jälkeen vaan odotettiin. Minua pelotti niin paljon, tuntui että oksennan, pyörryn ja alan itkeä. Mietin vain sitä, että kuinka minua tulee hävettämään se, että tipun kaikkien edessä ekoilta otteilta.

Saimme kuitenkin käydä tutustumassa finaalireittiin. Olo helpottui hieman. Siellä oli yhden lempiotteistani, hyvännäköinen alku, kiipesin reittiä mielessäni jo viidennelle jatkolle, eikä se senkään jälkeen tuntunut mahdottomalta. Katselin reitin puoleen väliin asti.

Finaalissa oli ensimmäinen, onneksi. Pääsin odottamasta.

Alku meni ok, toisen jatkon kohdalla kädet menivät ihan kummallisesti, jotenkin sain vain voimalla pidettyä itseni seinällä. Sitten matka jatkui.

Tuntui, että kolmannen jatkon jälkeen ei enää pelottanut, kolmannelta en pelännyt enää tippuvani maahan asti, ja mielessäni tsemppasin itseäni aina vain kohti seuraavaa hyvää otetta.

Tuli venyteltyä seinällä pariin otteeseen.. eka venytys .. hop!

Viimeiselle klipilleni menossa..  tuosta sitten vielä seurasi leveä asento.. vasen jalka kaukana vasemmalla.. molemmat kädet valkoisen seinän otteilla, ja sitten ei voimat enää riittänyt.

Olin aivan uskomattoman liekeissä vaikka tipuinkin tuosta kohtaa alas. Olin voittanut itseni.. ihan vain jo pelkkä ilmottautuminen oli ollut suunnaton voitto minulle, ja se itseluottamusbuusti, mikä tuosta seurasi. Tuo kisojen finaalin mielentila kun siirtyisi vielä normaaliin harjoitteluun, niin voisin kuvitella kehittyväni uskomattoman paljon vielä tässä lajissa.

Oli mahtavaa päästä osallistumaan kisoihin, ja oli ihanaa, että niin monta ystävääkin oli kannustamassa. Yksi kaveri tuli myös siskonsa kanssa katsomaan karsinnat. Aviomies oli aidosti kauhean ylpeä minusta.

Kuinkahan pitkälle sitä olisi päässyt, jos olisin katsonut reittiä etukäteen sen puolivälin yli :P No ei sentään, tuohon asti punnerrettuani forkut olivat kivikovat, köysi ei lähtenyt omin voimin pois.. enkä toviin saanut edes tavaroitani nostettua lattialta mukaan. Good game.