kurnii

Oma suhteeni kiipeilyyn on viimeaikoina (noin 3 kk) ollut aikamoista vuoristorataa. On ollut hetkiä, kun on tehnyt mieli myydä kaikki kiipeilyvälineet, välillä olen miettinyt, että pitää osata tyytyvä heikompiinkin kausiin sitten yhtäkkiä on tullut taas kuherruskuukausi lajin kanssa. Itsellä on ollut vaan nyt erittäin paljon vaikeuksia tottua siihen, ettei ole samanlaista kiipeilykaveria kuin melkein parin vuoden ajan, ei tarvinnut kysellä erikseen kiipeämään, oli itsestäänselvyys suunnata 4-5 krt viikossa seinille, riitti vain kysyä, että kumpi ottaa köyden mukaan. Moni ei halua / pysty sopimaan kauheasti etukäteen ja tietenkin ihmisillä tulee erilaisia esteitä jne, niin tätä samanlaista helppoutta ei enää ole ollut.

Parina viimeisenä kertana seinille /kallioille mennessä minulla ei ole ollut mitään odotuksia kiipeilyltä, minua ei oikeastaan ole kiinnostanut lähteä seinille, olen suhtautunut pessimisesti. Olen ollut ärtynyt joutuessani menemään pettymään uudestaan, olen myös pelännyt "nälän" syttyvän uudestaan..Ymmärrän oman kankea ajattelutapani, mutta en halua mennä suorittamaan asioita puolivillaisesti, kun harrastan jotain haluan pystyä antamaan kaikkeni, takoa kun rauta on kuuma, elää siitä innostuksesta ja rakkaudesta lajiin.

Nälkä heräsi jo viimeviikolla kun olimme Haukkakalliolla kaverien kanssa kiipeilemässä. Aikaisemmin hankalilta tuntuneet reitit nousivat helposti, reitti joka greidinsä puolesta oli aikaisempina kesinä jäänyt nousematta puhtaasti, näytti nyt siltä että se olisi menossa. Uskaltauduin jopa palata takaisin ajatukseen, että jatkaisin trädittämistä. Olin enemmän kuin innoissani kiipeilystä lauantain jälkeen. Menin illalla aikaisemmin nukkumaan, jotta seuraava kiipeilypäivä tulisi nopeammin. Mikä pettymys sitten olikaan, kun seuraavan päivän kiipeilyt jäivät haaveeksi.

Olimme ystäväpariskunnan kanssa sopineet vapulle kiipeilypicnickin. Viimevuonna olimme porukalla Jaanankalliolla kiipeilemässä ja syömässä, tänä vuonna suunnitelma A oli lähteä Kauhalaan. Päädyimme sään sanelemana Salmisaareen (luotettava ihana salmis, aina auki *puspuspus* vaan sinne).

Edellisellä kerralla salmiksessa pääsin poikkeuksellisesti kiipeämään "vakkarini" kanssa, kiikut sujui hyvin. Olin ällistynyt siitä kuinka kevyesti itsellä eri reitit nousi. Olin ollut varma, että pitkään jatkuneet vähäiset kiipeilyt olisivat tuntuneet, mutta ei.

Tänään kuitenkin suhtauduin pessimistisesti. Olin aivan varma, että kiipeilykerta tulee olemaan massiivinen pettymys (intensiteetti, kiipeily pituus, en saa itse ruoskittua itseäni menemään oman mukavuusalueeni ulkopuolelle enkä saa siihen kannustusta), melkein viikko oli taas kulunut edellisestä sisäkiipeilykerrasta ja olinhan harrastanut pidemmän aikaan kohtuu intensiivisesti punttia. Jotenkin omassa mielessä olen ajatellut lisääntyneen punttitreenin olevan kuoleman suudelma kiipeilylleni, mutta.. tänään.. Viimeviikon omituinen keveys oli tänään taas. Saavutin uskomattoman flown reiteillä, tilanteet joissa tavallisesti olisi pumpannut, niin nyt pumppia ei ollut lainkaan havaittavissa. Paljoa ei ehditty kiipeillä, sillä meillä meni paljon toiseen olennaiseen päivän ohjelmaan eli syömiseen.. mutta. 6a onsightin flow oli jotain käsittämätöntä. Aviomieskin ihmettelin kiipeilyni keveyttä, sujuvuutta ja fiksua klippaamista.

kevyttä safkaa, fetaisia lihapullia, salaattia, kasvistikkuja, mansikoita.. sitten vietnamilaisia rullia, fitnessbataattikakkua, munkkeja, simaa ja pommac lightia

Nälkä on taas täällä. Pelottaa innostua, pelkään pettymistä, mutta toivotaan parasta. Aviomiehen kanssa juttelin tuntemuksistani, odotuksistamme kiipeilyn suhteen jne. Me olemme vihdoinkin saaneet varmistuksen pelittämään (oli oikeasti isot keskustelut klippauksista ja släkeistä sekä varmistuslaitteet käytöstä varmistaessa) ja nyt mieskin alkaa tiedostaa sen, että Italian reissun valmistautuminen vaatii systemaattisempaa treenaamista. JEI!

Areenalle oli tehtynä taas ihania uusia reittejä uusilla jännittävillä otteilla, en tiedä toivonko viikonlopulle sadetta päästäkseni hipelöimään otteita mahdollisimman pian vai upeaa aurinkoita keliä, jotta su voisimme suunnata porukalla ulos. Onneksi minun ei tarvitse valita, luontoäiti tekee sen puolestani.

Eilen kotiuduttuani vappuriennoista ( elikä siis kävin pitkän työpäivän jälkeen salilla ja kummityttöä moikkaamassa) löysin kotoa aviomiehen, koiruuden sekä tämän ihanan vaaleanpunaisen vappupallon. Ihan paras,  aviomieheni on ollut varmasti NIIN suloinen kävellessään stadin halki ja kotiin tämän kanssa.

Kiipeilynälkä ei ole poissa salinälästä, tällä viikolla alkoi tosiaan uusi kolmijakoinen saliohjelma. Eilen treenasin ojentajat käyttökelvottomaan tilaan, odotan kovasti toista yläkroppatreeniä. Pt naureskeli vain antaessa minulle uuden ohjelman, aika killeri.