Sitä alkaa pikkuhiljaa olla jo varsin kovan ihon omaava, silti aina välillä onnistun ärsyyntymään siitä, kuinka kuitenkin saatan harmistua siitä, että itse pidän joitakin ystävyyssuhteita jotenkin erityisempinä, erityisempinä kuin mitä sitten se on toiselle.
Terapiassa edelleen usein vallitsevana teemana on mun oma kykenemättömyys luottaa ihmisten pysyvän mun elämässä, tai sen, että muihin voisi luottaa, sanaan tai siihen, että toinen olisi lojaali.
Mua ketuttaa se, että tietyt tyypit katoaa aina pariuduttuaan, ja sitten otetaan yhteyttä kun on suhde karilla .. ta loppunut. Sitten pitää olla kuuntelemassa, tukemassa ja ymmärtämässä toista.
Mä en usko kostoon, haluaisin kohdella toisia niin kuin toivoisin itseäni tulevan kohdeltavan, mutta missä menee raja? Kuinka monta kertaa pitää kerta toisensa jälkeen pitää antaa toiselle mahdollisuus? Milloin ei tarvitse enää olla se "bigger person"? Milloin sitä itse rupeaa tekemästä uhrauksia/joustoja omaan elämään.. omiin aikatauluihin, luopumaan mahdollisesti asioista, joista toinen ei ole valmis luopumaan.. vaan päästäkseni jonkun toisen aikataulun rakoihin?
Jotenkin vaan... mulla on mennyt hermot, se, että jos joku toinen ei ole valmis joustamaan omista aikatauluistaan, niin en sitten tee minäkään niin. NIH!
Tuli vaan viimeinen tippa, tää on nyt hautunut jonkin aikaa kun taas yksi moneen otteeseen kuopattu "ystävyyssuhde" kaivettiin auki.
Saman päätöksen mä olen tehnyt ihmisten suhteen, keihin olen yksipuoleisesti yrittänyt luoda jotain suhdetta esim sukulaisuuden nimissä, niin .. antaa olla. Jos useamman vuoden yrityksiä luoda jotain yhteyttä ei noteerata, niin antaa olla. Mä en koe menettäväni mitään, päin vastoin.. vältyn jatkuvan pettymyksen aiheuttamalta mielipahalta.
Ei oo helppoa kuitenkaan olla välinpitämätön tai kylmä. Mä kuitenkin pohjimmiltani olen erittäina avulias ja empaattinen, sekä lupaudun usein hoitamaan asioita, jotka voivat olla minulle hankalia tai epäsopivia, mutta teen niin, jos se auttaa läheisiäni. Usein mietin, että miten ihmeessä olen taas onnistunut haalimaan itselleni kaikkien muiden murheet ja työt.
1 viikko sitten
2 kommenttia:
Taidamme olla aika samankaltaisia ihmisiä. Mulla vähän samat ajatukset olleet monesti.
Mä jotenkin annan itsestäni "uusille" tuttavuuksille liian nopeasti ja odotan liian paljon..ja sitten petyn.
Olen oppinut pikku hiljaa että vähän kerralla kannattaa antaa itsestänsä..ja juuri sitä että pitää kohdella toisia niin kuin itse toivoisia tulla kohdeltuksi, vaikka sitä aina tulee pettymyksiä vastaan.
Uskoni takia yritän ajatella että enough is never enough..siis että pitää vain jatkaa antamaan anteeksi ystäville ja läheisille ihmisille. Niin Jumalakin tekee meille. Jos me emme voi antaa anteeksi jollekkin ei Hänkään voi antaa anteeksi meille!
Voimia sinulle ystävyys suhteisiin ja toivottavasti ihanat, rakastavat ihmiset ympäröisivät sinua!!
Oon ollut myös havaitsevinani samankaltaisuuksia. Ydinperhe on eriasia yrittämisen suhteen, niiden suhteen ei vaan pysty luovuttaa.
Kiitos, kyllä niitä rakastaviakin ihmisiä löytyy.
Lähetä kommentti