6c+

Uusi etappi sisäkiipeilyn saralla on suoritettuna. Lupailin vähän, että vuosi alkaisi lähettämällä uudenvuoden aattona viidesti yrkkäämälläni reitillä, en ollut aivan oikeassa. Kertaalleen tuli jo käytyä köyden päässä tätä päivää ennen, ei mennyt valkoinen 6c+ .. eikä mennyt muutkaan ihan putkeen.

Semmoisen päätöksen tein kiipeilyn suhteen, että kuuntelen enemmän mitä itse haluan tehdä ja kiivetä, enkä anna muiden vaikuttaa omaan päätöksentekoon. En lähde luovuttamaan, mutta jos en yksinkertaisesti koe jonkin reitin olevan sellainen minkä uskallan kiivetä (olkoonkin 5b), niin mene sitä. Tottakait kehitystä tapahtuu vain omalle epämukavuusalueelle astumalla, mutta joskus on vaan hyödytöntä lähteä vääntämään reittiä, joka ei tunnu kivalta, mukavia mutta vaativia reittejä löytyy varmasti lisää. Itse tiedän parhaiten sen mikä minulle sopii, miksi tehdä rakkaasta lajista väkisin inhottavaa?

Tänään sitten astuin omalle epämukavuusalueelle. Olin ottanut rauhallisesti kiipeily, pelkkää ylistä max 6a:ta, kunnes lähdin reitille. Kaikki meni hyvin pidemmän aikaa, kolmanneksi viimeiselle jatkolle mentäessä ote meinasi livetä, tokavikalla jatkolla kaikki taas hyvin, viimeiselle jatkolle mentäessä oli valittavat, että joko yritän klipata ja pannutan TAI jätän viimeisen jatkon klippaamatta ja yritän ankkurille. Kaikenkaikkiaan aivan kauhea pulttiväli, kädet pamahti heti pumppuun tehtyäni päätöksen jättää viimeisen jatkon klippaamatta, olin lähestulkoon varma, että tipun (melkein heilahdin taaksepäin), jotenkin se pelko mahdollisesti heilautuksesta kuitenkin sitten sai kuin saikin minut pysymään otteissa, pääsin ankkurille, kädet oli niin pumpussa, että sain vain toisen ankkurireista klipattua.

Tein sen, kiipesin 6c+:n, ei se loppupeleissä sitten niin montaa yritystä vaatinut, taisin tehdä ennen uuden vuoden aattoa yhteensä kolme yrkkää reittiin, aattona viisi ja toissapäinä (vai milloin se oli) kaksi. Tänään sitten ensimmäisellä, hyvä niin, sillä tuosta meinasi jo tulla aikamoinen mörkö minulle.

valkoinen 6c+

Epämukavasti kiipeilyst ei tehnyt reitti tai tippumisen pelko, vaan pelko epäonnistumisesta, turhautumisesta. Onneksi en antanut sen nyt sekoittaa päätä.

Oman onnistumisen lisäksi suurta iloa minulle on tuonut katsella vierestä, kuinka sain hyvän ystäväni innostumaan kiipeilystä, vein hänet perjantaina ensimmäistä kertaa seinille, nyt hänellä on jo kengät (annoin vanhat Miurani hänelle) ja kovaa vauhtia ollaan menossa kiipeilykurssille.