Aspettando Martino (5c) Rupe Secca Est, Arco

(kirjoitettu keskiviikkona, julkaistu sunnuntaina) Eilen oli yksi mahtavimmista päivästä /kokemuksista tähänastisessa elämässäni. Lofoottien jälkeen olin varma, etten haluan enää oikeastaan ikinä vetää multpitchiä. Reissu oli ollut turhan rankka, jotenkin nousut pelotti ja niiltä odotti vain koko ajan pois pääsyä.

Olimme katselleet kyllä kaverin kanssa multipitch-reittejä, mutta jotenkin en ollut siltikään uskonut lähteväni tuonne. Ajattelin myös, että menisimme jotkin ihan vierekkäiset tai mahdollisesti jopa ryhmänä jonkun reitin. Toteutus oli se, että meillä oli mieheni kanssa reitti kohtalaisen kaukana ja täysin erillään ystäväpariskunnan reitistä.

Oli iskeä paniikki monestakin syystä,  olen minusta ja miehestä se kokeneempi kiipeilijä, ja minä olin ihan pihalla alun perin siitä miten varmistaa ylhäältä kaveria (edellisen kerran tehnyt sitä vuosi sitten kesällä ja silloinkin pienen paniikin kautta, kun en luottanut tekemisiini silloin).  Toiseksi, katselin reittiä, sieltä ei niin vaan laskeuduta alas reitin muuttuessa liian vaikeaksi /pelottavaksi.

Toissailtana istuin huoneemme lattialla pakokauhusta mykkänä, minun pitää oikeasti lähteä. Ei hemmetti. Aviomies hieman säikähti sitä, kuinka paljon minua pelotti. Hiljaa sitten mietin ne asiat, jotka aiheuttivat itsessä sitä epävarmuutta, palauttelin mieleen varmistamiset ja harjoittelin sen huoneemme patteriin kiinnittäen slingit jne.

Eilen aamulla olin luonnollisesti aikaisin hereillä. Söimme tukevat aamiaiset, katsoimme reitit läpi, matkin ystävätärtäni ja kopioin itselleni kartan kirjasta paperille.

Noralta lainattu idea, piirretään oma taskuun menevä topo reitistä

Lähdimme kaikki saman vuoren juurelle ja erkanimme, kun aika tuli.

aika vakavana, pelotti /jännitti hurjasti

Ensimmäinen haaste oli löytää ylipäätänsä reitille. En ymmärtänyt sitä kuinka voimakkaasti meidän olisi pitänyt lähteä vielä vasemmalle eteenpäin päästäksemme reitin juurelle, onneksi aviomies löysi reittimme alun.

Olimme jakaneet reitin pitchit, mies aloitti 4a, minulle 5b, miehelle 5c, minulle 5c ja toinen 5c heti perään ja mies veti viimeisen 4b:n toppiin.

Pupu aloitti reitin kiipeämisen

Reitti on mitä ilmeisimmin tosi suosittu, ei ihme sillä siitä löytyy kaikkea kiipeämistä,  kivaa iisipiisiä tepsuttelua, släbiä, jalka- ja käsijammeja, offareita, släbitepsuttelutraversea jne. Suositun reitin kääntöpuolena osasta kohtaa reittiä seinät/otteet olivat kohtalaisen lasittuneet, ja lasittuneisuus mielestäni muutti paria kohtaa kohtalaisen haastavaksi ihan sen puolesta, ettei jalkoihin luottanut niinkuin niihin olisi pitänyt ko kohdissa pitänyt pystyä luottaa. Hyvin silti selvittiin.

Sillä hetkellä, kun aviomies lähti liidaamaan jännittäminen loppui. Kakkostelin ylös, reitti oli ihan kävelyä, mutta kakkosena noustessa jännitystä hieman lisäsi mukana roudattava reppua (joka jo ensimmäisellä pitcthillä tajuttiin olevan ylipakattu). Oma ensimmäinen nousuni oli siis 5b, joka alkoi paksulla lasittuneella halkeamalla. Erityisesti luottoa loi se, että jo toiselta pultilta oli joku tehnyt exitin (päättänyt, että hell no tää reitti on liian vaikea/kauhea/ei mentävissä, ja jättänyt välineen lehtihakaan ja laskenut itsensä alas). Ekalla pitchi oli jännittävä, siinä olisi tullut kohtuu pitkät rannarit ja vielä hyllyille kera voimakkaan sivuheilurin, flowssa noihin asioihin ei onneksi kauheasti jaksanut kiinnittää huomiota, vaan työstin pitchin ylös. Se fiilis mikä tuli topissa iskettyäni itseni lehmänhännällä yhteen pulteista kiinni, oli yksi elämäni parhaista hetkistä. Nautin hetken maisemista, rakensin ankkurin ja valmistauduin varmistamiseen ja iskin kengät ankkuriin roikkumaan. Taivaallista. Sitten vain aviomiestä varmistamaan.

tokalta pitchiltä

ankkuri, pinkit solut osoittautui mahtavaksi valinnaksi ko reitille

sieltä jostain se aviomieskin tulee

Aviomies otti hoitaakseen ensimmäisen 5c:n, joka alkoi negatiivisella halkeamakulmalla (overhanging corner). Koin miehen pitchin kohtuu helpoksi, joten siitä asennoituneena lähdin liidaamaan omaa 5c:täni, jossa sama kulma halkeama teema jatkui, tosin nyt ei riittänyt enää käsijammit, vaan siellä välissä halkeamassa oli koko Didi hämähäkkien kera.

halkeama näyttää kuvassa pienemmältä kuin luonnossa, varoitus: hämähäkkejä, neljäs kp

Reitillä olisi ollut tarkoitus käyttää kulman oikeaa seinää enemmän, mutta lasin kitkaa enemmän luotin omaan kykyyni saada itseni luotettavalla tavalla jumiin halkeamaan. Vielä ennen ankkuria tuli poistua "turvallisesta" kulmasta ja siirtyä voimmaakasti vasemmalle nousten ulkokautta fleikin päälle. Tuli tehtyä hieno hyljetoppaus. Onneksi kitka oli tuossa kohtaa kohdallaan.

Aviomiestä neuvoin jättämään repun köyden päähän ja iskemään itsensä tuplakasilla keskellä köyttä  ja haulaamaan repun ylös päästyään ennen ankkuria olevan fleikin päälle.  Olisin saattanut mennä ko pitchistä nautinnollisuus, jos olisi jäänyt oikeasti jumiin halkeamaan repun kera.

Viides pitchi (5c) oli alkuunsa ihanaa kahvarallia, huomasin mitkä kohdat oli ollut niitä suosittua, mutta onneksi kun vähän levensi sitä sädettä mistä etsiä otteita, tuli eteen myös hyvän karheita otteita. Viiden pitchin herkkä osuus oli ankkurille tehtävä släbitraverse hyllyn päällä. Just mun lemppari. Trädikakkosenakin tullessa tuo kohta saisi melkein itkun partaalle. Nyt katselin vain, että köyttä on tarpeeksi ulkona pystyäkseni tehdä moovit vauhdilla, hyllyllä tuli tehdä parit maksimaaliset venytykset kohtalaisen sumpusta asennosta.

hehei.. mun lemppari, släbitraverse.. 

Aviomiehelle jäi hauska släbi (4b) ja multipitchin virallinen toppaus.

WHIII!!!

rauhallisempi ilme topissa

Toppauksen jälkeen seikkailu ei loppunut siihen, päästäksemme takaisin alas meidän tuli seikkailla 120 m poikittainen siirtymä, jota varmistimme alun 20 m ja loput soolosimme. Jälkikäteen ajateltuna hurjan typerää ja vaarallista, olimme kuitenkin korkealla. Traversen jälkeen oli vielä Via Ferrata Dei Colodrin loppu 100 m kiivettävää. Ihan kiitettävä urheilupäivä.

photo by sami/nora

Ystäväpariskunta oli päässyt oman reittinsä toppiin huomattavasti meitä nopeammin, ja he odottelivatko meitä Monte Colodrin huipulla aurinkoa ottaen.

tällaiset maisemat ovat yksi erittäin hyvä syy lisää harrastaa kiipeilyä

Pupu Monte Colodrin huipulla

löydettiin jäsenet S ja N huipulta, laskeuduimme heidän kanssa alas ja suuntasimme kohti jätskibaaria

aika rättinä, jädetankkaus, reilut 1200 kcal kulutettu reissussa

Eiliseltä opittua, molemmille omat pienet reput, mahdollisimman kevyet lähestymiskengät (ei niitä painavia Haglöfsejä), pitkät takit voi jättää himaan JA myöskin, että ei ala miettiä vaihtelevansa kenkiä kesken reissun (ellei siis ole erityisen vammahakuinen ja HALUA väkisin kantaa liikaa kamaa mesissä). Meillä oli miehen kanssa softshellit mukana; tähän tarkoitukseen on hankittava ohuemmat ja kevyemmät, jos kokee takin mukaan ottamisen tarpeellisena. Olimme myös molemmat ottaneet TC prot ja toiset kengät, mutta TC prot osottautuivat virhevalinnaksi lasittuneelle reitille. Toki jos yläkroppa on niin hyvässä kunnossa, että voi ja haluaa kampustella koko reitin ylös TAI tykkäää muuten vaan pelkäämisestä, niin sitten TC prot on ihan paikallaan.

Eilinen oli yksi upeimmista päivistäni ikinä, vaikka aviomiehen kanssa usein kinastelemme ja välillä tuntuu, etten pysty urheilla lainkaan yhdessä (olemme niin erilaisia urheiluun liittyvissä asioissa), niin  eilen kaikki sujui erinomaisesti. Molemmat etenivät rauhallisesti, turha hätäily jäi pois, kunpa tällainen siirtyisi multipitchiltä kotiinkin.

ansaittu skumppa