terapiassa tänään

Töihinpaluu loman jälkeen on mennyt nopeasti ja erittäin helposti, johtunee osittain siitä, että lomalla sitä irtautui arjesta, ja unohti kaikki työ- ja kotiasiat. Hävettää melkein myöntää, että kivuttomasti meni myös meidän pikkuisesta erossaolo. Lähtiessä tuntui pahalta jättää Mimi .. ja kotimatkalla oli kova halu päästä halimaan pikkuinen palasiksi, mutta tuolla välillä ei tullut edes kertaakaan ajateltua, että .. pitäisi viedä pikkuinen ulos tms. Kotiin palattua nuo tunteet tulivat välittömästi. Eipä koiran ulkoiluttaminen tai siitä huolehtiminen ole ikinä pakolta tuntunut, mutta.. olihan se kiva olla ihan kahdestaankin :)



Tästä aasinsilta viimeaikoina päässä velloineisiin ajatuksiin. Olen huomannut pientä ahdistuneisuutta viimeaikoina, vaikka kaikki on hyvin. Onneksi on terapiaa vielä tässä kolmisen kuukautta jäljellä, niin pääsen keskustelemaan näistä asioista. Viimeaikoinan terapia on tuntunut jo välillä turhalta, mutta siellä on kuitenkin tullut käytyä. Tuntuu, että käyn siellä vaan nykyään (tunne tullut jo keväällä) kertomassa kuulumiset :) Erinomainen merkki.

Terapeutti ajatteli, että ahdistuneisuuteni johtuu kihlautumisesta ja siitä, mihin se vääjäämättä johtaa, avioliittoon ja lapsiin. Erityisesti ajatukset äitiydestä aiheuttaa kovasti ristiriitaisia tunteita. Mitä olen vierestä seurannut pikkusiskon muuttunutta elämää, niin muutos on radikaali

Välillä ajattelen, että haluaisin olla itsekäs, ja olla luopumatta nykyisestä elämästäni. Avopuolisolta kyselinkin, että miksi me haluamme lapsia. Miksi me haluamme muuttaa kaiken sen mikä nyt tuntuu niin hyvältä, ja hypätä tuntemattomaan? Miksi haluamme luopua vapaaehtoisesti siitä elämästä, mihin olemme niin tyytyväisiä, harrastuksista, vapaa-ajasta, työstä jne? Mä suurinpiirtein joutuvani luopumaan omasta itsestäni täysin, ollakseni äiti. Mutta.. mua ei hirvitä tällä hetkellä vartalon muuttuminen tai se, että en pysty urheilla samalla tavalla kuin nyt, mua eniten mietityttää työ ja ura.



Olen tällä viikolla katsellut pariin otteeseen siskon pojan perään. Hän on aivan ihana, tottakait, mutta usein huomaan työpäivän aikana hänen kanssa leikkiessään ajattelevani työntekoa. Onneksi välillä onnistun relaamaankin, ja taluttelen pikkuista pitkin toimistoa ja taloa (btw Mimi on aivan hurjan mustasukkainen, vahtii jatkuvasti jos siskon poika tulee liian lähelle minua.. ei hyvä, ei sentään kuitenkaan uhkaava)

Kovasti kuitenkin luotan siihen, että omat tunteet ja tuntemukset tulevat muuttumaan jo raskauden aikana, en pysty vielä ymmärtämään niitä tunteita joita äitiys tuo. Työasiatkin varmasti järjestyvät, asioilla on aina tapana järjestyä :)

Vaikka kovasti pelottaa, niin olen myös innoissani. Välillä tuntuu että kestää vielä liian kauan vauva-asioihin, toisinaan ne tuntuvat tulevan jopa liian nopeasti.