Ei tarvinnut kahdesti miettiä kilpailuihin osallistumista, kun Kiipeilyurheilijoiden viesti seuran kisoista tuli sähköpostiin. Edelliset kisat oli niin upea kokemus, löytyi uusia ystäviä JA kisat oli oman kiipeilykehittymisen kannalta merkittävä hetki. Kisoista löytyi flow liidaamiseen, sitä ennen liidaaminen ja tippuminen pelotti, kisojen jälkeen ei niinkään enää.
Aviomies lähti mukaani kannustamaan. Olin tehokkaasti onnistunut olla ajattelematta kisoja lauantaihin asti. Alkuiltapäivästä jännitys iski, ja koko ajomatkan kotoa Salmisaareen istuin autossa ääneti.
Paikan päällä oli muitakin ihanasti hermostuneita osallistujia, tsemppaava ilmapiiri oli iso apu minulle.
Tällä kertaa tiesin etukäteen oman osallistumishetkeni. Viimekisoissa kaverit eivät antaneet minun katsoa osallistumisjärjestystä, nyt odotin henkeä pidätellen omaa vuoroa ensimmäiselle reitille. Pinkki reitti oli ensimmäisenä. Välillä jännitti nousun aikana niin kovasti, että ihan tärisin. Piti pariin otteeseen pysähtyä rauhoittumaan. Paria moovia ennen toppausta sitten kengästä aukesi tarrat, se meinasi pistää pasmat sekaisin, mutta voitin itseni ja toppasin reitin. (ei se ollut edes NIIN vaikea, kuhan vaan jännitti ihan kauheasti)
Toinen nousi jännitti jo vähemmän. Alku näytti niin kauhealta, että olin täysin varma tippumisesta ennen ensimmäisen moovin loppuun saattamista.
Hyvin se sitten meni. Yhdessä vaiheessa jäin jopa katselemaan yleisöä. Reitti jäi kolmea/kahta otetta vaille toppauksen.
Edellisellä kerralla olin siinä hyvässä asemassa, että pääsin finaaliin ensimmäisenä, sitten se oli ohi. Tällä kertaa olin neljäs naisista menossa seinälle.
Ennen kokematon tyyneys valtasi mielen kävellessäni kohti finaalireitin alkua. Enää ei jännitänyt. Olimme saaneet käydä katsomassa reitin yhdessä ennen finaalia, halukkaat saivat kokeilla ensimmäisiä otteita ja miettiä betaa nousuun. Toivoisin osaavani suunnitella reittejä, kuhan siinä nökötin ja katselin kun muut kiipesivät reittiä maasta käsin. Oma tyyli on sellainen, että sitten tilanteen tullen katson moovit, seinällä voi levät ja miettiä hetken etenemistä.
Nousu meni yllättävän hyvin, pääsin pidemmälle kuin olin ajatellut pääseväni. Juuri ennen tippumista voimat katosi täysin, kuulin yleisesti vaan huudon "ylös", lähdin viemään liikettä eteenpäin, en tiedä koskinko edes seuraavaa otetta vai en. Tyylilleni uskollisesti kirkaisin tippuessa.
Aviomies oli ylpeänä katsomassa, kaverit kertoi kiipeilyn näyttäneen pitkään erittäin varmalta ja tyyneltä. Tokavikalla klipilläni vain sähläsin jatkon kanssa, jolloin kulutin aivan liikaa energiaa. Vaikea sitten sanoa olisinko päässyt pidemmälle ilman sähläystä. Olen kuitenkin äärimmäisen tyytyväinen omaan suoritukseeni. Tällä kertaa karsinnoissa sain pääni pidettyä ensimmäistä kertaa paremmin kasassa JA finaalissa ylitin itseni. Sijoittumiseni kisoissa ei nyt ollut yhtä hyvä kuin viimeksi. Seuraavat olivat ihan otteen tai pari minua edellä, aika tasaista taso kisoissa.
Ihan huikea, että Kiipeilyurheilijat jälleen kerran järjesti mahtavat kilpailut. Seuraavia kisoja odotellessa. Toivottavasti ensikerralla olisi enemmän rohkeita naisia kisamaamassa, tällä kertaa meitä oli vain kymmenen.
2 kommenttia:
Upeita kuvia!
Ja mahtavaa kiipeilyä, Didi!
Oot mun idoli! :)
:P
Lähetä kommentti