takaisin töissä

Eilen itkeä tirautin nukkumaan mennessä sitä, että kuinka kauhean ikävä oli pikkumiestä etukäteen. Etukäteisikävästä huolimatta tiedän, että on meidän perheen järjestely on meille hyvä.

Minulta kysyttiin, että mikäs kiire minulla on töihin. Olen varmasti pariin otteeseen valoittanut syitä miksi meidän perheessä päädyttiin tähän ratkaisuun, eikä oma ura ole lainkaan vähäpätöisin niistä, mutta ei suinkaan ainoa syy. Olemme molemmat siinä onnekkaassa asemassa, että työnantajamme ymmärtävät tätä ratkaisua.

Minulla oli tänään töistä palatessa sellainen erittäin virkistynyt olla. Aviomies taasen vaikutti viettäneen oikein mielyttävän päivän pojan kanssa. Aika ideaali tilanne, ihanaa.

Pariin otteeseen minulta on kyselty, että miten aiomme hoitaa vauvan ruokailut sinä aikana, kun minä olen töissä. Jo hyvissä ajoin ennen lapsen syntymää meillä oli hankittuna sähköinen rintapumppu, joten voin hyvin työpäivän aikana pumpata maidot. Meillä on myös jo hyvissä ajoin ennen äitiysloman loppumista testattu, miten pojalle kelpaa sekä pakastettu että tuore äidinmaito pullosta ja erilaiset pullotkin on testattu läpi. Meillä on periaatteena, että pullosta meillä antaa vain isi (tai jos joku hoitaa metelimiestä niin ..) ja äiti ruokkii imettämällä. Nyt olen ymmärtänyt kuinka onnekas olen maidontuotannon suhteen. Ilmeisesti ei ole lainkaan tavatonta, että maitoa ei jostain syystä heru pumpulle asti, tai että lapsi alkaisi hylkiä rintaa tuttipulloruokinna jälkeen jne, mutta ainakin nyt vielä meillä nuo kaikki tuntuvat sujuvan. Ainahan tilanteet voivat muuttua.

Meillä hieman ihmettelemisen aihetta aiheutti se, etten olen pahemmin tullut miettineeksi sitä maitomäärää, minkä poika syö päivittäin rinnasta. Jos poika melkein 10 viikkoisena painaa 7 kg tai yli, niin sanomattakin on selvää, että sieltä rinnasta syödään enemmän kuin mitä monessa paikassa neuvotaan syöttämään pullosta. Hyvin useassa paikassa näkyy neuvo, että 30ml maitoa per tunti, eli jos syötetään 3h:n välein niin silloin lapselle tulisi antaa 90ml maitoa. Joo-o.

Pumppasin tänään työpäivän aikana pojalle 5,5dl maitoa, joten eiköhän siitä voi vetää sen johtopäätöksen, että normaalin päivän aikana poika myös syö ko määrän? Mies oli hieman kummissaan sekä eilen illalla että tänään aamulla yrittäessä pitää metelimiehen tyytyväisen ohjeistamallani annotuksella. Parista eri lähteesti hain apua dilemmaani. Nyt mennään sillä, että lapsi saa niin paljon ruokaa kuin syö, kun selkeästi tämä on tottunut rinnaltakin saamaan hyvät määrät ruokaa, niin miksi pullolta pitäisi saada vähemmän. Lapsi kuulema kyllä pulauttaa, jos syö liikaa. Meidän pojan pulauttelut ovat kohtuu harvinaista sorttia, silloin saattaa tulla ruokaa ylös, jos liikaa jumppaa heti ruokailun jälkeen, mutta muuten oikeastaan ei.

Tällaista, jännittävä uusi vaihe meillä. Varmasti tuo puoli vuotta vanhempainvapaata menee samanlaisella hurjalla vauhdilla, kuin millä ensimmäiset 10 viikkoa ovat menneet. Tuntuu että lapsessa tapahtuu joka päivä jotain pientä kehittymistä, jutellaan enemmän, kädet menee suuhun, silmät seuraavat tarkemmin jne. Ihana tuo meidän pikkumies, ihanaa että aviomieskin saa päivisin viettää aikaa pojan kanssa ihan omassa rauhassa. Olemme niin onnekkaita.

äitiysloma lähenee loppuaan

En ole varmasti ensimmäinen enkä viimeinen äiti, joka ihmettelee sitä mihin aika kuluu. Vastahan pikkuinen syntyi ja juuri ennen juhannusta saimme hänet kotiin.

Matka tähän asti on pitänyt sisällään monia vaiheita, niistä olimmekin perheen kanssa kertomassa neuvolan perhevalmennusryhmälle. Oli kiva päästä jakamaan omia kokemuksia ryhmälle, toivottavasti osasimme kertoa jotain, mistä oli apua siellä jollekulle.

Tuntuu hullulta, että olin aivan varma vielä vuosi pari sitten, etten haluaisi edes lapsia, vauvakuumeesta ei ollut tietoakaan. Luonto tekee tehtävänsä, ja nyt koen viettäväni elämäni parasta aikaa. Yksi päivieni ehdoton lempihetki tällä hetkellä on illan viimeinen imetys, jonka teen omalla sängyllä. On ihanan tunne nukahtaa pojan kanssa yhdessä.

Olen huomannut myös sanovani asioita, joita en olisi koskaan uskonut suustani kuultavan. Imettäminen on ihanaa ja nyt on kovasti jo vauvakuume (mutta tässä kohtaa laitetaan nyt vähän jäitä hattuun). Aikaisemmin ahdistuin leikkipuistojen ohi kävellessä, "kohta mekin joudumme tuonne". Nyt oikeastaan odotan jo kovasti sitä, että pääsen leikkimään pojan kanssa hiekkalaatikolle ja antamaan pojalle vauhtia keinussa.

Mutta tosiaan, tänään viedään viimeistä äitiyslomapäivää. Huomisesta lähtien palaan töihin, osa-aikaisesti tosin. Meillä jaettu osa-aikainen vanhempainloma tarkoittaa paljon enemmän aikaa perheen kanssa, mikä on ihanaa. Nyt kun mies on 2-3 päivänä viikossa kotona, ja minulla on luvattoman lyhyt työmatka, niin meillä on iltaisin mahdollisuus harrastaa vielä yhdessä, toisin kuin niinä päivinä milloin mies kotiutuu töistä vasta kuuden seitsemän pintaan.

On ollut mitä ihanin päätös äitiyslomalle aviomiehen viettäessä pari viikkoa kesälomiaan meidän kanssa.

Team Metelimies pyöräilee

Pidemmän aikaa olemme miehen kanssa miettineet lapsella peräkärryn ostamista. Kauheasti ei tullut tutkimustyötä tehtyä, sillä hyvinkin pian yksi kärry nousi useammalla palstalla ja foorumilla ehdottomasti yli muiden. Valintamme oli Croozer Kid 2 -urheilukärry.

kuva lainattu: www.lastenturva.fi

Aviomiestä hieman mietitytti kärryn paino, mutta sanoin siihen, että tuleepahan sitten minun treenattua loput raskauskilot pois.

Lauantaina kasasimme kärryn ja sunnuntaina kävimme ensimmäisellä pyörälenkillä kolmistaan. Harmillista on, ettei koiraa uskalla laittaa lapsen kanssa samaan suljettuun tilaan, nyt vielä Mimin joutuu jättämään kotiin perhelenkkien ajaksi.

Koska meidän poikamme on vasta 9 viikkoinen, niin ostimme pojalle erityisen vauvaistuimen, joka asennettiin kärryyn.

Pyörän kasaaminen näytti helpolta ja kasatun vaunun sai osiin helposti alakertaan ja pihalle kuljettamista varten. Pyörääni laitettiin takapyörään liitinosa, johon reissuun lähtiessä vain napsautetaan vastakappale kärryn kera kiinni. Helppoa. Tarkoituksena on laittaa vielä yksi liitinosa tavalliseen pyörääni, sillä jos yksin lähden liikkeelle pyörän kanssa, niin on hyvä, että uskallan jättää pyörän yksinään (jos vaikka poikkean kärryn kera kaupassa tms) ja tällä hetkellä cyclossani ei ole jalkaa, joten yksi kärryn saaminen kiinni pyörään voi olla pienen taiteilun takana.

Vapisevin jaloin ja käsin lähdin liikkeelle. Kestää hieman hahmottaa se, kuinka leveä perässä vedettävä kärry on sekä millaiselle säteellä kärry kääntyy perässä. Erityisesti sen takia jännitti kovasti, sillä minulla oli kärry liitetty cyclocrossin perään, olin kolmatta kertaa ylipäätänsä ajamassa lukkopolkimilla.

Matka meni ihan mukavasti, puoli tuntia pyöräilimme kodin lähellä. Hieman pitää miettiä sitä, mitä reittejä tulee poljettua, ehkä pahimmat ylämäet tulee välttää sekä jos tietää jonkin tien olevan erityisen töyssyinen, niin se ei ole mukavaa ajettavaa. Olisi myös mielyttävää, jos ei olisi kauheasti suojateitä ja tienylityksiä, sillä näissä joutui aina hidastamaan vauhtia merkittävästi, ettei pikkuisen matka olisi kauhean epämielyttävä.

Neitsytmatkalla olimme asentaneet gopron kärryn sisälle, joten pystyimme lenkin jälkeen katsella miten vauva oli matkan kokenut. Pikkuinen oli ollut tyynenä istuimessaan, eikä pienet tärinät näyttäneet häirinneen häntä. Kotipihaan kaartaessa kärrystä löytyi rauhallisesti nukkuva pikkumies.

Eilen kävin metelimiehen kanssa vielä ostamassa aurinkolasit, hatun ja aurinkorasvaa, jotta nyt voimme tehdä pidempiäkin lenkkejä vaikka keli olisi kovinkin aurinkoinen.

Seuraavaa lenkkiä odotellessa.

34 2015

Viimeviikon alkua verotti vielä oleminen mökillä, tavallisestihan mökillä olen urheillut ihan tavalliseen tahtiin, mutta nyt tosiaan piti mennä vauvan tahtiin. Metelimiehen rytmit olivat aika sekaisin mökillä, poika ei nukkunut päikkäreitä normaaliin tapaan ja fiksuna tyttönä jätin pullot ja pumput matkasta, joten mies ei voinut sitten tuurailla äitiä, jos olisin esim lähtenyt yksin pidemmälle kävelylle. Olisihan sitä voinut periaatteessa lähteä kahdelleen vauvan kanssa kävelylle, mutta.. nyt voitti laiskuus.

Kotiuduttua tuli taas palattua normiarkeen. Torstaina illalla kävin kiipeämässä kaverin kanssa kahdelleen pitkästä aikaan kunnolla, edellisellä kerralla oli bebe mukana ja sen mukaan tuli valittua sitten reitit (pakoiltiin reitintekometeliä). Tulihan sitä kavuttua yksi 6a taas ylös JA otettua turpaan urakalla yhdeltä 5c:ltä. Hauskaa oli ja oli tosi kiva varmistaa kunnon liidiä pitkästä aikaa. Nyt vielä kun itsekin uskaltaisi ja ennen kaikkea saisin kiivetä negatiivisia reittejä.

Perjantaina pääsimme miehen kanssa kahdelleen pyörälenkille. Kävimme testaamassa kehä kolmosen vieressä kulkevan pyörätien bränikän asfaltin. Matka sujui ihan kivan kevyesti Leppävaarasta Espoon Ikealle, kehä kolmosen varrella sitten ihan alussa minulta otettiin luulot pois noin 1400m:n jatkuvalla ylämäellä. Mies paineli mun ohi kun itse yritin selvitä kovin korkeilla sykkeillä. 23-24km:n kohdalla teki mieli luovuttaa, mutta ylpeys ei antanut periksi. Ihan hyvä lenkki tuo 26 kilsaa kolmannelle pidemmälle lenkille.

La ja su oli hyvät punttitreenit. Edellisellä kerralla penkatessa rimpuilin 30kg:n tangon alla, lauantaina sain sarjat tehtyä jo 40kg:lla, sarjat olivat tosin lyhyemmät, mutta teinpä silti. Monessa muussakin liikkeessä painot nousi. Ojentajille tein pitkästä aikaa neljän liikkeen superin, ei ollut ratti kääntyä tallista lähtiessä.

Sunnuntaina tuli pyöräiltyä koko perheen voimin kevyt testilenkki.

33 2015

Tässä miehen lomalla on jäänyt bloggailu vähän vähemmälle.

Toissaviikko oli tavallista vähäliikuntaisempi, kolmena päivänä tuli tehtyä vähän pidemmät kärrylenkit ja kolmesti tuli köysiteltyä.

Keskiviikkona ja perjantaina tein oikein kunnon ihokestävyystreenit Kiipeilyareenan yläkerran itsevarmistavilla. Ke nousin kaikki reitit kahdesti ylös + kaksi reittiä tähän päälle, saaden kokonaisnousujenmääräksi 20, perjantaina nousin kaikki reitit kolmesti ylös.

Viikonloppuna ei sitten tullut pahemmin urheiltua, sillä lauantaista lähtien olimme reissussa, jossa ei oikein ehtinyt urheilla. Myöskin pikkuisen kanssa reissaaminen sekoitti vauvan rytmejä niin, että aika meni pikkuisesta huolehtiessa.

uuden äidin ihmettelyitä vol 2 - metelimies

Tällä viikolla meidän metelimies täyttää 2kk.

Ennen pojan syntymää olin suunnitellut imettäväni sängyssä, sen ajatuksen perusteella sitten hankimme oman sänkymme viereen sängyn, josta sai reunan irti, ns sivuvaunu. Ajatus perhepedistä kuulosti jotenkin oudolta, vähän sellaiselta että pikkuhiljaa mies häädetään pois yhteisestä sängystä (omituinen käsitys).

Omassa sängyssä imettäminen ei vain onnistunut, sektion takia kyljellään imettäminen ei tullut kysymykseenkään. Alussa imettämisessä oli mukana rintakumi, pikkuinen ei tuntunut saavan otetta ilman. Rintakumin asentaminen pimessä oli jokseenkin haasteellista, joten senkään takia yhteiseen sänkyyn jääminen ei oikein tullut kysymykseen. Alussa imettäminen vei niin paljon aikaa, että öisin tuli helposti katsottua 45min kerrallaan televisiota imetyksen lomassa.

Hyvin pian kuitenkin rintakumi jäi pois käytöstä pojan imuotteen parannuttua. Muutamia viikkoa sitten imetykseen menevä aika tuntui lyhentyvän radikaalisti, enää ei tehnyt mieli pistää televisiota öisin edes päälle imetyksen ajaksi, yritin välttää stimuloimasta itseäni liikaa öiseen aikaan, sillä ongelma öisin oli se, etten itse enää usein saanut unta imettämisen jälkeen. Välillä saatoin valvoa syöttöjen välissä 1-2h.

Pitkään poika on syönyt 2-3 krt yössä, että sen kannalta yöt eivät ole olleet ongelma. Ensimmäinen syöttöväli on jopa parhaimmillaan ollut 5 va 5,5h, normaalisti se on kuitenkin 4-4,5h. Viiden kuuden viikon paikkeilla öisin tuli uusi haaste, poika alkoi pitää hurjaa meteliä unissaan aamuisin noin tuntia ennen heräämistään syömään sekä klo 3-4:n syöttöä että kuuden ruokailua. Itse siirryin tuossa vaiheessa sohvalle nukkumaan, jossain vaiheessa kuvioon tuli mukaan korvatulpat. Hyväuninen aviomieskin alkoi heräillä tuohon pikkuisen pitämään meteliin. Moni sanoo, että heidän lapsensakin pitää ääntä unisssaan, joo-o.. väittäisin tuota meteliä kuitenkin vähän tavanomaista kovemmaksi. Itselle tuo metelivaihe (siitä nimi metelimies) oli haasteellinen, sillä sen lisäksi että oma nukahtaminen vei paljon aikaa syöttöjen välissä,niin nyt sitten alkoi poika äännellä jo tuntia ennen ruokailua kiihtyvälä rytmillä.

Luulimme aluksi pikkumiehen metelöinnin johtuvan siitä, että poika huitoo itsensä hereille öisin. Tästä seuranneena ostimme kapalon, ainakin poika nukahti nopeasti syöttöjen jälkeen ja iltaisin, kun ei huitonut, mutta tämä ei ratkaissut ongelmaa (eikä meidnä 5viikkoinen poika edes kunnolla mahtanut 3kk-ikään asti tarkoitettuun kapaloon). Seuraavaksi epäilin öisen metelöinnin johtuvan jostain, mitä minä söin. Karsin ruokavaliosta kaiken hiilihappojuoman, mausteiset ruoat sekä hedelmät /marjat, jotka tavallisesti voisivat olla hyvinkin allergisoivia. Sitten löysin artikkelin siitä, että kyseessä voi olla ihan vauvan kehittymän unen takia tapahtuvaa metelöintiä, sillehän ei siis itse voi mitään tehdä.

Me tosissamme mietimme pojan laittamista omaan huoneeseen nukkumaan, sillä siihen suuntaan olimme jo menossa minun nukkuessa olohuoneessa ja miettiessämme miten laittaisimme aviomiehelle työhuoneeseen pedin. Olisiko siinä ollut sitten niin iso juttu enää laittaa työhuonetta pojan omaksi huoneeksi ja poika sinne nukkumaan, jos hän kerta jo oli häätänyt meidän pois omasta makuuhuoneestamme.

Onneksi tässä on nyt kuitenkin taas tapahtunut kehitystä. Yhdessä vaiheessa olin yöllä niin väsynyt, etten jaksanut kantaa poikaa enää makuuhuoneesta pois olohuoneeseen imettämistä varten, vaan syötin hänet omassa sängyssä kyljellään. Viikon verran olemme nyt tehneet noin. Välillä poika jää viereen nukkumaan, välillä ei. Olen huomannut, että pojan jäädessä väliin myös meteli öisin on vähentynyt, selkeästi siirtäminen vaikuttaa jotenkin unen laatuun tms TAI sitten tuo metelivaihe on vain menossa pikkuhiljaa ohi.

Myöskin omat unet ovat parantuneet, usein pystyn jatkamaan uniani pojan syödessä. Olen vihdoinkin alkanut tuntea nukkuneeni hyvin yöni. Enää yö ajatus yöstä ei ole ahdistava, vaan nyt sitä jopa jo odottaa, kun tietää saavansa levätä. Päivisin kun en osaa enkä malta nukkua. Oma rytmi on, että menen pojan kanssa samaan aikaan nukkumaan (noin klo 21) ja me heräämme 6-7 maissa.

Viimeyönä oli parhaimmat yöunet pojan synnyttyä. Kyllä tämä tästä, vaikka välillä on kovasti väsyttänytkin.

32 2015

Woop.. alkaa nämä viikot olla selkeästi monipuolisempia urheilun suhteen. Minä tykkään!

Maanantaina kävin ensimmäisen kerran kiipeämässä muutakin Areenalla kuin itsevarmistavia. Oman "jännityksensä" hommaan toi pikkuinen, nukkuako vaiko ei. Yksin urheillessa ei tarvitse spennata sitä, että onnistuuko vauva nukkua vai ei ja miten hoitaa syöttämisen jne. Metelimies vaati hieman huoltoa alussa, mutta antoi lopulta minun ja kiipeilykaverini kiivetä ihan rauhassa. Hyvin jaksoi köydessä, vähän tuli kiivettyä negaakin (mikä tänään kiellettiin vielä minulta.. hupsista). Jaksoin kiivetä odotettua paremmin.

Tiistaina urheilut jäi välistä.. emme ehtineet edes sen kummemmalle vaunulenkille.

Keskiviikkona tuli käveltyä mukavan pitkä lenkki. Salilla innostuin kokeilemaan penkkaamista ensimmäisen kerran aikoihin. Tuntui erittäin nöyrältä kamppailla penkissa 40kg:n kanssa ja tiputtaa painot kesken sarjojen 30 kiloon. Eiköhän sitä taas pikkuhiljaa päästä takaisin tässäkin asiassa samaan kuntoon kuin raskauden alkupuolella, silloinhan tuli penkattua oma enkka. Rintalihaksia tuli treenattua pitkästä aikaa selällään maaten, hauskaa oli vain se, ettei sarjojan jälkeen enää noustukaan vanhaan tapaan painot rinnalla vatsalihasten avulla ylös, vaan jouduin tiputtamaan käsipainot maahan ja sivun kautta kiertäen nousemaan itse ylös.

Perjantaina boulderissa alkoi jo hieman iskeä greidinälkä. Tuli tyypattua reittejä (joita en saisi selän, polvien enkä tosiaan tämän päivän tiedon mukaan edes coren takia) saisi kiivetä. Konalaan oli tullut kiva 6a, joka vaikutti niin mukavalta, että hammasta purren jouduin kieltämään itseltä ko nousun. Onneksi onnistuin saada itselleni juttuseuraa hallilla, joten sitten keskityin neuvomaan kaveria ko reitin suhteen.

Lauantain kuntosalilla tuli tehtyä jalkaa ja selkää. Treeni oli edelleen kevyttä, mutta tuntui hyvältä tehdä jalkoja prässissä ja sekä mavea smithissä. Ihana ihanaa ihanaa.

Sunnuntaina pääsimme miehen kanssa ensimmäiselle yhteiselle pyöräretkellemme. Meidän ystävä ilmoitti keskiviikkona, että tulee enemmän kuin mielellään vahtimaan poikaamme, jos vain joskus tarvitsemme lapsenvahtia. NOOOH.. turhan useinhan meillä ei ole ollut lapsenvahtia (lue emme kertaakaan olleet lähteneet pojan synnyttyä kahdelleen mihinkään). Soitimme N:n vahtimaan metelimiestä ja teimme yhdessä tunnin kevyen lenkin. Tällä kertaa uskaltauduin käyttämään lukkopolkimia, en edes kaatunut. Ensikerralla pyydetään ystävä vähän pidemmäksi aikaa, jotta pääsemme mielekkäämmille reiteille, nyt poljimme liikaa reitillä mikä oli täynnä liikennevaloja ja suojateitä.

31 2015

Viimeviikko oli sitten jo vähän monimuotoisempi urheilun suhteen, oli jo boulderointia, punttista ja pyöräilyä. 

Keskiviikon luukin lenkin jälkeen (2,5h ja lähes 11km) oli torstaina sellainen olo, että pieni lepopäivä kävelystä oli tarpeen. 

Maanantaina tuoli ihan vain totutettua ihoa otteisiin ja kiipeilin aikalailla omia reittejä. Perjantaina nousin jo vitosia. Selän ja polvien takia, pysyttelen ihan varmoissa reiteissä ja kiipeän reitit myös alas. Boulderoinnin tarkoitushan on nyt totuttaa ihoa ja aktivoida synnytyksen aikana heikentynyttä corea.

Salilla tein jo raskauden aikana tutuksi tullutta ohjelmaa paitsi lisäsin prässin ja muutin reiden koukistuksen istualteen vatsalteen tehtäväksi. Vielä mentiin pienillä painoilla, tarkoituksena on vain herätellä kroppaa, eikä treenata itseään niin kipeäksi, että vauvan hoitaminen muuttuisi kivuliaaksi.

Lauantaina jalkatreenin jälkeen tuli pyöräiltyä hieman hakiessani pyöräni huollosta. Matkaa tuli 12-14km, mutta aika ei ollut kummoinen, sillä reitilläni oli isolta osalta matkaa jalkatiet vedetty auki ja oli paljon poikkeuksellisia liikennejärjestelyitä.

Sunnuntaina tuli pidettyä taukopäivä urheilusta, sillä silloin vietimme poikamme ristiäisiä, pikkuista voi vihdoinkin kutsua oikealla nimellä muuallakin kuin aviomiehen kanssa kahdellaan kotona ollessa.

pieni mies

Aina tuota pientä poikaa katsoessa ihmettelee, miten on voinut saada jotain noin täydellistä aikaiseksi. Pikkumies hymyilee jo äidille ja isille, on hymyillyt jo tovin, muulloinkin kuin masun toimiessa. Tänään on jälleen katse seurannut äidin touhustaessa lähellä, se ei voi enää olla sattumaa.

Uskomatonta miten aikaisemmin mitättömän kuuloiset asiat ovat muuttuneet isoimmiksi, hymyt, äänet jne. Enää yksi hetki ole ollut se elämän hienoin, vaan hienointa aikaa on ollut K:n syntymästä lähtien jokainen sekuntti.

30 / 2015

Aika tylsä urheiluviikko, kävelylenkkien pituus on ollut kyllä ihan hyvä.

Polkupyörälenkit uudella pyörällä jäi viimeviikolla, koska aviomies huomasi pyörässä huoltoa vaativan vian ja pyörä on nyt takuuhuollossa. Viimeviikko oli muutenkin vähän raskaampi, huonojen yöunien takia. Pikkuisella oli tiheän imun kausi, joten parhaimmillaan heräiltiin viimeviikolla yöllä 1h:n välein syöttämään. Onneksi tuo on nyt takana. Viikonloppuna ei ehtinyt myöskään seinille, sillä oli jo sovittuna sekä lauantaille että sunnuntaille muuta ohjelmaa, mihin koko perhe osallistui.

uuden äidin ihmettelyitä vol 1

Reilun kuukauden aikana on useampaan otteeseen tullut sellainen hetki, että on tuntenut itsensä vähän hölömöksi.

1. Vauvan ruokailut. Sairaalassa aloitettiin ruokailut vauvan kanssa, niin että pienoinen herätettiin kolmen tunnin välein syömään. En ollut ikinä keskustellut kenenkään kanssa siitä, kauanko vauvat yleensä kerralla rinnalla viihtyvät. Meillä meni tovi sairaalassa, ennen kuin tuli puheeksi kätilön kanssa ruokinnan pituus. Olin ajatellut, että vauva syö sen mitä tarvitsee, ja sitten nukahtaa (eihän se nyt itseään nälkään tapa). Kerroin kätilölle, että ruokinta sujuu hienosti. Kätilö kysyi, että kauan yksi imetyskerta kestää, onko se vartin, kaksikymmentä minuuttia, puolituntia vai tunnin. Puolituntia? Tunti? Pikkuinen vietti varmaan max 10 min tissillä, kunnes nukahti. Tämän seurauksena otettiin korjausliike, vauvan syömän ruoan määrään seurattiin ja vauvalle annettiin lisämaitoa korviketta, kunnes todettiin että paino oli kääntynyt nousuun.

2. Iltakitinä/-hulinat. Sairaalassa olimme tottunee siihen, että vauva ei muuten ollut hereillä kuin syödäkseen. Kotiuduttuamme yhtäkkiä meillä oli tapaus, joka iltaisin tuntui kovinkin levottomalta. Muutos sairaalavauvaan oli iso. Ihmetelimme, kun mikään asento ei tuntunut olevan hyvä, eikä vauva enää pysynyt unessa nukahdettuaan rinnalle ruokinnan jälkeen. Illat tuntuivat olevan tällaista nukutaan - eipäs nukuta -tanssia. Neuvolassa selvisi tämän olevan normaalia ja imetyksen tuki ry:n artikkeli auttoi entisestään ymmärtämään meidän vauvaa.

3.Huvitutti. Vauvan toisella neuvolakäynnillä todettiin painon nousseen erinomaisesti (3940g ->4235g) ja vauvan imuote oli hyvä. Saimme luvan ottaa huvitutin käyttöön, sillä minulla alkoi olla sellainen olo, että olin lapselle ihmistutti. Kotiuduttuamme annoimme vauvalle tutin JA istutimme hänet itsestään heiluvaan sitteriin. Oli erittäin mukava saada kädet vapaaksi välillä, ilman että lapsi nukkui. Vauva ihmetteli tyytyväisenä sitterissä tuttia syöden. Kuulema tästä on jotain käytäntöjä, yksi ystävätär ihmetteli, että mitenkäs noin aikaisin otetaan tutti käyttöön, mutta .. ei tuosta meidän tapauksessa ole ollut haittaa, paino nousee edelleen.

4. Enemmän on enemmän. Yleensähän on niin, että liian myöhään nukkuminen voi pilata yöunet, myös liian pitkät päiväunet voi pilata päiväkoti-ikäisillä iltaunet. Vauvoilla kuulema enemmän unta on parempi, eikä iltaunet vie yöunia. Yhtenä lauantaina vaan pikkuinen nukkui niin paljon ja hyvin pitkin päivää, että odotimme miehen kanssa katastrofaalisen yön seuraavan päivää. Yöunetkin menivät mallikkaasti, ei tarvinnut yhtään stressata aiheesta.

5. Kantoliina. Meillä oli ostettuna ennen vauvan syntymää kantoliina, joka oli aikalailla täysin harkitsematon herätysostos vauvaliikkeessä. Kokeilimme alussa parina iltana iltakitinöiden aikaan lapsen laittamista kantoliinaan. Vauvan ollessa muutenkin levoton, ei kantoliinassa olo tuntunut olevan se juttu silloin. Vedimme iltahulinakokeilusta sen johtopäätöksen, ettei kantoliinassa olo muutenkaan ole sitten toimi meidän lapsellamme. Monta päivää meni niin, että päivät oli jatkuvaan yritystä saada lapsi päivisin nukkumaan. Olin pulassa, kun 3 viikkoa päivisin hyvin nukkunut lapsi ei yhtäkkiä enää tuntunut pysyvän unessa päiväunilla. Otin kantoliinan kokeiluun, ja kappas yhtäkkiä sainkin kädet vapaiksi ja silti pikkuinen nukkui sylissä läheisyyttä saaden. Kivasti alkoi taas saada kotona hommia tehtyä, ehti vähän istua tietokoneellakin ja iltaisin sain tehtyä vähän muutakin kuin lämmitettyä nopeasti ruokaa.

6. Kapalointi. Imettäessä tulee katseltua paljon televisiota, ja katsellessani Modernin perheen jaksoja inspiroiduin sarjan tapaan kapaloimaan vauvan. Yhtäkkiä vauva rauhoittui ja alkoi nukkua. Pikkuinen näemmä on koko ajan huitonut itseään hereillä. Juteltuani äitini kanssa asiasta selvisi, että minut ja sisarukseni on kapaloitu pienenä. Äitini ihmetteli, että eikös se ole ihan peruskauraa, kuulema minua odottaessa käytiin 20 perhevalmennuskerralla ja siellä opeteltiin mm kapalointi. Muistaako joku jutelleensa perhevalmennuksessa kapaloinnista? Aviomies kävi vauvaliikkeessä, meille ostettiin kapalointiin väline ja nyt pääsen iltapäivälläkin päivittelemään blogia. Hulppeeta!

7. Kaikki netin tukiryhmät eivät ole kauheita. Facebookissa olen saanut hurjasti mahtavaa vertaistukea, tämän vuoden vauvoille on omat ryhmänsä, josta saa aina apua, imetyksen tuki ry:n fb-ryhmä on aivan mahtava ja viimeisimpänä liityin kantoliinailu ryhmään.

8.Handsfee. Lapsen kanssa tulee käytyä paljon ulkona lenkeillä, usein on ihan kiva olla omassa rauhassa, toisinaan kuitenkin kaipaa seuraa. Hankkikaa handsfree, hyvä juorusessio toisen vaunuttelevan tai raskaana olevan ystävättären kanssa tekee hyvää.

Mikä on ollut sellainen missä olet tuntenut itsesi vähän hölmöksi vauvan kanssa ja miettinyt, että olisihan tämä pitänyt tietää? Seuraavia oivalluksia odotellessa.

5 viikkoa

Äitiyslomaa on kohta 3 kuukautta takana. Mihin tämä aika menee? Tuntuu että raskausaika on vain muisto, synnytyskivut ja sektiosta toipuminen on vain hämärä muisto. Sanovat, että vauva-aika menee nopeasti, ensimmäinen kuukausi menee kuin sumussa jne. Meidän pikkuin on jo yli kuukauden vanha.

viimeiset masukuvat raskausajalta, aikamoinen pallo, koko ajan mentiin sf-mittojen yläkäyrällä

viikko synnytyksestä ja neljä viikkoa synnytyksestä, aikamoinen etureppu siinä on edelleen, mutta tuskin se siinä väkisin pysyy, kun vaan urheilee

Alku ei ollut helppoa sektionhaavan ja melkein neljän viikon baby bluessin takia. Sehän on normaalia, että hormonit heittelevät synnytyksen jälkeen, joskus se mieliala voi olla alhaalla pitkäänkin. Ehdin jo pelätä pahinta, synnytyksen jälkeistä masennusta siis. Päivät meni vain odottaen nukkumaanmenoa ja peläten huonoja yöunia. Yöunet eivät olleet oikeastaan edes niin huonot, mutta tuossa tilanteessa tuntui, ettei mikään määrä lepäämistä auttanut siihen väsymykseen. Yleensä minulla on auttanut aina alakuloon kunnon yöunet, mutta nyt tosiaan sekään ei auttanut. Puhuin paljon asiasta aviomiehelle, parille ystävälle ja neuvolassakin. Yhtenä päivänä ei ilta-ahdistusta siten enää tullutkaan enkä viettänyt iltaani itkien.

Alussa raskainta on se, että pikkuinen on niin täysin riippuvainen äidistä, sitä tunsi itsensä ihmistutiksi. Kovasti olisi myös halua viettää aikaa kahden miehen kanssa, mutta iltaisin sammun pääsääntöisesti samaan aikaan vauvan kanssa, niin siinä ei paljoa ehdi romantisoida. Pikkuhiljaa sitä ei enää taistele näitä asioita vastaan, äidin on nukuttava öisin kun vauva nukkuu, sillä muuten päivistä tulisi varmasti liian raskaita. Päiväunet eivät ole ikinä oikein onnistuneet minulta. Onneksi olen jo vuosia nukkunut huonosti, niin pätkittäiset yöunet nytkään ei tunnu niin pahoilta. Tässähän tulee jopa nukuttua paljon pidempiä pätkiä kuin mitä loppuraskauden aikana konsanaan. Viimeiset pari viikkoa meni 45-50 min yöunilla, joten nyt jos saa nukuttua neljäkin tuntia yöllä yhteen mittaan, niin se on jo ihan luksusta.

Vaikka kotona on pieni vauva, niin ei se onneksi tarkoita sitä (ainakaan meidän tapauksessa), etteikö sitä pysty silti urheilla ja pitää kodista huolta. Kotona ollessa kantoliina on kova juttu. Vauvan ottaessa päiväunia sylissä sitä saa hyvin tehtyä ruokaa, siivottua, pestyä pyykkiä ja vaikka katsottua telkkua. Välillä vain pikkuinen vaatii jatkuvaa liikettä pysyäkseen tyytyväisenä liinassa, mutta onnistuuhan kotihomman kevyesti hytkyenkin. Kantoliinassa vauva on myös tyytyväinen isin sylissä (ei toki, etteikö muutekin viihtyisi siinä), sylissä tulee myös helposti nukuttua muutakin tunti, jolloin äiti voi tehdä omia juttuja.

Tämä aika on hyvin mielenkiintoista. Koko ajan tulee uusia haasteita, nukkumiset, syöttämiset, pumppaamiset, tiheät imut, vatsanväänteet. Kaikesta sitä selviää. Meillä elämä helpottui ensimmäisen viikon jälkeen, kun saimme öisin syöttää lapsentahtisesti eikä väkisin herättää vauvaa 3h:n välein. Toisen neuvolaviikon jälkeen saimme luvan kokeilla tuttia JA painon noustua hyvin, rintakumista päästyämme ja imuotteen todettua hyväksiä, meille näytettin myös vihreää valoa tuttipulloon tutustumisen suhteen. Meillä meni jostain kumman syystä vähän pidempään ottaa kantoliina käyttöön, mutta sen tapahduttua päivätouhutkin kotona helpottui.

Tuntuu ihan hullulta, että reilun kuukauden jälkeen äitiysloma loppuu jo, sitten onkin 6 kk jaettua vanhempainvapaata aviomiehen kanssa. Tässä ehtii kuukauden aikana kuitenkin vielä tehdä vaikka mitä, parin viikon päästä on suuri päivä, poikamme ristiäiset. Jännittäviä juttuja.

29 / 2015

Noni, viimeviikko alkoi olla jo urheilumielessä vähän mielekkäämpi.

Tiistaina oli 4 viikkoa sektiosta, aika jona en saanut nostaa mitään vauvaa painavampaa (vaikkakin en todellisuudessa välttynyt tuolta, sillä meidän talossa ei ole hissiä, joten vaunut on pitänyt nostaa silti ulos JA koira ei uskalla mennä kierreportaita alas, joten hänetkin on kannettava alas).

Kuten jo kirjoittelinkin, niin tiistaina otin pyörän käyttööni sillä seurauksella, että kynsin maata kodin vieressä. Keskiviikkona lähdin sitten tavallisilla kengillä pyöräilemään .. kuten myös eilen sunnuntaina. Keskiviikkona vielä arastelin käsijarruja ja vaihteiden käyttö tuntui oudolta mainitsematta sitä, että minua hirvitti se vauhti, mihin pyörällä pääsi.

Lauantaina oli pitkään odotettu köysikiipeilykerta. Miehen kanssa pakkasimme kamat ja vauvan ja suuntasimme Areenalle. Olin erittäin skeptinen siitä, saammeko ylipäätänsä kiivettyä pikkuisen kanssa, mutta ihan mukavasti me saimme molemmat mentyä itsevarmistavilla juuri sen määrän mitä iho salli. Lihakset olisivat jaksaneet paljon enemmän mitä iho kesti, näin taas, mutta kyllä tuo ihokin taas tottuu kiipeilyyn.

Eiliselle olin suunnitellut lähteväni uimaan, mutta eihän täällä päin ole uimahallit auki. Olin jo pitää lepopäivän kevyttä vaunuilua lukuunottamatta, kunnes mies kehotti lähtemään pyörälenkille. Vähän vastentahtoisesti lähdin, sillä taivas näytti niin pahaentisen harmaalta. Vähän tihutti pyöräillessä, mutta kivaa oli silti. Kevyesti taittui 20 km. Kädet vähän puutui ajaessa, ongelma poistunee ajohanskoilla.

Vielä muutama viikko menee tällee kevyemmin, koska salikortti aktivoituu vasta elokuun alussa ja elokuun puolessa välissä on vasta jälkitarkastus. Täytyy toivoa, että saan pian alkaa treenata kunnolla, sillä kroppa huutaa urheilua. Selkä alkaa olla kovinkin kurjassa kunnossa. Onneksi on nyt pyöräily, sillä pitkät ja mäkiset kävelylenkitkin näemmä vaikuttavat polviin negatiivisesti (elokuussa ortopedille). Pitkä urheilemattomuus ei sovi tälle kropalle.

testing testing

Tänään poistui kielto nostaa mitään vauvaa painavampaa, joten nostin pyöräni pihalle ja lähdi koeajamaan. Teki hurjan hyvää tehdä jotain muutakin kuin vain kävellä, vaikkakin pyöräilyn alku oli kaikkea muuta kuin hohdokas. Pääsin noin sadan metrin päähän kotipihasta saadessani kenkäni jumiin lukottomaan puoleen polkimista. Hienosti vedin rähmälleni tiellä ihmisten ihmetellessä vieressä. Jotenkin tuollaisella pyörällä polkiessa voisi olettaa, että osaa myös pyöräillä (hih).

Mutta tänään on tutustuttu vaihteisiin ja käsijarruihin. Voisi tässä joku päivä yrittää uskaltaa käyttää lukkopolkimia, ovathan ne jo spinutunneilta tutut.

Ainakin aviomiehellä oli hauskaa katsoa katsella perästä, kun vaimo pyyhkii teitä. Ajohanskat voisi olla kovajuttu minulla.

28 / 2015

Hyvin kertyi vaunukilometrejä, lenkkimaastokin alkoi muuttua mäkisemmäksi pikkuhiljaa. Sunnuntaina ei ehtinyt lainkaan kävelylle, sillä aamulla meillä oli vieraita ja illalla kävimme lapsemme tulevien kummivanhempien luona syömässä.

Alkavalla viikolla loppuu kielto nostaa mitään bebeä painavampaa JA jälkivuoto on loppunut, niin varmasti tulee tehtyä muutakin kuin kärryteltyä.

3 viikkoa

aika hyvä kuvaus meidänkin päivistä:  "vauvan kello". Alussa ihmettelimme iltahulinoita, lohduttavaa lukea, että meillä iltatouhut ovat täysin normaaleita.

vaunuttelua

Reilun kahden viikon aikana on tullut vaunuteltua aika paljon

Matkat alkaa pidentyä, välillä on ollut kovakin vauhti lenkeillä, mutta 5,5km/h oli asteen verran liian kova vielä alle kolme viikkoa sektiosta. Välillä on joutunut ottamaan vähän rauhalisemmin. Kuluvalla viikolla oli tiistaina niin monet vierailijat, ettei ehtinyt vaunuttelemaan neuvolaan kävelyä enempää ja perjantaina olimme sukuloimassa.

Vaunuttelun lisäksi on tullut tehtyä fysioharjotteita vatsalle ja haavalle, mutta muuten ei vielä uskalla liikkua. Viikon verran pitäisi vielä varoa nostamasta mitään vauvaa painavampaa.

Kroppa huutaa kovasti kiipeilyä, viikko vielä .)

oho ostin kengät..

polkypyöräkengät.. JA polkupyörän. Kuten olen koko ajan uhonnut, niin heti kun pystyn satulan päällä istumaan, lähden metsästämään itselleni pyörää. Eilen sitten kävimme aviomiehen ja vauvan kanssa Tammistossa Velo & Oxygenissä, ja sieltä tarttui mukaan pyörä oheistarvikkeineen. Vielä täytynee odottaa 2,5 viikkoa että uskaltaa ajaa enemmäkin kuin testiajon pihalla

Pakko muuten kehua liikkeestä saamaamme palvelua, voin suositella palvelu puolesta ko liikettä.

Woop! Aviomieskin on innoissaan, nyt meillä on toinen yhteinen harrastus kiipeilyn lisäksi. Nyt vaan sitten tarvitaan silloin tällöin lapsenvahti tunniksi, jotta pääsemme yhdessä ajamaan. Jossain vaiheessa voi ostaa peräkärryn, missä vetää bebeä perässä (varmaan se tulee hankittua aika pian).

10 päivää

Synnytyksestä on kymmenen päivää, tänään uskalsin aamulla kotona vaa-alle. Sairaalasta kotiuduimme jo viikko sitten torstaina, mutta eiliseen asti olimme mummolassa talovahteina. Ajattelimme, että vastasyntyneen kanssa on kivempi olla isossa omakotitalossa JA jos oma liikkuminen on turhan hankalaa, niin rattaiden ja koiran kanssa liikkuminen on helpompaa kun ei tarvitse kantaa kaikkea erissä portaita alas.

Tänään uskaltaduin jo vaa-alle. Viimevuoden huippukuntoon oli tullut noin 22kg lisää, ts uskoisin vaa-an näyttäneen synnytyksen alla noin 92kg, tänään puntarilla huippukuntoon on vielä 8-9kg mutta raskautta edeltävään "vain" viitisen kiloa. Ei siis mielestäni mitenkään paha tilanne, imetys tuntuisi olevan hyvällä mallilla JA olen parantunut mielestäni sektiosta ihan huikeaa tahtia.

Tiistaina neuvolan täti kävi ottamassa tikit pois ja nyt koen pystyväni liikkua kotona jo lähes normaalisti, liian syvät kyykistykset tai etukumarat saattavat tuntua vielä epämukavilta, mutta muuten ei ole ongelmia. Terkkari oli yllättänyt kun kerroin pärjänneeni jo useita päiviä ilman särkylääkkeitä, ja sängystä pääsee ylös reippaasti ilman sivun kautta kiertämistä. Sektiohaavaa en ole pahemmin katsellut, enpä sitä itse ilman peiliä näekään, on kuitenkin vielä ihan sopivasti tuota etureppua.

Juhannusaattona 1km kävelylenkki rattaiden kera rauhallisesti oli ehdoton maksimi, seuraavana päivänä uskaltauduin 1,5-1,8km kävelylenkille, siitä seuraavana päivän sitten tulikin tassuteltua kaikankaikkiaan reilut 4km ja nyt 4-5km menee ihan kevyesti. Ylämäissä oli edellisellä kerralla ehkä vähän turhan raskasta, onneksi tällöin voi antaa miehen työntää rattaita. Paraneminen on ihanan konkreettista. Alaselän lihakset ovat kovilla, sillä ne eivät ole tottuneet saamaan tuollaista rasitusta toviin, melkein 4 viikkoa ennen synnytystä meni ilman mitään liikuntaa, kaksi viimeistä viikkoa olin pääasiallisesti makuuasennossa. Nyt nuo ajat ovat onneksi vain muisto.

synnytyskertomukseni

Oli synkkä ja myrskyinen yö...tai sitten ei.

Pari viikkoa ennen laskettua aikaa ajatus synnyttämisestä pelotti, lasketun päivän jälkeen olo oli niin tuskainen, ettei synnytystä jaksanut/huomannut enää pelätä. Viikolla 41 + jotain tuli käytyä yliaikaistarkastuksessa ja sovittua käynnistysaika.

Kovasti toivoin, ettei tarvitsisi odottaa käynnistykseen asti, vaan että luonto hoitaisi tehtävänsä. Olin lukenut jostain, että käynnistämisen seurauksena useammin joudutaan turvautumaan sektioon. Ajatus sektiosta kauhistutti, sillä alatiesynnytyksestä toipuminen voi teoriasas olla lyhyempi aika kuin mitä sektiosta kestää palautua. Minua myös ahdisti suunnattomasti ajatus siitä, että olisi tietoinen siitä, että pöydällä maatessani minulta avataan vatsa. Epiduralin aikana tuntee paineet, mutta ei kipua. Jotenkin myös tieto siitä, että olen vatsa auki jossain pöydällä, aivan täysin muiden ihmisten armoilla, ahdisti suunnattomasti. Edellisen polvileikkauksen yhteydessähän sain kauhean paniikkikohtauksen maatessani leikkauspöydällä, muut ihmiset vääntelivät ja kääntelivät minua, olin ansassa. Silloin hermostuin niin kauheasti, että lääkärit näkivät onneksi paremmaksi nukuttaa minut. Sektiossahan ei nukuteta, sillä istukan kauttahan ko lääkkeet vaikuttavat myös vauvaan (turha riski, ymmärtääkseni).

Olin siis iloinen kun viikonloppuna perjantai-lauantai välisenä yönä minulla alkoi vihdoinkin supistukset, jee luonto. Lauantaina lähti myös limatulppa, supistuksia tuli paljon, mutta niiden kesto ja intensiteetti ei ollut vielä kovin kummoinen. Yöunet ne kuitenkin jo vei.

Lauantai-sunnuntain välisenä yönä sen sijaan alkoi tulla jo voimakkaampia supistuksia, miehen kanssa kellotimme niitä ja kun niitä oli tullut tunnin ajan viiden minuutin välein ja supistusten kesto oli minuutin, niin soitin Jorviin neljältä aamuyöllä. Neuvoivat menemään suihkuun ja ottamaan 1g panadolia. Suihkussa supistusten voimakkuus väheni.

Aamupäivän ja vähän matkaa iltapäivää odottelin kotona. Aviomies olisi jo useampaan otteeseen ollut viemässä minua sairaalaan. Koin pystyväni pärjätä supisten kanssa kotona, joten en nähnyt mitään syytä lähteä makaamaan sairaalaan. Paljon mieluummin sitä hengittelee kotona ja keinuttelee jumppapallon päällä supisten aikana. Aviomies kävi hakemassa meillä ruoat, söimme ja sitten alkoikin taas tulla supistuksia enemmän ja tiheämmin. Äkkiä supistusten väli läheni neljää minuuttia, koin että oli aika lähteä sairaalaan.

Otimme sairaalakassit mukaan, mutta jotenkin ajattelin että tuskin tässä nyt kuitenkaan vielä on tosi kyseessä. Olin odottanut, että supistukset olisivat kivuliaampia, kyllähän kivun puolesta olisin edelleen voinut ihan hyvin jäädä kotio. Sairaalassa kuitenkin minut otettiin sisälle, ja pian kätilö kyseli josko haluaisin kokeilla lämmintä vettä kivunlievitykseksi. No tottahan toki halusin, tästä olikin ollut neuvolassakin useampaan otteeseen puhetta. 

Kätilö lähti laskemaan minulle vettä ja yhtäkkiä ystäväni äiti saapui huoneeseen, sanoi että hän nappasi minut itselleen toiselta kätilöltä ja että nyt sitten hoidetaan tämä synnytys yhdessä.

Erittäin rauhallisesti hän selitti meille kaikki synnytyksen vaiheet, miten tulee hengitellä ja toimia missäkin vaiheessa. Puhuttiin eri kivunlievitysvaihtoehdoista, jolloin sanoin, että olen avoin kaikelle erilaisille vaihtoehdoille. Ammeen ja veden lisäksi minulle laitettiin akunastat korviin. 

Aviomiehen kanssa olimme kylpyhuoneessa. Mies istui ammeen vierellä, minä hylkeilin ja hengittelin ammeessa samalla kun katselimme pädillä sarjoja. Jossain vaiheessa tuli pieni itku, enemmän väsymyksestä kuin kivusta ja sitten homma jatkui normaalisti. Puolentoista tunnin kylpemisen jälkeen oli aika siirtyä synnytyssaliin. 

Saimme itsellemme ison synnytyssalin, mikä oli kiva, niin aviomieskin pääsi paremmin lepäämään. 

Huoneessa kokeilin ilokaasua ja jumppapalloa supistuksiin. Yksi ystäväni oli kovasti sitä mieltä, ettei ilokaasusta ole apua tuossa tilanteessa, mutta minulla se kyllä auttoi. Aviomieskin kokeili kaasua kätilön kehotuksesta. 

Kun olin tarpeeksi auki, n.5cm sain epiduralin, minulle laitettiin tippa käteen ja minulta puhkaistiin kalvot. Siinä sitten vain odoteltiin. Oli jännittävä katsella monitorista että onpas noita supistuksia, mutta eipä ne tuntuneet missään. "hei, katso, taas sä supistelet". Sarjojen katselmienen jatkui samalla kun odottelimme kohdunsuun aukeavan enemmän.

Valitettavasti ystäväni äidin vuoro loppui ennen kuin päästiin itse ponnistusvaiheeseen, mutta hän varmisti, että sain itselleni erittäin kokeen kätilön illaksi / yöksi. 2-3h:n välein alkoi epiduralin vaikutus hälvetä ja tuli kovasti sellainen "pakko kakata" olo. Kahdesti tai kolmasti minulle laitettiin lisää epiduralia ja oksitosiinia. Vihdoinkin kolmen pintaan yöllä paikat oli niin paljon auki, että oli tullut aika ponnistaa.

Ponnisteltuani jonkin aikaa kätilö sanoikin, että nyt ei sitten ponnisteta, kuin ihan pienesti (supistukset tuntuivat  tässä vaiheessa, ja se ettei niiden aikana saanut ponnistaa, oli aivan kauhean kivuliasta, minulle myöskin oli jo epiduralin vaikutus lakannut), lääkäri haettin paikalle. Lääkäri totesi tutkimuksen jälkeen, että nyt tilanne näyttää valitettavasti siltä, että alatiesynnytys ei nyt ole vaihtoehto, vaan on turvauduttavan sektioon. Vauvan sykkeet laskivat jos olisin ponnistanut, vauvan päähän olisi Sektiopäätös tuli 3:51 ja 4.11 vauva oli ulkona. 

Olin kauhusta sekaisin, kun ajattelin vain makaamista leikkauspöydällä aikaisemmin mainitsemieni syiden takia. Myöskin selällään makaaminen ja vasemmalle kallistettuna aiheutti aivan kauheat selkäkivut (en tiedä mistä ne tuli), itkin pöydällä kivun sekä pelon takia, pyydellen anteeksi omaa reaktiotani. Hetken hoin, etten halua / voi olla tajuissani operaation aikana, mutta onneksi sain käden josta pitää kiinni operaation ajan. Aviomieshän oli joutunut jäämään synnytyssaliin odottamaan.

Operaatiota varten laitettiin epiduralia lisää, tunsin paineet (mm kun vatsa leikattiin auki ja vauva vedettiin pihalle) operaation ajan mutta en kipua. Heti kun vauva oli ulkona ja napanuora katkaistiin, minulle annettiin rauhoittavia. Kuulin ihanan parkaisun ja näin kun vauva vietiin oikealta puoleltani ohi. Pian tuon jälkeen kätilö toikin vauvan minun viereeni, sain pienen pehmeä posken omaani vasten ja olin samantien rakastunut.

Sillä aikaa, kun minua paikkailtiin loppuun, kätilö vei vauvan aviomiehelleni synnytyssaliin. Minut vietiin heräämöön, jossa minua kehoitettiin nukkumaan. En millään malttanut nukahtaa tokkuraisesta olosta huolimatta, sillä tiesin mieheni ja vauvani olevan ihan lähellä. Puolen toista tunnin "heräämisen" jälkeen minulle kerrottiin tulleen vieraita. Aviomies, kätilö ja pikkuinen tulivat moikkaamaan ja sain antaa pikkuiselle ensimmäiset maitotipat.

Hetkellisesti minulle tuli sairaalassa hieman epäonnistunut fiilis, tunsin itseni huijariksi, kun en ollutkaan synnyttänyt lastani alateitse, "enhän minä ollut tehnyt juuri mitään" jne. Onneksi nuo ajatukset ovat nyt siirtyneet pois. Tietenkään en voi vertailla alatiesynnytystä ja sektiota, kun vain toisesta toipumisesta on nyt kokemusta, mutta itselle sektiosta toipuminen on ollut erittäin raskasta. Pian on kuitenkin jo viikko operaatiosta, joka päivä olo on parempi. Toissapäivänä 1km:n vaunulenkki oli maksimisuoritus päivälle, eilen teimme illalla jo 55min vaunulenkin yhdessä aviomiehen ja koiran kanssa. Kyllä tämä tästä.

Raskasta sektiosta toipumisessa on se, ettei pysty hakemaan aviomieheltä samaa läheisyyttä, kuin aikaisemmin. Liikkeet sattuu, eikä sairaalasängyssä pystynyt olla vierekkäin. Aviomies oli koko ajan perhehuoneessa niin lähellä, mutta kuitenkin tavoiamattomissa. Raskainta oli kuitenkin se, ettei pystynyt hoitamaan omaa lastaan niin kuin olisi halunnut, imettäminen sentään onnistui, mutta sekin vaati jatkuvasti avun pyytämistä aviomieheltä. Onneksi mieheni on niin uskomattoman hoivaava, että häneltä auttaminen tulee luonnostaan.

Kaikesta huolimatta synnytys oli ihan mielyttävä kokemus. Minulle jäänyt sen kummempia traumoja hieman dramaattisesta lopusta huolimatta. Kyllä tuon voi vielä uudestaan kokea, ja lääkärin mukaan ei ole mitään syytä miksei alatiesynnytys tämän jälkeen tulisi kysymykseen.

Täyden kympin poika

Yritin miettiä raflaavaa otsikkoa, jokainen vaihoehto vaan jotka millään tavalla pystyisi kuvata omia tuntemuksia nyt, sai vain kyyneleet nousemaan silmiin. En ole ikinä pystynyt kuvitella olevani enempää rakastunut mieheeni enkä ole voinut mitenkään kuvitella sitä ehdottoman rakkauden määrää, joka samantien syntyi kun sain pienen poikani leikkauspöydällä vierelleni.

Meillä syntyi maanantaina maailman upein (no kuinkas muuten äidin mielestä) pieni poika 27 tunnin synnytyksen jälkeen kiireellisellä sektiolla. Vauva voi hyvin, sehän on pääasia, äidillä menee pieni tovi toipua koitoksesta.

Pääsimme eilen sairaalasta, ja nyt elämä ei voisi tuntua yhtään täydellisemmältä.

Ja tosiaan, ihanaa juhannusta kaikille!

Bananana

Kun yöllä on herännyt (jälleen) ennen neljää, eikä unen päästä saa enää kiinni, niin klo viideltähä on mitä parhain hetki alkaa leipoa. Tänään tein ja maistoin elämäni ensimmäisen kerran banaanileipää. Mukailin tätä reseptiä.

Banaanileipä, 10 annosta

3 mustatäpläistä banaania
½ vaniljatangon siemenet
1 muna
3 rkl kookosöljyä (sula)
0,6 dl sokeria
0,6 dl fariinisokeria
3 rkl hunajaa
3,5 tl leivinjauhetta
3/4 tl suolaa
½ tl kanelia
165 ml kookosmaitoa
3 dl mantelijauhetta
3 dl gluteenitonta jauhoseosta
3 dl kaurahiutaleita

Muussaa banaanit, sekoita kaikki ainekset keskenään. Kaada taikina vuokaan (silikonivuoka oli bueno tässä) ja paista 175 asteessa 1h 15min.

Yksinkertaista, herkullista ja ihanan mehevää. Maku muistuttaa kovasti kaurahiutaleisia banaanilettuja, joita olen usein tehnyt itselleni aamuiksi. Voin suositella. Pitää pakastaa iso osa, jotten heti herkuttele kaikkea.

pakkailua

Nyt on käynnistyspäivä tiedossa ja huomenna mennään sairaalaan näytille. Odottavan aika on NIIN pitkä. Tietenkin toivon, ettei tarvitsisi turvautua käynnitykseen, vaan että kroppa ja bebe olisivat luonnollisesti valmiit koitokseen, sillä olen antanut itselleni kerrottavan käynnistetyn synnytyksen olevan jotenkin kivuliaampi, kuin jos hommat lähtisivät rullaamaan luonnollisesti.

Tässä alkaa itsellä olla jo hurjan pitkä aika olla täysin ilman urheilua, lyhyitä lenkkejä koiran kanssa ei voi laskea urheiluksi. Kolme viikkoa urheilemattomuutta on huomenna täynnä. Kyllähän sitä tulee hyötyliikuttua kotona, mutta sekin on aika vähäistä välillä.

Itsellä taisi vähän mennä jo hermotkin tähän odotteluun, pakkasin eilen ( vai oliko se toissapäivänä) jo kaikki äitiysvaatteet kahta mekkoa lukuunottamatta pois. Seuraavaksi alan kaivaa esille urheiluvaaatteita ja pysäköin rattaat eteiseen tulokasta odottamaan.

Eilen yritin, josko elokuvateatterissa istuminen toisi halutun efektin, supisteli koko elokuvan ajan kovasti, mutta leffan jälkeen homma kuivui kasaan. Tänään olen siivonnut vaatekaappia, tepsutellut reippaasti koiran kanssa(outoa, että nyt pystyy välillä ihan reippaisiin askeliin), kohta ajattelin luututa lattiat.. sen jälkeen en tiedäkään sitten mitä tehdä. Pitääköhän tässä alkaa tehdä saunomisreissuja vanhempieni luokse, jos se auttaisi.

Nooh, ensiviikolla kuitenkin saadaa bebe viimeistään ulos. Hopeakehys synnytyksen viivästymiselle olisi se, että ehtisin vielä viikonloppuna ystäväni häihin.

Nyt luuttuamaan.

vähän jotain uutta

Nyt kun on bebelle askarreltu dinot rattaisiinkin, keksin kokeilla keittiössä jotain uutta. 

Aviomies oli käynyt syömässä työpaikkansa lähellä jossakin etnisessä ravintolassa, ja puhui falafeleista, niin siitä sain inspiksen kokeilla itsekin niiden tekemistä. Nyt ensimmäisellä kerralla lähdin liikkeelle Kinuskikissan reseptillä.

Falafel-pyörykät, 20-24 kpl

1 pieni sipuli hienonnettuna 

265g kikherneitä (säilyke, valuta vedet pois)

3/4 dl gluteenitonta jauhoseosta 

2 murskattua valkosipulinkynttä

1 tl juustokuminaa

1 tl suolaa

1/4 tl chilijauhetta

1/4 tl mustapippuria

1 dl tuoretta korianteria (silputtuna)

1 rkl tahinia

1 rkl sitruunamehua

Paistamiseen ruokaöljyä ja gluteenitonta jauhoseosta

Paista hienonnettu sipuli pannulla, anna jäähtyä. Laita kaikki ainekset kulhoon ja sekoita massa tasaiseksi. Käytin ihan sauvasekoitinta, sillä en omista vielä monitoimikonetta.

Pyörittele massasta pari tankoa ja pilko yksi tanko 10-12 osaan. Pyörittele osat palloiksi ja kierittele pallot jauhossa.

Paista pyöryköitä pannulla, kunnes ne ovat saaneet vähän väriä.

Falafelin kanssa oli tzatzikia

Tzatziki

½ kurkku
200g turkkilaista jugurttia
1 valkosipulinkynsi
1 rkl oliiviöljyä
2 tl sitruunamehua
1 tl sokeria
½ tl suolaa
mustapippuria (laitoin ½ maustemitallisen)

Raasta kurkku ja valuta siitä ylimääräinen neste pois. Sekoita kaikki ainakset keskenään ja laita jääkaappiin tekeytymään. Tein tämän muutama tunti ennen ruokailua, mutta lopputulos olisi ilmeisesti vielä parempi, jos kastike saisi tekeytyä yön yli jääkaapisssa.

Ruoka oli helppo tehdä ja se oli hyvää. Nyt resepti tuntui olevan kovin suomalaiseen makuun, mielenkiinnosta voisi kokeilla ehkä autenttisempia reseptejä jossain vaiheessa.

mobile

Viikon aikana tajusin meiltä puuttuvan vielä jotain pientä, nimittäin mobile vauvalle. Jossain vaiheessa katsellessani lastenhuonekuvia Pinterestistä bongasin sieltä ihania mobileja, mutta en sen kummemmin jäänyt niitä silloin miettimään. Eilen sain jostain idean selailla uudestaan Pinterestiä, ja silloin löysin kuvan mobilesta, jollaisen halusin ehdottomasti pikkuiselle.

Tuumasta toimeen ja Sinelliin.

Hommaa starttasi

Nyt vain neulomaan

 Ensimmäinen dino valmiina

Kokoamista vaille valmis

Koottuna. Perfektionisti minussa haluaisin asentella dinot paremmin, suorempaan, jne jne.. tai jopa tehdä version 2.0 mobilesta. Materiaalia jäi ainakin jopa kolmeen samanlaiseen. Katsellaan mitä tässä jaksaa touhuta.

Mutta eiköhän tuo kelpaa bebelle, pääasia että siinä on kaikkea iloista ja värikästä. Onhan tuo ihan hyvä ottaen huomioon, etten vastaavaa ole koskaan väsännyt. Hyvin huomasin dino dinolta sen, miten olisi ollut parempi tapa toteuttaa joitakin juttuja.

Mitäs sitten tekisi?

joko?

No ei vielä.. odotellaan odotellaan.

Tuli käytyä kipujen takia (vauva punkeaa kovasti pepulla kylkiluiden kohdalla) Jorvissa kääntymässä, samalla saatiin vähän arviota painosta. Kivuilta en tajunnut pistää merkillä mistään lyhentymisistä/pehmentymisistä/avautumisista, mutta reissun jälkeen katsoin neuvolakortista painoarvion.. 4,3kg. Täytyy toivoa, ettei nyt ihan kauheasti pidempään pikkuinen viihdy masussa.

Odotellessa ajattelin väsätä pikkuiselle mobilen. Kävin noukkimassa Sinellistä tarvikkeet projektia varten.

Nämä viimeiset viikot ovat tukalaa aikaa, uni on katkonaista, vauva painaa virtarakkoa niin paljon, että voisi asustella pysyvästi vessassa. Olin tiistaina sitä mieltä, että olisin voinut urheilemaan, alkaa pää hajota tässä, kun ei ole päässyt pariin viikkoon liikkmaan oikein yhtään. Punttiksen sijasta tuli sitten tosiaan suunnattua Jorviin. 

Tässä haaveilen vatsattomasta ajasta, mietin vain kivoja luontopolkuja, joissa voi vaunuilla. Odotan kovasti sitä, että mahdun taas omiin ulkoiluvaatteisiin. Öisin tunee nähtyä paljon unia synnyttämisestä ja siitä, että saa pikkuisen tänne.

onnenkantamoinen

Messuilla tulee usein täyteltyä kaikenlaisia kilpailulomakkeita sen kummemmin mitään voittoa odottamatta. Olin iloisesti yllättynyt kun iloveme-messujen jälkimainingeissa minulle soitettiin ja ilmoitettiin, että olin voittanut perhekuvaksen Go Imagesilta, mikä sisälsi valokuvaussession ja 60€:n arvoisen kehystetyn kuvan.

Messujen aikaan tiesin jo olevani raskaana, joten arpajaisissa toivon voittaessani päästä perhekuvaukseen vatsan kera. Sovimme valokuvausliikkeen kanssa, että siirrän lahjakortin käyttöä sen verta pitkälle, että olisi jo vähän enemmän mitä kuvata. Kuvauspäivänä piti ihan pullistaa vatsaa ulos, jotta olisi enemmän kumpua mitä kuvata (eipä tarvitse enää pullistella, kun on rv 40+0).

Kuvaussessio oli ihana tilaisuus, rentouduimme aviomiehen kanssa erittäin mukavan valokuvaajan ohjatessa meitä. Olimme etukäteen etsineet mallikuvia ja kuvaajalla oli paljon toteuttamiskelpoisia ideoita.

Kuvaussession jälkeen saimme nähdä vilauksen otetuista kuvista, erikseen sovittiin aika katselmusta varten. Katselmuksessa valitsimme pari kuvaa ostettavaksi, toiseen käytimme lahjakortin ja toisen ostimme täyteen hintaan.

Olin iloinen valituista kahdesta kuvasta, mutta hampaankoloon jäi se, että siellä olisi ollut monta muutakin kivaa kuvaa, joista olisi ollut kiva saada itselleen versiot. Firman konsepti oli vain sellainen, ettei heillä ollut kauheasti räätälöintivaraa noissa digikuvien paketeissa. GoImegasin konsepti kun oli tuottaa pääasiallisesti sisustustauluja. Olisimme saaneet 500€:lla kaikki katselmustilanteessa nähdyt kuvat itsellemme tai 1067€:lla 20 kpl erittäin hyvälaatuista kuvaa sähköisesti (hyvälaatu = kuvista olisi voinut teettää vaikka koko seinän kokoisen kuvan, ei ehkä ihan tarpeen meillä).

Viimeviikolla postiluukusta tipahti sitten kirjekuori Go Imagesilta, joka sisälti muistitikun ja saatekirjeen. Firman saneerausyritykset ei ollut onnistunut, vaan yritys oli mennyt konkurssiin. Emme saaneet tilaamiamamme kehystettyjä kuvia ( 2 kpl 13x18 kuvaa, eli ihan minimaaliset), mutta kompensaationa saimme kaikki esikatselmuksessa näkemämme kuvat. Harmi firman kannalta, mutta meidän kannalta.. saimme lopulta hyvään hintaan (maksoimme toisesta kehystetystä kuvasta) sen kuvapaketin, jota en ollut raaskinut ostaa, mutta jonka ostamista kuitenkin harkitsin koko ajan katselmuksesta lähtien. Hyvät minulle, että maltoin mieleni, nyt meillä on kaikki nuo ihanat kuvat itsellämme ja voimme teettää

Olisi varmasti tullut ilmankin voittoa otettua jonkinlaisia kuvia meistä, mutta olisikohan kokonaisuus ollut näin onnistunut? Onhan tämä vähän eri luokkaa, kuin epäsäännölliset peilin kautta otetut kuvat kasvavasta kummusta.