torstai 14. maaliskuuta 2019

DKK: kukkakaalimuussi ja hampurilaispihvi

Pikkuhiljaa alkaa mieleen palautua kaikki ihanat karppiruoat, joita vuosia sitten kokkailin. Nyt tosin, kun menen sillä 20-30g hiilihydraattimäärällä, joutuu olemaan vielä vähän kekseliäämpi, mutta onneksi on kukkakaali.

Kukkakaamuussi, 4 annosta
900g pakastekukkakaalia
50g voita
125 voimakasta koskenlaskijajuustoa
1 tl ksantaania
suolaa oman maun mukaan

Keitä kukkakaalit, kaada kaikki ylimääräinen neste pois. Lisää voi, juusto, ksantaani ja soseuta sauvasekoittimella. 


Olin vallan unohtanut itsellä kuvan kirjan olemassaolon, sieltähän löytyy vaikka mitä ihania ruokia, ideoita, leipiä jne. Moni resepti on tosin muuhun kuin ketoiluun, mutta tämä oma tyylini on vain lomamme alkuun asti, tarkoitus ei ole vetää mitään äärimmäisiä diettejä, tiedän ettei 20g hiilaria päivässä ole itsellä pidemmän ajan ratkaisu. On vain kiva kokeilla välillä jotain uutta.

maanantai 11. maaliskuuta 2019

Didin kokeileva keittiö: rouheiset sämpylät

Bongasin eräästä facebook-ryhmästä rouheisten sämpylöiden reseptin.

Rouheiset sämpylät, 12 kpl

5 kananmunaa
1 tl suolaa
2 dl vettä
3 rkl oliiviöljyä
1,5dl sokerijuurikaskuitua
0,5dl hamppurouhetta
1 dl perunakuitua
2 rkl psylliumia
1 rkl leivinjauhetta
1 tl ksantaania


1. Sekoita suola ja kananmunat keskenään. Lisää loput nesteet.
2. Sekoita kuiva-aineet ja lisää ne nesteiden sekaan, nopeasti sekoittaen.
3. Anna taikinan seistä min 5min.
4. Jaa taikina 12 osaan, itse en pyöritellyt sämpylöitä kostutetuilla käsillä, mutta alkuperäisessä ohjeessa neuvottini tekemään. 
5. Paista uunin keskitasolla 175 asteessa 15-20 minuuttia


Täytä ja nauti.

75kcal
P8g, H2g, R6g

Täytyy pysytellä hetken ketoleivonnaisten kohdalla vain näissä sämpylöissä. Tein siemennäkkäriä ja mpv keksejä, niin.. niitä tulee syötyä noin vaan ihan liian helposti, ja silloin hirveän helposti kerääntyy liikaa hiilihydraatteja JA kaloreita.

sunnuntai 10. maaliskuuta 2019

Didin kokeileva keittiö: pinaattitonnikalakastike ja gratinoitu parsakaali

ommom.. kermaa kermaa kermaa.juustoa .. ja vähän lisää kermaa ja juustoa.

Tein perheelle tonnikalapinaattipastaa ja tajusin siinä kokatessa ko kastikkeen olevan erinomainen keto-/karppiruoka.Tein tuplasatsin kastiketta, osa minulle, osa perheelle pastan kera.

Pinaattitonnikalakastike ja gratinoitu parsakaali

Kastike:
2 valkosipulinkynttä
65g babypinaattia
nokare voita
1 purkki tonnikalaa vedessä
1 dl kermaa
1-1-5dl parmesanraastetta
suolaa ja pippuria

Paista voissa hienonnettu valkosipuli, lisää "suikaloitu" pinaatti. Valuta tonnikalasta ylimääräinen vesi ja lisää tonnikala pannulle. Paista hetki ja lisää kerma, juusto. Mausta oman suun mukaiseksi.


Gratinoitu parsakaali:
600g tuoretta parsakaalia
1-1,5dl ruokakermaa
1 pussi juustoraastetta

Paistoin puolisen tuntia 200 asteessa-


Oli asteen verran tuhti combo, alunperin piti tehdä jotain ihan muuta ruokaa parsakaalin kaveriksi, mutta innostuin tonnikalakastikkeesta kokatessa muulle perheelleeni.

lauantai 9. maaliskuuta 2019

Didin kokeileva keitto: maapähkinävoi ketokeksit

 Koska didi loves maapähkinävoi, en voinut vastustaa maapähkinävoicookie reseptin kokeilemista.


Maapähkinävoi ketokeksit, 12 kpl

2,5dl maapähkinävoita
1 muna
1,25dl karppisokeria

Sekoita kaikki ainekset keskenään, taikinasta tulee helposti muotoiltava massa. Paista 175 asteessa n.15min.Tarkkaile, ettei keksit ala ruskehtua liikaa.


Kovin montaa tällaista ei voi päiväsäs syödä, toivottavasti säilyvät hyvin jääkaapissa.

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Lahjonnan voima

Olen tykännyt ajatuksesta harrastaa lasteni kanssa. Esikoisen kanssa aloitimme vauvauinnin hänen ollessaa 3kk vanha, nykyään käymmen koko perhe perheuinnissa. 2 vuoden kohdalla lisäksi tuli mukaan käsipallotreenit ja muskari. Muskari on ollut kuvioissa nyt siis puolitoista vuotta. Ensimmäinen muskarivuosi oli meidän koko perheen harrastus. Toinen muskarivuosi on nyt erilainen. Käyn poikieni kanssa lähempänä sijaitsevassa muskarissa itsekseni.



Alkujaan minua pelotti se, että miten saan ajan kulumaan kotona poikieni kanssa. Koin tarvitsevani jotain täytettä arkeen, ja muskari tuntui kivalta ratkaisulta siihen, etten päivät tuntuisi poikien kanssa pitkiltä ja yksinäisiltä. Eniten tottakai kupissa painoi se, että pojat tuntuivat viihtyvän hyvin muskarissa ensimmäisenä vuotena.

Toinen muskari vuosi alkoi kivasti, nuorempi poika viihtyi hyvin sylissä ja pysyi nätisti paikoillaan, esikoinen sen sijaan tuntui aina assosioivan muskarin leikkimiseen ja juoksenteluun (yksi hänen parhaista ystävistään kävi ensimmäisen vuoden meidän kanssa samassa muskarissa), ja jotenkin hän jatkoi tätä juoksentelua nykyisessäkin.

Meidän onneksi muskarin opettaja on erittäin hyvä lasten kanssa, hän osaa lukea tilanteita hyvin ja palauttaa lasten keskittymisen tuntiin, jos tuntuu sellainen olevan paikallaan.

Viikkoa ennen hiihtolomia muskarissa oli sijainen, silloin pojan käytös oli niin riehakasta (vaikka olimme juuri keskustelleet siitä, miten muskarissa käyttäydytään), että lähdimme muskarista pois. Olin jo sitä mieltä, että homma riittää meidän osaltamme, olin jo henkisesti varautunut ilmoittamaan muskariin, ettemme enää tule.

Keskustelin esikoisen kanssa siitä, haluaako hän käydä muskarissa, ja että jos hän ei halua, niin meidän ei ole pakko mennä sinne. Poika oli sitä mieltä, että harrastus on kuitenkin mieluisa. Päätin, että annan pari kertaa vielä mahdollisuuden muskarille, myös kevyt lahjota otettiin käyttöön.

Pienellä kinder-patukalla saa yllättäviä asioita aikaan. Eilen esikoinen ei kertaakaan juossut luokkahuoneen kauimmaiseen nurkkaan, hän ei heitellyt soittovälineitä eikä karannut pöydille. Nuorempi sen sijaan karkasi kymmenisen kertaa opettejan pianon tykö.

Esikoinen oli innoissaan tunnin jälkeen "enkös käyttäytynyt nätisti äiti?". Kyllä, osaahan hän käyttäytyä hyvin. Ihana ihana esikoiseni.


torstai 7. maaliskuuta 2019

vanha vouhotus uudelle kierrokselle

Joskus kauan kauan aikaa sitten karppasin, se oli aikoina kun en urheillut NIIN paljoa, sitten alkoi kuvioihin tulla kestävyyttä vaativat lajit, niin ruokailu muuttui merkittävästi. Karppauksesta siirryin fitfarmin dietteihin, ja ruokavalion perusrunko on pyrkinyt mukailemaan noita fitnesruokavaliota. Perunan ja banaanin lisääminen ruokavalioon oli alkuunsa shokki.


Eilen alkoi päässä muhia ajatus kevyestä karppailusta. En ole ollut mitenkään menestyksellisesti millään dietillä toviin, paino on heilunut 2-3kg:lla viimevuoden parhaista. Oma heikkous on hiilarit, niihin tulee välillä kovasti himoa. Ehkäpä karppausjakso tekee hyvää niiden poistamiseksi.

Aamulla mietin aamupuuron korvaajaa kunnes muistin juustoleipäset. Olipa herkullinen aamiainen, ommom!


Tällä hetkellä tuntuu hyvältä ajatukselta karppailla ainakin perheen kevätlomaan asti. Reissun jälkeen varmasti alkaa ulkona olla olla sellaiset kelit, että tulee oltua aktiivisempi ja mm kestävyysurheilu-ulkosalla alkaa olla mielyttävämpää, niin sitten voin siirtyä tarvittaessa hiilaripitoisempaan ruokavalioon.

Olen kovasti innoissani, kun pääsen toteuttamaan vaihtelevia reseptejä. Mieskin voi tehdä sitten muulle perheelle tavallista gluteenillista ruokaa.  

tiistai 5. maaliskuuta 2019

Äidin palkinto

Joitakin kuukausia takaperin sitä mietti, että miksi ihmeessä sitä väkisin kuljettaa lapsia sunnuntai-aamuisin kymmeneksi uimahallille, saadaksemme uida 30min. Lapset eivät edes pitkään oikein suostuneet tekemään annettuja harjoituksia /leikkejä. Yhtenä kertana miehen kanssa puimme esikoiselle väkisin kellukkeet päälle. Poika huusi ja rimpuili, kunnes hänet päästettiin veteen itsekseen. Ilme muuttui samantin, hän oli aivan innoissaan omin neuvoin uimisesta. Sen jälkeen häntä ei ole saanut auttaa uinnissa. Olimme miehen kanssa niin ylpeitä pojastamme.

Samainen juttu uimalasien kanssa, niitä puettiin esikoiselle päälle kiljunnan ja itkemisen säestyksellä, mutta sillä sekunnilla kun poika näki veden alle sukeltaessa, hän oli yhtä hymyä eikä halunnut sillä uintikerralla tehdä muuta kuin sukeltaa.

Vielä joku kerta huomaamme pojan osaavan uida jopa ilman kellukkeita.

Intona esikoisen uintitaidoista, tein hänelle ruksienkeräystaulukon (ulkovaatteiden kiukuttomaan /reippaaseen pukeutumiseen liittyen), jonka palkintona oli päästä kolmestaan äidin ja isin kanssa Flamingon kylpylään. Viimeviikolle oli kuopukselle sovittuna leikkitreffit kummitädin- ja kummiveljen kanssa ja veimme esikoisen vesipuistoon.

Esikoinen ei ole ainoa perheemme ansioitunut uimari. Nuorempi oppi sunnuntaina uimaan kellukkeiden avulla. Nuorempi ei ole samanlainen, että innostuu yhdestä kerrasta, vaan nyt on useampi kerta totuttelua kellukkeiden ja uimarenkaan kanssa. Sydän suli, kun näin hänen uivan innoissaan itsekseen.

kuopus uimahallissa
Lasten opittua uimaan kellukkeilla, avautuu meille uudet mahdollisuudet harrastaa uintia poikien kanssa. Kuukausi takaperin uskaltauduin poikien kanssa ensimmäistä kertaa kolmistaan uimahalliin. Kaikki meni niin mainiosti, esikoisen uhma alkaa mennä ohi, nuorempi kävelee itse jo reippaasti, esikoinen sai (kuten saa aina) heti kavereita altaalla. Minä keskityin nuoremman kanssa leikkimiseen. Nyt saan molemmat lapset samaan syväempään altaaseen, voimme leikkiä yhdessä altaalla ja opetella uimista eri tavalla. Käymmehän me toki kerran viikossa perheuinnissa, niin että aviomieskin on mukana, mutta kun tuo touhu on niin mieleistä molemmille pojilleni, vien mielelläni heitä toisenkin kerran viikossa hallille.

Paras lahja /palkinton äidille on nähdä lapsien kehittyvän ja nauttivan yhteisestä tekemisestä.

perjantai 1. maaliskuuta 2019

uhkailu, lahjonta ja kiristäminen

Kun pelkkä pyytäminen ja järkipuheet eivät toimi, niin äiti on pakotettu ottamaan järeämmät aseet käyttöön. 


Mun päivässä on muutamia kohokohtia, yksi on se kun saan aamuisin laittaa vain itseni valmiiksi töihinlähtöä varten ja pyöräillä kaikessa rauhassa. Toinen päivän kohokohta on se kun saan lähteä hakemaan poikani hoidosta ja pääsen viettämään heidän kanssaan iltaan. Kolmas kohokohta on iltapalan jälkeinen hetki, kun menemme koko perheen voimin yläkertaan, luemme joko poikien kansas sängyllä tai sitten vaikka leikimme piilosta .. tai leikimme mitä vain kunnes on tullut aika mennä maate.

Tovin aikaa poikien hakeminen hoidosta oli asteen verran ahdistava kokemus. Talvivaatteiden pukeminen lapsille alkoi olla hengästyttävän uuvuttava operaatio. Pitkän aikaa ajattelin, että homman tulee hoitua ilman lahjuksia, mutta sitten kerran kolmen vartin uuvutustaistelun jälkeen päätin ottaa järeät aseet käyttöön.


Jokaista onnistunutta hoitoon- ja kotiinlähtöä kohden sai esikoinen ruksin taulukkoon, palkintona on kahdenkeskinen reissu jätti jätti jätti sisähuvipuistoon, eli siis Ristikon Hoploppiin.

Meni pari viikkoa siinä, ettei taulukkolla ollut mitään vaikusta, kunnes yhtäkkiä päivä toisensa jälkeen kotiinlähtö sujui hienosti. Nyt sitten homma jatkuu lupauksella päästä äidin ja isin kanssa kolmistaan vesipuistoon. Nyt sormet ja varpaat ristiin, jotta huomenna viimeinen saisimme viimeiset raksin kalenteriin, kuopukselle on jo leikkiseuraa viikonlopulle vesipuistoilun ajaksi.

Seuraavaan taulukkoon pitää laittaa enemmän ruutuja rukseja varten. Tällä hetkellä esikoiselle tuo ruksin laittaminen taulukkoon tuntuu olevan jo palkinto itsessään.

keskiviikko 27. helmikuuta 2019

Havuja!

Itsellä ei ole kauheasti lämpimiä muistoja hiihtämisestä lapsuusajoilta. Kauhean vapaaehtoisesti en muista hiihtämään lähteneeni, muutaman kerran kävimme perheen kanssa Saariselällä hiihtämässä (varmaan 13-15 ikävuosina) , kerran kävimme Bomballa ja silloin hiihtämisestä jäi vain paha maku suuhun.


Hiihtäminen sinänsä oli kivaa, Saariselällä oli huikeat maisemat, sain hiihdellä muuta perhettä edellä ylhäisessä yksinäisyydessäni, evästauoilla käytiin joko syömässä munkit Laanilassa tai sitten saimme suklaata ja "fairymehua" jollain tuvalla matkalla Rumakurulle. Bomban reissulta on mielessä vain harmaa sää, tylsät maisemat ja monot jotka hiersivät heti ensimmäisellä reitillä karseat rakot kantapäihin. Jäi sellainen viimeinen ajatus hommasta, että hiihtäminen ei voi olla mitenkään mukavaa. Mun kasvuvaramonot oli se, mitä edelleen vielä 20v sitten ensimmäisenä tuli hiihtämisestä mieleen.

Olin mielessäni ollut varma siitä, ettei hiihtäminen ikinä voisi tuntua kivalta. Voi miten väärässä olinkaan.

Aviomieheni innostui talon viereemme ilmestyneiden latujen jälkeen ostamaan sukset itselleen. Äidilläni on myös karvapohjasukset, joten annoin hiihdolle mahdollisuuden. Lauantaina testasin suksia, sunnuntaina kävin perheuinnin jälkeen ostamassa itselleni uudet karvapohjasukset, sauvat ja monot. Ja miten upeat monot, ne tuntuivat kuin lämpimältä pehmeältä kohdulta, jossa jalka lepää. Hiihtäminen on nyt kerrassaan ihanaa.



Hankimme myös molemmille pojille omat aloittelijoiden sukset.



Parin viikon ajan hiihtosäät olivat vallan mainiot, kävin aamuisin ennen töitä ladulla. Työmatkapyöräily vaihtui 8-10km lenkkeiksi. Työpäivät alkoivat vähän totuttua myöhemmin, mutta se ei haitannut, sillä nyt työmatkojen taituttua autolla, oli myös lasten hakeminen hoidosta merkittävästä aikaisempaa helpompaa. Pariin viikkoon ei tarvinnut hurauttaa kotiin jäähdyttelemään ja kiireellä juosta hakemaan lapsia ja taistella kotimatkaa jalan taittaen.

Nuo karvapohjasukset ovat kunnon talvikeleillä aivan oivat, helppohoitoiset, vaivattomat. Sunnuntaina ystäväni sai minut lähtemään hiihtämään Oittaalle. Parin asteen plussakelit ja karvapohjat eivät olleet paras yhdistelmä mäkisillä kuntoladuilla, mutta ihan kivasti sai vielä suksittua karvan alle 8km.

Kovasti tässä toivon vielä ehtiväni laduille ennen lumien sulamista kokonaan pois.. ties vaikka saisin vielä pojatkin roudattua laduille. Tässä olisi potentiaalia koko perheen harrastukseksi.

tiistai 26. helmikuuta 2019

Ruuhkavuosista

Luonnoksiin on kertynyt vaikka kuinka monta aloitusta. Pitkään kannoin huonoa omaatuntoa siitä, että kirjoittaminen oli jäänyt tauolle. Ei ollut vain energiaa. Kirjoittaminen ei ollut harrastus joka kärsi tuolloin, en myöskään jaksanut kotonakaan tehdä mitään ylimääräistä. Lapset saivat huomiota ja heidän kanssaan tein vaikka mitä, mutta itseeni tai kotiini en jaksanut panostaa. Töissäkin tunsin vain käyväni, tiesin että minun pitäisi opiskella, panostaa, suunnitella sukupolvenvaihdosta jne, mutta en vain jaksanut. 



Viime kesänä sitten vihdoin ystäväni auttoi, antoi numeron, johon voi soittaa, jotta saisi apua kotiin, jotta saisi levätä hetken. Kotiapu auttoi, sitä kautta alkoi moni muukin asia raueta. Juteltiin kodinhoidon kanssa siitä, että on hyvä, että saan apua, ennen kuin poltan itseni loppuun. En ollut ollut rehellinen itselleni enkä muille, olin jo palanut. 

Tehtyäni come backin olen jaksanut huolehtia kodista, aloitin kodin konmarittamisen, urheilu on alkanut tuntua aivan fantastiselta (pitkän aikaa tuntui, ettei jalat ja kroppa palaudu lainkaan, pyöräily tuntui kauhealta, ihan kuin olisin polkenut vedessä, mikään määrä lepopäiviä ei auttanut), kotona olen saanut tehtyä vaikka mitä uusia ruokia, jouluna jaksoin tehdä muutaman vuoden tauon jälkeen joulumakeisia perheelle ja ystäville. 



KAIKKI alkoi olla helpompaa ja on edelleen. Palautumistani auttoi myös se, että kuin napista alkoi arki poikieni kanssa sujua taianomaisen hyvin, pojat alkoi leikkiä keskenään, viihdyttää toisiaan, apinoimaan jne. Enää ei tarvinnut vuorotellen leikittää poikia, vaan pystyin alkaa seurata vierestä sitä, miten fantastisesti he viihtyivät ja viihtyvät edelleen keskenään.

Tuntuu  kuin olisin saanut uuden elämän.

torstai 31. tammikuuta 2019

Kiipeily, pyöräilyä, hiihtoa, rakkautta ja lapsia, niistä ruuhkavuodet on tehty. Elämä on ihanaa, joka päivä olen kiitollinen pojista ja miehestäni. 

Omaa mielenterveyttä vain välillä kyseenalaista, kun tänäänkin tuli pyöräiltyä töihin ja takaisin.






keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

Comeback salille nro 8564

Kohta on kaksi kuukautta takana pt:n kanssa. Mä jouluna myönsin itselleni, etten nyt pärjää itsekseni. Salilla ei ollut puhtia, ajatukset karkaili mm. lapsien pärjäämiseen lapsiparkissa, en vain löytänyt hommaan draivia mikä joskus mulla oli ollut, syömiset oli myös aivan retuperällä. 

Tammikuussa otin yhteyttä, pidin ruokapäiväkirjaa tovin ja sitten meillä alkoihin yhteiset treenit ja mä sain ruokavalion itselleni. 

Minulla on aikaisemminkin kokemusta personal trainerin kanssa treenaamisesta, siellä on periaatteessa ihan hyviä, mutta myös vähän pliisuja kokemuksia. Kiipeilyssä on tullut kokeiltua paria oikein hyvällä menestyksellä, salitreenissä on sitten ollut pettymyksiäkin. Nyt vihdoinkin tuntuu löytyneen sellainen pt, joka saa musta tosi paljon irti, joka opettaa mulle uutta treenatessa, mutta mua myös "hoidetaan" kokonaisvaltaisena pakettina. 

Tavoitteena ei ole suunnata kisalavoille tms, tavoitteena oli löytää liikkumisen ja salitreenaamisen ilo uudestaan (ja se on onnistunut) ja treenaamaan ns kovaa turvallisesti näitä mun kropan kremppojan kunnioittaen. Jokaisen yhteisen treenin jälkeen olen malttamattomana odottanut seuraavaa salitreeniä, jotta pääsen toistamaan oppimaani. 

Minulla oli tuossa ennen pian synnytyksen jälkeen paljon ongelmia selän kanssa, saattoi olla hormonaalista, nyt oli jotain muuta kuin välilevyissä ongelmaa. Hoidatin selkää myös kymmenisen kertaa kiropraktikolla, mutta nyt vasta uuden treenaamisen jälkeen selkäkivut ovat kaikonneet. Välillä teki mieli lähteä vain salilta ovet paukkuen, kun jokin liike vihloi selkään niin, että painot oli tippua käsistä tai jalat meinasi lähteä alta. Selkäkivut vaikutti myös uniin, aina asentoa vaihtaessa heräsin kipuun.

Alussa lähdimme hyvin varovaisesti liikkeelle pt:n kanssa, liikkeet olivat aika maltillisia, teimme kaksijakoisen saliohjelman, koska olin ajatellut ehtiväni vain kahdesti viikossa salille. Yllättäen nyt kuitenkin salitreenaamiselle on löytynyt aikaa, kohta saatan miettiä jopa neljännen treenin päivän lisäämistä. Hieman minua hirvitti kyykyt polven ja selän takia, mutta pt:n valvovan silmän alla olen saanut kyykättyä, viimeviikolla harjoiteltiin mavea (trapbarilla) ja tänään tutustuin räkkivetoon. 

Saliaika on ollut ihana tapa päästä hetkeksi eroon kotihommien ajattelusta, siellä keskittyy vain ja ainoastaan treeniin, selviämiseen ja siihen, ettei yritä näyttää siltä, että välillä hirvittää se, että ei usko selviävänsä kunnialla treeneistä. "ei tää jumalauta nouse" Jostain sitten kuitenkin aina löytyy joku extra vaihe treenin aikana. 

perjantai 23. maaliskuuta 2018

Aina ei jaksa käyttäytyä

.. tuo minun vanhempi. Tämä viikko on ollut varsinainen koettelemus esikoisen kanssa. Joko uhmassa on joku uusi vaihe tai sitten viimepäivien järjettömän aikaiset herätykset vaativat veronsa. Esikoinen ei ole ikinä ollut pitkään nukkuvaa sorttia. Meillä on ollut pitkiä rupeamia ennen kuopuksen syntymää, että jäsenK heräili pitkään puoli viideltä, tuolloin onneksi hönet sai vielä jatkamaan usein uniaan. Saimme jossain vaiheessa neuvoksi aikaistaa nukkumaanmenoa, ja unet alkoivatkin sitten pidentyä, ja pitkään sitten unet jatkuivat "jopa" 5:30-6:00 asti.

Viimeaikoina heräämiset ovat aikaistuneet ja nyt taas olemme takaisin 4:30 aamuissa. Itse pärjään kyllä, vaikka poika esikoinen herääkin aikaisemmin, mutta on ollut valitettavaa huomata miten aikaiset heräämiset vaikuttavat pojan keskittymiseen ja käytökseen. Aikaiset herätykset ovat myös siinä mielessä hankalat, että myös sitten nuorempi alkaa heräillä aikaisin leikkimisen ääniin. Esikoista ei kuitenkaan halua hiljentää aamuisin piirretyillä.

Lasten huoneessa on pimennysverhot, yritämme saada pojan syömään hyvin ennen nukkumanamenoa, juomaan vähän, käytämme hänet vielä yöllä vessassa, jotta tämä ei häräisi vessahädän takia aikaisin.. tuntuu vaan, ettei tuohon ole oikein ratkaisua. Aamuisin hänen kanssaan on pötkötelty, hänet on jätetty myös itsekseen nukahtamaan, hänelle on tarjottu pientä huikopalaa ja maitoa janoon, on silitelty jne, mutta mikään ei tunnu auttavan. Huone ei ole liian kylmä eikä liian kuuma.

Tällä viikolla olemme pariin otteeseen yrittäneet pojan kanssa (seurassa ja kahdelleen) touhustaa pääsiäisjuttuja. Tänään vasta illalla tuntui, että sain enemmän kontaktia poikaan. Meillä oli oikein hauska ilta, sain kuopuksen hyvissä ajoin unten maille. Toki voi olla, että esikoisen käytös on myös ollut ihan huomionhakua, tämä ilta oli kuitenkin ihanan harmoninen ja hän jaksoi keskittyä touhustamiseen kanssani. Saimme koristelua pääsiäisvitsoja ja hän ilmaisi myös halunsa tehdä kortteja "tyttöystävilleen" sekä ukille ja mummille.

Onneksi kohta siirretään kelloja kesäaikaan, tämä tuonee helpotusta meidän arkeemme ainakin toviksi, mutta siihen asti, en voi kuin sopeutua ja mennä itse myös aikaisin nukkumaan.

browniesseja pikkuisille

Halusin tänään tehdä jotain spessua mun pojille, jotain suklaista herkkua, mutta myös jotain vähän energiarikkaampaan nuoremmalle, mieleeni tuli joskus soppa365:stä bongaamani resepti, jota sitten vähän tuunasin


Pikkuvärien suklaapalat

3 ruskeatäbläbanaania
2 kananmunaa
1,5 dl karahiutaleita
1dl maapähkinävoita
0,5dl kaakaojauhetta

Sekoita sauvasekoittimella kaikki aineet sekaisin, laita voideltuu vuokaan TAI leivinpaperilla vuorattuun vuokaa. Kaada taikinaa 20 min 200 asteessa.


Mokkapalojen päälle tein vielä banaaniavokadosuklaamousseja , johon tuli 2,5 pienehkö avokadoa, täbläbansku, 2 rkl hunajaa ja 0,75dl raakakaakaojauhetta. Kaikki ainekset vedetään sauvasekoittimella tasaiseksi massaksi. Tätä voi herkutella sellaisenaan tai laittaa vaikka kaakaonibseja tai jotain ihania kuivattuja supermarjoja päälle. Tuolle nuoremmalle tuo ei vielä sovellut hunajan takia, mutta esikoinen voi surutta syödä tätä. Hän tykkäsin myös iltapalalla dipata banaaneja mousseen.

keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Lapset harrastaa

Esikoisen kanssa tuli aikoinaan harrastettua vähän tämän vauva-aikana. Me kävimme jäsen K:n kanssa kerran viikossa vauvajumpassa meidän salilla, kävimme myös uimassa ja isänpäivälahjaksi ilmoitin miehen ja pojan vauvasirkukseen.

Nyt nuoremman pojan kanssa olemme harrastaneet myös paljon. Me käymme perheenä yhdessä sisaruinnissa sekä muskarissa.

Meillä sisarharrastukset eivät ole sujuneet niin harmonisesti, kuin olisin toivonut. Muskari oli alunperin tarkoituksena olla sellainen hetki, että minä harrastan lasten kanssa ja sillä aikaa mies saisi ns omaa aika, voisi käydä omissa harrastuksissa. Muutamien kertojan jälkeen minun oli myönnettävä, että 2kk ja päälle 2v lapsen kanssa hoimma vaan vaatii kaksi vanhempaa paikalle. Nuorempi vaati jatkuvaa sylissä pitämistä ja esikoinen vaati huomiota. Suurin osa ajasta meni siinä, että yritin hillitä esikoista juoksemasta pitkin musiikkiluokkaa. Miehen tultua mukaan harrastaminen muuttui helpommaksi, mies on mukana ihan mielellään, olisin vain halunnut mahdollistaa hänelle myös aikaa omia harrastuksia varten. Ehkä sitten joskus myöhemmin.


Muskarissa aloitimme tosiaan syyskuun alussa ja nyt vasta maalikuussa tuntuu siltä, että esikoinen alkaa lämmetä enemmän touhulle. Hän on pitänyt kyllä rummuttamisesta (hakkaamisesta ) jo tovin, mutta nyt kahdella kerralla hän on vihdoinkin alkanut laulaa mukana ja läpsytellä /taputtaa neuvotusti laulujen mukana. Pariin otteeseen olen miettinyt koko harratuksen mielekkyyttä, onneksi sinnikkäästi olemme silti vieneet poikiamme muskariin. Esikoinen on kyllä pitkään jo osoittanut kiinnostusta laulamista kohtaan, meillä lauletaan paljon yhdessä, muskariin tämä lauluinnostus on vain siirtynyt viiveellä.

Perheuinti on myös toinen, mikä on vaatinut molemmilta lapsilta hieman pidempään lämpenemistä. Esikoisen kanssa kävimme uimassa pitkään, tietyssä vaiheessa vain jokainen uintikerta oli sellainen, ettei poika halunnut oikeastaan kuin olla sylissä, sukeltaminen ei ollut mieleen eikä mikään ohjattu tekeminen. Vedessä touhuaminen oli kyllä hänelle mieleen, mutta lastenaltaassa. Kävimmekin pojan kanssa uimassa vielä pitkälle toisen raskauteni aikana, ja hän nautti kovasti uimisestä ja käsipohjan harjoittelusta jne.

Sisaruinnin alkoi hieman tahmesti molemmilla lapsilla, pari ensimmäistä kertaa miniK:lla meni hienosti, mutta sitten alkoi itkut uinnissa. Uiminen ei ollut pelottavaa, mutta ehkä kyse oli enemmän ihmismäärästä ja kaikuvasta hallista. Uinti aloitettiin hänen ollessaan 3kk vanha, pidempään itkettiin aina vähän, mutta nyt sekin on jo historiaa. Esikoinen viihtyy kyllä altaassa, mutta kovapäinen kun on, niin edelleen on rajallista millaisia harjotteita hänen kanssaan tehdään tai mitä uintivälineitä hän suostuu käyttämään.


Esikoinen käy uinnin- ja muskarin lisäksi vielä käsipalloleikkikoulussa. Kuten kahdessa muussakin harratuksessa, sielläkin kesti alkuunsa lämmetä, toisiaan on kertoja että esikoinen jaksaa keskittyä hienosti koko tunnin, mutta välillä handistreenien kohokohta on eväät pukuhuoneessa.. eikä sekään väärin ole.

Lasten kanssa harrastaessa pitää unohtaa sitä, miten asioiden pitäisi sujua, lasten pitäisi käyttätyä, jaksaa keskittyä, suorittaa jne, pitää vain nauttia tekemisestä ja olemisesta lasten kanssa.


sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

unetonna

Minua aina välillä pelotta tosi paljon tulevaisuus. En ole ikinä kokenut olevani mitenkään erityisen älykäs tai fiksu. Koulussa olin ala- ja yläasteella hyvä, lukiossa vielä petrasin entisestään, koeviikot "asuin" Töölön kirjastossa lukemassa. Kirjastossa eka kirjastossa vika.

AMK-aikoina sitten opiskelu muuttui yhtäkkiä hankalaksi, omaksuttava tieto muuttui radikaalisti, sitä tuli enemmän ja nopeammin. Samaan aikaan piti myös elättää itseä ja elin parisuhteessa, joka näin jälkikäteen ajateltuna oli yksi huonoimpia ajanjaksoja elämässäni. En kokenut oppineeni koko amk-aikoina yhtään mitään uutta, aikasemmin kiitettäviä arvosanoja saaneena tuo hädintuskin kurssien läpäiseminen on erittäin raskasta muutos. Koin itseni  yllättäen tyhmäksi, enkä ymmärtänyt mistä tämä kauhea muutos johtui.

Pitkään tämä amk-aikoina ilmennyt ongelma sitten painoi minua, muokkasi sit miten näin itseni. Olin epäonnistunut ja tyhmä, en tule ikinä pärjäämänä elämässä. En voi valehdella, töissä oli toisinaan myös haasteita, ja olin ahdistuneempi kuin koskaan.


Vaikka ongelmien syyt on nyt selvillä ja olen tehnyt töitä niiden selättämiseksi, pieni ääni silti usein saattaaa alkaa päässäni kuulua siitä, etten tule selviämään töistä, tuleva yrittäjyys tulee olemaan massiivinen epäonnistuminen. Välillä haluaisin luovuttaa jo ennen kuin edes pääsen edes kokemaan yrittäjyyttä. 

En ole koskaan pystynyt tekemään asioita vain "vähän" tai mennä sieltä mistä aita on matalin, oli sitten kyse kodista tai harrastuksista, olen aina halunnut tehdä enemmän kuin parhaani. Bare minimun - ei ole ollut minun juttuni. 

Lasten tultua kuvioihin, haluaisin olla lapsilleni paras äiti ikinä. Haluan pystyä tarjota heille kaiken mitä he tarvitsevät kasvaakseeni kunnollisiksi ja tunnollisiksi nuoriksi aikuisiksi, haluan heidän tuntevan oman arvonsa ja tuntevansa olonsa rakastetuiksi. Haluan olla heille läsnä aina kun tarvitsevat apua, en halua heidän tuntevan olevansa tuetta tai yksin ongelmiensa kanssa. Miten tämän sitten ynnää siihen, että haluan olla tulevana yrittäjä myös mahdollisimman hyvä, haluan pystyä jatkamaan äitiniä viitoittamaa tietä rautaisena ammattilaisena.  


Pienemmästkin pohdinnasta välillä menettä yöunensa. Viimeyönä taas tosiaan nämä asiat pitivät minua hereillä. Selvästi tuleva yrittäjyys jännittää minua. Nyt toki vallitseva tilanne on sellainen, että työasiat on syrjässä useampana päivänä viikossa minun ollessa lasten kansa kotona, yöunet jäävät usein katkonaisiksi. Täytyy tosiaan vain taas luotta siihen, että asioilla on tapana järjestyä, ja minä OLEN fiksu ja ahkera. Välillä oman oppimisen eteen tehtävä extratyö pelottaa minua raskaudellaan.

Etsin yöllä noita memejä tms, ja minun mielestä nuo molemmat mietelauseet ovat varsin hyviä, ne myöskin rauhoittavat. Minun tulee vain oppia mahdollista vanhoista virheitä, analysoida niitä ja lähteä niistä oppineenä eteenpäin. Ehkä näitä asioita pohtineena ensiyönä uni tulee helpommin.

maanantai 12. maaliskuuta 2018

Ihana kamala imetys

Ennen esikoista oli autuaan tiemätön mistään imetykseen liittyvistä ongelmista. Imetystaival oli helppo, maitoa tuli hyvin, esikoinen viihtyi rinnalla, tiheän imun kaudet olivat hyvin siedettävät, imetys onnistui paikassa kuin paikassa.

Tottahan toki alussa imetys sattui aivan kauheasti, iho ei ollut tottunut moiseen rasitukseen ja maidon nouseminen sattui aivan kauheasti. Iho oli alussa niin hellänä, että ensimmäisen viikon ajan mieleni teki vain huutaa esikoisen ollessa rinnalla, oloani yritin helpottaa käyttämällä rintakumia. Imetys oli asteen verran hankalaa sektiosta toipuessa, asentoa ei pystynyt vaihtamaan. Onneksi sektiosta toipuminen oli odottamaani nopeampaa, omalla kohdalla uskon nopean liikkelle lähdön olleen merkittävä tekijä toipumisessa.

Sairaalassa esikoisen painoa seurattiin, teimme pari vuorokautta syöttöpunnituksia ja maitoa/korviketta annettiin ruiskulla imetyksen lisäksi. Kotiuduttua ohjeena oli herättää vauva öisin rinnalle kolmen tunnin välein, 45min imetyssessiot ja omat ongelmani nukahtamisen kanssa tekivät alusta hankalan. Onneksi pian esikoisen paino alkoi nousta erinomaisesti, niin syötöt kellon kanssa sai unohtaa. Alku oli kuitenkin hyvin stressaavan, kun ei ollut pienentäkään tietoa siitä, miten kauan kellon kanssa tultaisiin imettämään.

Ainoat ongelmat esikoisen imettämisessä alun jälkeen olivat ns positiiviset ongelmat, maitoa tuli välillä liiankin hyvin. Esikoinen sai rintamaitoa myös minun palatessani töihin, töissä pumppasin maidot pojalle, jotka mies sitten syötti pullosta pojalle.

Imetystaivalta meillä kesti vuoden ja seitsemän kuukautta. Lopetus taisi olla minulle vaikeampi paikka kuin esikoiselle, hän sopeutui erittäin nopeasti (kuten hän on sopeutunut kaikkeen muuhunkin tähän asti).

Toisen lapsen kanssa imetys alkoi helpommin. Odotin imetyksen olevan kivuliasta, maidonnousun sattuvan ja kauhulla odotin öisin 3h välein tapahtuvaa imettämistä.

Alku olikin helppo, maidonnousu ei sattunut, imetys ei sattunut millään tavoin, maitoa alkoi tulla heti alusta hyvin. Paino nousi alusta alkaen hyvin ja tasaisesti.

Yllätyksenä tuli se, että nuorempi lapsi ei ole samanlainen tissimonsteri kuin isoveljensä. Esikoinen saattoi viihtyä pitkiäkin aikoja rinnalla, hän tankkasi aina vain kun hänelle annettiin rinta suun eteen. Kuopus ei tankkaile, vaan hän syö suurinpiirtein kellon kanssa. Tämä on alkuunsa aiheuttanut hieman ihmetystä, mutta tähän tottuu. Toinen haaste oli rintaraivarit, jotka tulivat joskus ennen kolmea ikäkuukautta. Kuopus ei vain suostunut syödä, huusi rinnalle, piti laulaa, puhallella kasvoja, antaa aluksi maitoa lusikalla, jotta pikkuinen tajuaa haluavansa syödä, tilan piti olla rauhallinen. Koska imetyksen piti tapahtua rauhallisessa paikassa, tämä aiheutti tilapäisesti sen, etten pystynyt olemaan esikoisella samalla tavalla läsnä. Tämäkin onneksi meni kuitenkin kohtuu nopeasti ohi, mutta tämäkin aiheutti hieman harmaita hiuiksia, koska ennen reissuja kun ei voinut tankata, niin kaikki piti aikatauluttaa syömisten mukaan.

Esikoisen kanssa imetys oli ihanan harmoninen kokemus, se on meidän aikaa, siinä nautiskeltiin yhdessä olosta. Kuopuksen kanssa imettäminen ei ole samanlainen hetki. Olen alusta alkaen valmistautunut henkisesti siihen, että koska nuo lapset ovat niin erilaiset muutenkin imetyksen suhteen, niin on hyvin mahdollista kuopuksen vierottautuvan rinnasta itsekseen ja aikaisemmin. Jokainen päivä mitä saan imettää kuopusta on siunas, ja vaikka nyt on taas sellainen vaihe, etten saa poikaa kunnolla imetettyä kuin makuuasennossa ja rauhallisessa tilassa (onneksi minua ei haittaa pötkötellä imettämässä poikaa paikassa kuin paikassa), toivon silti tämä jatkuvan vielä pitkään.


lauantai 10. maaliskuuta 2018

Luopumisen tuskaa

Olen aina ollut sellainen, joka haluaisi tallentaa kaikki ihanat hetket purkkiin pystyäkseni jälkikäteen muistella kaikkea. Lasten synnyttyä haluan entistä enemmän painaa kaikki pienetkin hetket muistiin ja dokumentoida kaiken. Haluaisin pystyä nauttia ihanat hetket uudelleen ja uudelleen. Tästä johtuen on ollut vaikea välillä hyväksyä sitä, että aika ei riitä enää päiväkirjan (blogin) kirjoittamiseen samassa suhteessa, kuin mitä aikaisemmin pystyin. 



Näillä näkymin meille ei ole tulossa enenmpää lapsia. Ennen esikoista sitä hankkia vaatteita, tunsi pientä jännitystä, fiilisteli pieniä housuja ja paitoja, sitä valmistautui tulevaan elämänmuutokseen. Toista lasta odottaessa kaivoin vaatteet esille, syystä X en oikeastaan pystynyt iloita raskaudesta, raskaus ja synnytys pelotti, en kokenut olevani raskaana enkä millään tavoin nähnyt perheemme kasvavan uudelle jäsenellä. Toisen kohdalla vaatteiden läpikäymisellä yritin päästä tietyistä peloista yli ja visualisoida elämään tulevan vauvan kanssa. 

Nyt olen käynyt vaatteita läpi kolmatta kertaa. Tällä kertaa tulee työstettyä niitä ajatuksia, että meneillään oleva vauva-aika ei tule enää toistumaan (haluaisin kyllä, mutta elämäntilanne ei salli enää enempää, ellen sitten tule täysin luopumaan urasuunnitelmista, jotka minulla on ollut aina). Haluaisin säästää suurinpiirtein jokaisen vaatteet, niihin kaikkii liittyy jotain ihania muistoja.


Onneksi kuitenkin nuo kaksi lasta ovat niin ihania, heidän kanssa jokainen päivä on siunas, esikoinen jatkuvasti saa minut halkeamaan ylpeydestä ja pikkuisempi on ihana aurinkoinen pallero. Ei pidä jäädä märehtimään "vain" kahta lasta, vaan nauttia jokaisesta tulevasta päivästä ja uusista muistoista. 

sunnuntai 18. helmikuuta 2018

vuoden ekat pyöräilyt

Pääsi tuo pyöräilytauko vähän venähtämään. Ennen joulua tuli viimeksi pyöräilyä, iski saamattomuus viedä pyörä huoltoon (keskiö heilui) ja sitten on ollut ties mitä syitä olla pyöräilemättä. Toisinaan meillä on viimeaikoina ollut sellaisia aamuöitä, että viimeiset pari tuntia muistuttavat jotain kiinalaista kidusta. Lapsi pyörii ja hyörii ja metelöi, ja ainoa tapa saada miniK pysymään unessa on pitää hänet kainalossa. Tällöin on saattanut priorisoida pienen levon aikaisen herätyksen ja pyöräilyn edelle.

Ihanainen mieheni kävi huolatuttamassa pyöräni pari viikkoa takaperin ja tänään sitten sain vihdoinkin aikaiseksi testata huolletun pyörän sekä nastat ensimmäistä kertaa tosi tilanteessa.

Pyöräilin reilu 7km. Piti alunperin pyöräillä Oittaalle, mutta siellähän oli latuja tiellä. Tässä sitten tuli ilmi, että meidän kodin ohi pääsisi sinne latuja pitkin. Pitääköhän tässä vielä suunnata suksikaupoille? Olen kovasti kuullut kehuttavan jotain karva (?)pohjaisia suksia.


Etukäteen miettimistä aiheutti se, että miten tuollaiseen keliin pitää pukeutua. Kaksi vuotta sitten GoExposta tuli hankittua kylmemmille keleille soveltuva pyöräilyhaalari. Haalarin päälle tuli puettua softshell-housut, Haglöfsin mikrofleesepaita, softshelltakki, kaulaan buffi ja kypärän alle buffi. Jalkaan tuli merinovillasukat ja pyäräilykenkiä päälle aikaisemmin mainitsemani kenkiensuojat. Vaatetus oli tosiaan tuohon -7 keliin mitä mainioin, ainoa heikko lenkki minulla on korvat, ne on oltava ehdottomasti suojattuna.


Uudet renkaat piti hienosti, paikoittain oli hiekottamattomia ja erittäin liukkaan näköisiä kohtia, eikä niissä tuntunut mitään sutimista. Osittain pyörätiet olivat perunapeltoa, joten käsiin kohdistuva tärinä oli aikamoista, mutta eiköhän siihenkin totu. 

Nyt on tosiaan renkaat testattu ja niillä uskaltaa varmasti lähteä pyöräilemään töihinkin. Harmi vain kun tuo alkava viikko on taas poikkeuksellinen. Esikoisella on lomaviikko hoidosta, joten allekirjoittanut taitaa pitää sitten etäpäiviä pari, jolloin ei sitten kuitenkaan tule pyöräiltyä töihin. VAIKKA mikäs estää minua pyöräilemässä ihan muuten vain ennen työpäivien aloittamista.

Parin viikon päästä onkin sitten taas GoExpo. Täytynee vähän kirjoitella ostoslistaa ja laatia budjetti, tuolla sekoaa ihan liian helposti. Olen tässä muutaman vuoden .. tai seitsemän aikana oppinut sen, että kyllä ne lajispesifit vaatteet/kengät yms kamahifistely on vaan ihan validia touhua. Kaikki liikkuminen on kivaa säästä huolimatta, kuhan on vain oikeat varusteet.

tiistai 6. helmikuuta 2018

Punaiset posket takuu

HA! Nyt ei puhuta Hoplopista eikä Huimalasta. Pitkän aikaa olen vältellyt lähtemästä kauppaan tai mihinkään kahden lapsen kanssa, kaipa olen kuvitellut näiden reissujen olevan hermoja raastavia. Meni useita kuukausia, ennen kuin lähdin ensimmäistä kertaa edes ruokakauppaan noiden kahden kanssa. Toissaviikolla uskalsimme ytävättären ja meidän neljän lapsemme kanssa Hoploppiinkin.

Viimeperjantaina ryhmis oli kiinni, lakko vaikutti siihen, ettei ruokatoimituksia tehtyä pieneen yksikköön. Ainoa hoitovaihtoehto olisi ollut viedä lapsi päiväkotiin. Edellenkään en viitsi viedä esikoista uuteen paikkaan hoitoon, ellei ole aivan pakko. Pidin siis jäsen K:n kotona minun ja kuopuksen kanssa.

Tottakai päivä alkaa puoli kuudelta, aamusta leikittiin, luettiin kirjoja, syötiin aamiaista, aloitimme ystävänpäiväkorttien askartelun, lähdimme pihalle leikkimään, rakensimme lumilinnan, kävimme kävelyllä ja tulimme kotiin syömään.



Viimekuukausina on pojan nukuttaminen kotona ollut mahdotonta, poika ei vain nukahda kotona. Ryhmiksessä ei nukahtamisen suhteen ole mitään ongelmaa, siellä on varmasti nukkumaan mentäessä ryhmäpaine, muutkin nukkuvat.

Kortteja askarrellessa punainen maali loppui, mietin että jos sitten vaikka piipahtaisimme tosi nopeasti Ikeassa lasten kanssa maaleja ostamassa. Hermostutti paljon, olin varma reissun olevan täysi katastrofi.

Olin NIIN väärässä. Vaikka päiväuniaika oli käsillä, esikoinen kulki nätisti kaupassa. Annoin hänen kyllä käydä ihmettelemässä huonekaluja, tutustuttiin mallihuoneisiin ja koeistuttiin tuoleja. Koko ajan jostain kuului vain "oo, ihanaa, ihanan pehmeää".


Yritin useampaan otteeseen kysellä pojalta, josko hänellä on kuuma, ei kuulema ollut. Myös lasten pelipisteet käytiin perusteellisesti läpi. Visiitti, jonka ajattelin kestävän vain puolisen tuntia venyi kahden tunnin ihmettely ja leikkisessioksi. Verho-osastolla tuli leikittyä jopa vähän piilosta.


Ei toki, tarkoitus ei ole opettaa lasta leikkimään kaupoissa, mutta .. kyllähän minä itsekin pelleilen noissa kaupoissa. Ja kun aika oli mennä eteenpäin kaupassa, siirryttiin pääasiallisesti yhteisin tuumin. Jos muuten ei poika halunnut välttämättä kulkea nätisti vierellä, niin sitten pyydettiin kantoapuun jne. Varmaan kaikille lapsille on erittäin tärkeää saada autta, eikä oma poika ole poikkeus. Hän on hyvin ylpeä saadessaan kantaa isoja tavaroita ja ollessaan avuksi äidille.


Koska reissu meni NIIN hienosti, sai pieni hikipää (pojan posket olivat punaisemmat kuin minkään Hoplop-kerran jälkeen ja hiukset pipon alla olivat aivan läpimärät) annoksen pehmistä ja hodarin.  Jäätelö suurimmilta osin jäi syömättä ja suli kippoon. 

Kuopuksenkin osalta reissu meni mainiosti, ihanaa kun hänen viihtymisensä reissuissa ei ole enää itselle stressin aihe. Jäikin muutama juttu vielä ostamatta tuolla reissulla, pitäisköhän mennä pikimmiten uudestaan?

Kotimatkalla ei tarvinnut kauaa odotella unen tuloa. 


 
Template by suckmylolly.com - background image by elmer.0