Oli synkkä ja myrskyinen yö...tai sitten ei.
Pari viikkoa ennen laskettua aikaa ajatus synnyttämisestä pelotti, lasketun päivän jälkeen olo oli niin tuskainen, ettei synnytystä jaksanut/huomannut enää pelätä. Viikolla 41 + jotain tuli käytyä yliaikaistarkastuksessa ja sovittua käynnistysaika.
Kovasti toivoin, ettei tarvitsisi odottaa käynnistykseen asti, vaan että luonto hoitaisi tehtävänsä. Olin lukenut jostain, että käynnistämisen seurauksena useammin joudutaan turvautumaan sektioon. Ajatus sektiosta kauhistutti, sillä alatiesynnytyksestä toipuminen voi teoriasas olla lyhyempi aika kuin mitä sektiosta kestää palautua. Minua myös ahdisti suunnattomasti ajatus siitä, että olisi tietoinen siitä, että pöydällä maatessani minulta avataan vatsa. Epiduralin aikana tuntee paineet, mutta ei kipua. Jotenkin myös tieto siitä, että olen vatsa auki jossain pöydällä, aivan täysin muiden ihmisten armoilla, ahdisti suunnattomasti. Edellisen polvileikkauksen yhteydessähän sain kauhean paniikkikohtauksen maatessani leikkauspöydällä, muut ihmiset vääntelivät ja kääntelivät minua, olin ansassa. Silloin hermostuin niin kauheasti, että lääkärit näkivät onneksi paremmaksi nukuttaa minut. Sektiossahan ei nukuteta, sillä istukan kauttahan ko lääkkeet vaikuttavat myös vauvaan (turha riski, ymmärtääkseni).
Olin siis iloinen kun viikonloppuna perjantai-lauantai välisenä yönä minulla alkoi vihdoinkin supistukset, jee luonto. Lauantaina lähti myös limatulppa, supistuksia tuli paljon, mutta niiden kesto ja intensiteetti ei ollut vielä kovin kummoinen. Yöunet ne kuitenkin jo vei.
Lauantai-sunnuntain välisenä yönä sen sijaan alkoi tulla jo voimakkaampia supistuksia, miehen kanssa kellotimme niitä ja kun niitä oli tullut tunnin ajan viiden minuutin välein ja supistusten kesto oli minuutin, niin soitin Jorviin neljältä aamuyöllä. Neuvoivat menemään suihkuun ja ottamaan 1g panadolia. Suihkussa supistusten voimakkuus väheni.
Aamupäivän ja vähän matkaa iltapäivää odottelin kotona. Aviomies olisi jo useampaan otteeseen ollut viemässä minua sairaalaan. Koin pystyväni pärjätä supisten kanssa kotona, joten en nähnyt mitään syytä lähteä makaamaan sairaalaan. Paljon mieluummin sitä hengittelee kotona ja keinuttelee jumppapallon päällä supisten aikana. Aviomies kävi hakemassa meillä ruoat, söimme ja sitten alkoikin taas tulla supistuksia enemmän ja tiheämmin. Äkkiä supistusten väli läheni neljää minuuttia, koin että oli aika lähteä sairaalaan.
Otimme sairaalakassit mukaan, mutta jotenkin ajattelin että tuskin tässä nyt kuitenkaan vielä on tosi kyseessä. Olin odottanut, että supistukset olisivat kivuliaampia, kyllähän kivun puolesta olisin edelleen voinut ihan hyvin jäädä kotio. Sairaalassa kuitenkin minut otettiin sisälle, ja pian kätilö kyseli josko haluaisin kokeilla lämmintä vettä kivunlievitykseksi. No tottahan toki halusin, tästä olikin ollut neuvolassakin useampaan otteeseen puhetta.
Kätilö lähti laskemaan minulle vettä ja yhtäkkiä ystäväni äiti saapui huoneeseen, sanoi että hän nappasi minut itselleen toiselta kätilöltä ja että nyt sitten hoidetaan tämä synnytys yhdessä.
Erittäin rauhallisesti hän selitti meille kaikki synnytyksen vaiheet, miten tulee hengitellä ja toimia missäkin vaiheessa. Puhuttiin eri kivunlievitysvaihtoehdoista, jolloin sanoin, että olen avoin kaikelle erilaisille vaihtoehdoille. Ammeen ja veden lisäksi minulle laitettiin akunastat korviin.
Aviomiehen kanssa olimme kylpyhuoneessa. Mies istui ammeen vierellä, minä hylkeilin ja hengittelin ammeessa samalla kun katselimme pädillä sarjoja. Jossain vaiheessa tuli pieni itku, enemmän väsymyksestä kuin kivusta ja sitten homma jatkui normaalisti. Puolentoista tunnin kylpemisen jälkeen oli aika siirtyä synnytyssaliin.
Saimme itsellemme ison synnytyssalin, mikä oli kiva, niin aviomieskin pääsi paremmin lepäämään.
Huoneessa kokeilin ilokaasua ja jumppapalloa supistuksiin. Yksi ystäväni oli kovasti sitä mieltä, ettei ilokaasusta ole apua tuossa tilanteessa, mutta minulla se kyllä auttoi. Aviomieskin kokeili kaasua kätilön kehotuksesta.
Kun olin tarpeeksi auki, n.5cm sain epiduralin, minulle laitettiin tippa käteen ja minulta puhkaistiin kalvot. Siinä sitten vain odoteltiin. Oli jännittävä katsella monitorista että onpas noita supistuksia, mutta eipä ne tuntuneet missään. "hei, katso, taas sä supistelet". Sarjojen katselmienen jatkui samalla kun odottelimme kohdunsuun aukeavan enemmän.
Valitettavasti ystäväni äidin vuoro loppui ennen kuin päästiin itse ponnistusvaiheeseen, mutta hän varmisti, että sain itselleni erittäin kokeen kätilön illaksi / yöksi. 2-3h:n välein alkoi epiduralin vaikutus hälvetä ja tuli kovasti sellainen "pakko kakata" olo. Kahdesti tai kolmasti minulle laitettiin lisää epiduralia ja oksitosiinia. Vihdoinkin kolmen pintaan yöllä paikat oli niin paljon auki, että oli tullut aika ponnistaa.
Ponnisteltuani jonkin aikaa kätilö sanoikin, että nyt ei sitten ponnisteta, kuin ihan pienesti (supistukset tuntuivat tässä vaiheessa, ja se ettei niiden aikana saanut ponnistaa, oli aivan kauhean kivuliasta, minulle myöskin oli jo epiduralin vaikutus lakannut), lääkäri haettin paikalle. Lääkäri totesi tutkimuksen jälkeen, että nyt tilanne näyttää valitettavasti siltä, että alatiesynnytys ei nyt ole vaihtoehto, vaan on turvauduttavan sektioon. Vauvan sykkeet laskivat jos olisin ponnistanut, vauvan päähän olisi Sektiopäätös tuli 3:51 ja 4.11 vauva oli ulkona.
Olin kauhusta sekaisin, kun ajattelin vain makaamista leikkauspöydällä aikaisemmin mainitsemieni syiden takia. Myöskin selällään makaaminen ja vasemmalle kallistettuna aiheutti aivan kauheat selkäkivut (en tiedä mistä ne tuli), itkin pöydällä kivun sekä pelon takia, pyydellen anteeksi omaa reaktiotani. Hetken hoin, etten halua / voi olla tajuissani operaation aikana, mutta onneksi sain käden josta pitää kiinni operaation ajan. Aviomieshän oli joutunut jäämään synnytyssaliin odottamaan.
Operaatiota varten laitettiin epiduralia lisää, tunsin paineet (mm kun vatsa leikattiin auki ja vauva vedettiin pihalle) operaation ajan mutta en kipua. Heti kun vauva oli ulkona ja napanuora katkaistiin, minulle annettiin rauhoittavia. Kuulin ihanan parkaisun ja näin kun vauva vietiin oikealta puoleltani ohi. Pian tuon jälkeen kätilö toikin vauvan minun viereeni, sain pienen pehmeä posken omaani vasten ja olin samantien rakastunut.
Sillä aikaa, kun minua paikkailtiin loppuun, kätilö vei vauvan aviomiehelleni synnytyssaliin. Minut vietiin heräämöön, jossa minua kehoitettiin nukkumaan. En millään malttanut nukahtaa tokkuraisesta olosta huolimatta, sillä tiesin mieheni ja vauvani olevan ihan lähellä. Puolen toista tunnin "heräämisen" jälkeen minulle kerrottiin tulleen vieraita. Aviomies, kätilö ja pikkuinen tulivat moikkaamaan ja sain antaa pikkuiselle ensimmäiset maitotipat.
Hetkellisesti minulle tuli sairaalassa hieman epäonnistunut fiilis, tunsin itseni huijariksi, kun en ollutkaan synnyttänyt lastani alateitse, "enhän minä ollut tehnyt juuri mitään" jne. Onneksi nuo ajatukset ovat nyt siirtyneet pois. Tietenkään en voi vertailla alatiesynnytystä ja sektiota, kun vain toisesta toipumisesta on nyt kokemusta, mutta itselle sektiosta toipuminen on ollut erittäin raskasta. Pian on kuitenkin jo viikko operaatiosta, joka päivä olo on parempi. Toissapäivänä 1km:n vaunulenkki oli maksimisuoritus päivälle, eilen teimme illalla jo 55min vaunulenkin yhdessä aviomiehen ja koiran kanssa. Kyllä tämä tästä.
Raskasta sektiosta toipumisessa on se, ettei pysty hakemaan aviomieheltä samaa läheisyyttä, kuin aikaisemmin. Liikkeet sattuu, eikä sairaalasängyssä pystynyt olla vierekkäin. Aviomies oli koko ajan perhehuoneessa niin lähellä, mutta kuitenkin tavoiamattomissa. Raskainta oli kuitenkin se, ettei pystynyt hoitamaan omaa lastaan niin kuin olisi halunnut, imettäminen sentään onnistui, mutta sekin vaati jatkuvasti avun pyytämistä aviomieheltä. Onneksi mieheni on niin uskomattoman hoivaava, että häneltä auttaminen tulee luonnostaan.
Kaikesta huolimatta synnytys oli ihan mielyttävä kokemus. Minulle jäänyt sen kummempia traumoja hieman dramaattisesta lopusta huolimatta. Kyllä tuon voi vielä uudestaan kokea, ja lääkärin mukaan ei ole mitään syytä miksei alatiesynnytys tämän jälkeen tulisi kysymykseen.
