juhannusperinteet kunniaan

Ennen raskautumista tuli parina vuotena aloitettua kiipeilyaiheinen juhannusperinne, käytiin kaverin kanssa Kvarnbyssä juhannusaattona. Vuosi sitten olimme vasta kotiutuneet aatonaattona sairaalasta jäsen K:n kanssa, joten kiikut jäivät luonnollisesta syystä väliin. Viimekesänä ei sitten ehtinyt / tohtinut / osannut lähteä ulos kiipeilemään. Yritin toki ennen pojan syntymää kiipeillä ulkona, reippaasti kertaalleen pakkasin tavaratkin, mutta jotenkin vain kuukausi ennen laskettua aikaa sitten iski jänistys kallion juurella.

Vähän arvottiin kaverin kanssa mihin sitä lähtisi, kauhean mairittelevaa säätä ei oltu luvattu, enkä myöskään yksinkertaisesti halunnut viettää pojan ensimmäistä juhannusta (ihan kuin pojalle sillä olisi oikeasti väliä) erossa.

Pienen arvonnan jälkeen valitsimme Kvarnbyn, se on nykyään mukavan lähellä kotia, se on ajallisesti melkein yhtä lähellä kuin Salmisaaren Kiipeilyareena. 

Kallion juurella tuntui ihan siltä, kuin ei olisi ollut mitään taukoa. Trädittämiseen ei ollut mitään hinkua, pääasia oli nauttia ulkoilmasta, seurasta, helposta kiipeilystä ja hyttysistä.

Viimeaikoina on tullut fläsbäckejä kiipeilyajoilta, on tullut elettyä jotenkin uudelleen tietty hetkiä. Äitiyshän on mitä ihaninta, ei malttaisi olla lainkaan erossa pojasta, mutta nyt aika vietettynä kiipeilyn parissa tuntui taivaalliselta, ihan kuin minusta olisi pitkään puuttunut pala, joka löysi paikkansa. 

Toiseksi viimeisellä nousulla jäin yksin ankkuriin roikkumaan. Oli tulla kyynel silmään kuunnellessani camujen ja kiilojen helinää kaverin valjaissa jäsen T:n laskeutuessa alas reiltilä ja minun istuessa ylhäällä puiden latvojen yläpuolella. Halasin kalliota ja tunsin olevani hurjan onnellinen.

Toivoisin kovasti ehtiväni vielä edes kerran kallioille ennen elokuun alun leikkausta, mutta jos en ehdi, niin se on on ihan ok. Pääsinpä edes tuon yhden kerran.

Kallioilla ajatukset pysyi pois kotoa, mutta heti autoon noustuamme teki mieli huristella tuhatta ja sataa kotiin pojan luokse.

vauvasta taaperoksi

Viimeviikolla meillä oli pienet suuret juhlat, poikamme täytti vuoden, ja totta kai sitä piti sitten kutsua perhettä, sukulaisia ja kummit kylään.

Varsinaisena syntymäpäivänä olimme koko perhe lomalla, poika sai ensimmäisen syntymäpäiväkakkunsa, melonisellaisen. Pitäähän pojalle olla oma kakku, sellainen mitä saa itsekin syödä.

Juhlia oli suunniteltu pitkään, pinterestistä haettu ideoita, aika varattu sukulaisten kalenterista jne. Itse juhlintaa valmisteltiin miehen kanssa kaksi päivää. Mies siivosi ja minä kokkasin ja organisoin.

Tarjolla oli alkumaljana raparperisimaa,  vihannesjuna, coctairiisipiirakoita (pakastealtaasta), reajuustomunavoi, raparperi triflea, kookospalloja, vesimelonikakku ja mustikoita.

Jälkikäteen ajateltuna stressin ja työn määrä verrattuna juhlien kestoon oli vähän kohtuuton, mutta samahan se on myös mm häiden kanssa. Meillähän oli myös itsetuunatut juomamukit (kaikkea sitä alkoi taas näperrellä).

Juhlat olivat menestys, olisimme kovasti halunneet tottakait kutsua KAIKKI ystävämme, mutta jokin rajaa piti vetää, etenkin kun sään varaan ei voi laskea, olisi tullut alakerrassa varsin tiivis tunnelma lauantain säillä.

Olemme saaneet vuoden verra nauttia pikkuisen poikamme seurasta. Joka päivä edelleen jaksamme ihmetellä, kuinka meillä on siunattu tuollainen ihanuus. Tällaiseen rakkauden määrään ei ole osannut varautua.

helpotusta arkeen

Muistan joskus nähneeni instagramissa tai facebook feedissä kaverin hehkuttaneen kauppakassipalvelua. Pidin tuota tällöin snobbailuna, "ei muka ehdi kauppaan".. tms. Urheilua harrastavana pienen lapsen äitinä aika on usein kortilla. Muutettuamme meillä ei ole enää kivaa lähikauppaan, mihin voi piipahtaa nopeasti, vaan muutamankin elintarvikkeet ostaminen tarkoittaa joko lapsen pakkaamista autoon ja kaupoille hurauttamista TAI pidemmän puoleista lenkkiä rattaiden kanssa.

Läheiseni kertoi tässä kuukausi takaperin menevänsä kaupan kautta kotio, mainitsi hakevansa valmiiksi kerätyt ruoat. Jäin miettimään tuota. Mietimme jonkin aikaa miehen kanssa syitä käyttää noutopalvelua. Kyselin myös käyttökokemuksia eräässä facebookryhmässä, kokemuksen olivat vain positiivisia. Ehkä vauvaryhmä ollut sinänsä paras paikka kysellä, minuthan leimattiin paskamutsiksi samatien. Kovasti tuli myös kommentteja, että kauppa on paikka lapsen nähdä ihmisiä ja olla vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa (meidän poikahan on aina vain kotona, eikä näe lainkaan muita ihmisiä ). Nuo sivuutin olankohautuksella, interwebs on kyllä huikea paikka, jossa ihmiset voivat sanoa ihan mitä sattuu toisille, koska ei tarvitse sanoa noita asioita kasvotusten.

No mutta, päätimme siis uhrata poikamme ja käyttää häntä tässä sosiologisessa kokeessa. Jos sitten poikani ei 18 vuotiaana osaa käydä ruokakaupassa ilman sen kummempia ongelmia, niin nyt ainakin tiedämme mistä se johtuu.

Tänään hain neljännen kerran viikon ostokset valmiiksi kerättynä. Se on vain niin kätevää töiden ja maanantaispinun jälkeen hurauttaa ruokakaupan kautta kotiin, aikaa ja rahaa säästyy merkittävästi. Aikaisemmin emme miehen kanssa suunnitelleet viikon ruokailuja sen kummemin. Aikaisemmin ei tarvinnut suunnitella, olihan kauppa siinä vieressä.

Meillä on miehen kanssa ollut nyt pakko myöntää itsellemme, että olemme eläneet pellossa tähän asti, rahankäyttömme on ollut .. no ei täysin kontrolloimatonta, mutta ehkä aavistuksen turhaa aika-ajoin. Kauppakassipalvelu myötä meillä säästynee kuukaudessa varmasti neljännes siitä, mitä aikaisemmin olemme kuukaudessa laittaneet ruokaan. Oma heikkous on kaupassa ollut pitkään heräteostokset, kiva uusi tuote, prodepatukka "nälkää" jne. Jos viikossa käy useammankin kerran kaupassa, niin noista kertyy hurja summa. On myös ihana, ettei tule ostettua nälissään "vierasvaroja", jotka sitten tulee syötyä salassa ja joita sitten sulatellaan spinussa / salilla.

Kauppakassipalvelu myötä myöskin pois heitettävän ruoan määrä on vähentynyt. Tuntuu, että palvelun käytöstä on vain hyötyä. Toki nyt ei tule juostua parhaiden tarjousten perässä, mutta ainakin meillä on enemmän aikaa toisillemme, viikonloppuisin lauantaina laatuaika perheen kanssa ei tarkoita pyörimistä Prismassa tai Citymarketissa. Varsinkin tulevan polvileikkauksen jälkeen tuo palvelu on lifesaveri, Citymarkethan jopa toimittaa kotiin ilmaiseksi ostosten yhteissumman ylitettyä tietyn summan.

imetyspohdinta, mitä 12kk:n jälkeen

Ennen pojan syntymää tuli mietittyä paljon asioita, miten tulee hoitamaan tiettyjä tilanteita pojan kanssa. Perhepeti kuulosti jotain hippitouhulta, en missään nimessä halunnut pojan tulevan sänkyymme. Halusimme siirtää hyvissä ajoin pojan nukkumaan omaan huoneeseen, jotta saamme itse nukkua hyvin. Yösyötöt ja varmaankin imetys tuli miellettyä avaimeksi hyviin yöuniin, emmekä ymmärtäneet miehen kanssa lainkaan, minkä takia äidit eivät oman hyvinvointinsa takia lopeta yösyöttöjä tietyssä vaiheessa.

Paljonpa sitä tiedettiin. Sen on oppinut, ettei näitä asioita kannata suunnitella etukäteen. Poika nukkui yhdessä vaiheessa joka yö välissämme, eikä poikaa siirretty omaan huoneeseen nukkumaan ennen kuin oli pakko. Edelleen joka ilta ja yö kaipaan pientä tuhisijaa viereeni, vaikkakin todellisuus on se, että rauhallisesti tuhisijasta on tullut kauhea pyörijä, joka herättyää alkaa tökkiä naamaan ja kaivella äidin ja isin sieraimia.

Yksi asia, mihin en ollut oikein osannut mitenkään varautua, oli imetys. Millaisia tuntemuksia se minussa herättää, kuinka tärkeäsi se tulee itselle muodostumaan. Nyt ajateltuna vuoden rajapyykki tuntuu turhan aikaiselta. Poika on vielä niin pieni, ei kävele eikä puhu, pahan olon ollessa ei häntä voi lohduttaa sanoin, vaan rinta tuo lohdun.

Kukaan ei ole tullut sanomaan mitään negatiivista minulle pitkästä imettämisestä, mutta aavistuksen verran on ollut aistittavissa kummeksuntaan imetyksen tarpeellisuudesta tms, tarvitseeko lapsi /taapero äidinmaitoa, sehän voi juoda jo tavallista jne. Em kommentit ovat tulleet esille minun miettiessä sitä, mitä imetykselle tapahtuu minun polvileikkauksen jälkeen. Haluaisin kovasti, että lääkitys mietittäisiin niin, ettei se ole este imetykselle. Toisaalta taas, ehkä tämänkin asian stressaaminen on turhaa, kuka sitä tietää vaikka poika yhtäkkiä päättäisi alkaa vierottautua rinnasta. Poikamme sai myös ryhmispaikan, voihan senkin alkamisen myötä imetys alkaa vähitellen hiipua.

Äidinmaito on edelleen poikamme pääasiallinen ravinto, vaikkakin ohjeiden mukaan tarjotaan aina ensin kiinteitä, niin silti maidolla lopulta täytetään vatsa (iltaisin ruokaa on alkanut viimeaikoina mennä jo ihan kunnolla). Maidontulo on niin hyvä, etten tästä ole ottanut mitään paineita, poika kasvaa hyvin, on äitinsä tavoin aikamoinen mötkäle, kunnon mötikkä. Tulipa viimeviikolla ennen brunssia pumpattua pojalle maidot, hyvin sitä tuli 1,7 dl varsin vaivattomasti.

Varmasti imetyksen loppuminen tulee olemaan vaikea paikka. Alussa stressasi jatkuvasti sitä, että riittääkö maitoa, saako lapsi tarpeeksi ruokaa, töihin paluun jälkeen pelko siitä, että tuleeko pullo syrjäyttämään rinnan. Pojalla on se vaihe, että vauhti on koko ajan päällä, imetyshetken ovat niitä, jolloin rauhoitutaan ja tuijotellaan toisimma silmiin. Eikait sekään ole mikään huono syy lopettaa väkisin imettämistä, että äitinä haluan noiden hetkien jatkuvan?

kukkahäät

Torstaina vietimme neljättä hääpäiväämme, tai no mieshän oli sen unohtanut, kunnes avasi töissä kalenterin (mun ihana lahopää).

Olin suunnitellut yllättäväni miehen töissä ja vieväni hänet syömään. Koko suunnitelmani rakentui sen varaan, että miehelle tavalliseen tapaan työpäivä venyy lähemmäs viittä. Lähdimme pojan kanssa töistä hyvissä ajoin liikkelle, hurautimme junalla keskustaan. Junan juuri saapuesa asemalle saan viestin, jossa mies kertoo lähteneensä töistä (se yksi kerta kuukaudessa, kun näin käy). Palloilemme pojan kanssa Elielillä, yritän tavoitella miestä puhelimitse, laitan viestiä ja soitan. Lopulta saan viestin, että hän on jo junassa matkalla kotiin kukkakaupan kautta. Se siitä yllätyksestä töissä, mutta ei se mitään, mies oli yllättynyt ja otettu siitä siitä, että olimme pojan kanssa keskustassa.

Suunnitelmaani oli kuulunut myös se, että valitsemani ravintola sijaitsisi fiksun matkan päässsä miehen työpaikasta, joten sitten mies joutui vähän matkata takaisin päin töihin. Toinen kriteeri paikalle oli, että se olisi lapsiystävällinen, tässä auttoi www.eat.fi.

Ristorante Gastone oli erittäin nappi valinta, henkilökunta otti pojan upeasti huomioon. Poikaa hauskuutettiin, hänelle tuotiin leluja ja pientä sormiruokaa. Koko ajan oli joku vastaamassa pojan flirttiin.

Ruokakin oli erinomaista. En edes huomannut keskittyä miehen annoksiin, oman ruokani ollessa niin huikean hyvää. Alkupalaksi otin grillattua latva-artisokkaa, jonka syöminen oli hidasta ja sottaista touhua, mutta aivan sen arvoista. Jotain tämäntyyppistä pitää ehdottomasti kokeilla kotigrillissä. Pääruokana oli parsarisottoa, jota aivan varmasti tulisi tilattua toistamiseen.

Jälkkärit otettiin kotimatkalla filmtownin karkkikaupasta, poika oli kuitenkin vielä toipilas, ja ravintolassa tuskin olisi enää viihtynyt kauaa hyväntuulisena. Vuosipäivä suju siis vallan ihanasti, huomaa oman juhlapäivän jäävän sen varjoon, että tässä on jo tovin miettinyt pojan ensimmäisen syntymäpäivän juhlistamista.

huoh

Mä kaipaan tervettä selkää, sitä ettei joudu joka kerta liikkeelle lähtiessä keräämään viitsimistä. Terveet polvetkin olisi kiva, toinen sentää ei ole tuntunut vuosia tukkoiselta, toinen leikataan vielä toivottavasti alkusyksystä. Välillä vain harmittaa niin paljon se, ettei voi niin vain lähteä liikkeelle, istua pojan kanssa leikkimässä ilman epämukavaa tunnetta. Surku.

tarttuvaa elämäniloa

On se kumma, ettei pojalle saanut klo seitsemän perjantaiaamuna lapsenvahtia. Jouduttiin sitten ottamaan poika mukaan Jättäritreeniin heti aamusta. JK, siis ihanaahan tuo on, että sain treenailla poika selässä. Eipä minusta näillä koivilla olisi ollut edes tekemään mitään kävelyä kummempaa. Alkuperäinen suunnitelma oli treenailla ystävän kanssa vasta iltapäivästä, mutta oli oikein mukava, että suunnitelmat muuttuivat tuolla tavalla.

Pakko jakaa tuo kuva upeasta aamuöisestä maisemasta.Kuva on käsittelemätön, punakoivu, pelto, nousevan auringon luoma valo, valkoiset syreenit ja pellon halki leijuva usva saavat aikaan lumoavan maiseman. Toissana aamuna häkellyn niin kovasti aamun kauneudesta, etten osannut enää mennä nukkumaan. Tänään 3.40 jälkeen sain vielä unen päästä kiinni toviksi.

Aamusta jättärille, poika stokessa selkään, ja pienisti ja leikkisästi valitellen taapersin raskain askelin ystäväni perässä neljästi huipulle. Se on ihanaa, että on elämäniloinen ystävä, jonka kanssa voi tehdä jotain näinkin pöhköä, kuin treenata epäinhimilliseen aikaan. Hyvä treeni tietää yleensä mahtavan fiiliksen koko loppupäiväksi.

Seuraavalla kerralla tuo varmasti ei tunnu enää niin pahalta. Oli kiva huomata, että polvi kestää tuollaisen tasaisen porrastepsuttelun (mäessä kävely on ehdoton nou nou) ja Stokkella asenton on niin hyvä, ettei selässä tuntunut mitään epämukavuutta. Poikakin viihtyi selässä reippaati, ainahan se on niin reipas. 

Hyvän aamutreenin jälkeen päivä starttasi, tuli pitkästä aikaa katseltua itseä ajatuksella peilistä. Tuntuu tosi kivalta olla tyytyväinen siihen mitä peilistä näkee, ja ennen kaikkea hyväksyä itsensä sellaisena mitä nyt on. 

Kyllähän sitä tavallaan vielä pitkä matka siihen kondikseen, missä oltiin ennen raskautumista (myös siis ihan perus- ja voimakestävyys kiipeilyssä, core jne), mutta olen erittäin tyytyväinen siihen, että pystyn myös hyväksyä itseni nyt tällaisena. Jos tapahtuu kehitystä se on hyvä, jos kroppa kiristyy .. se on myös kiva, nyt ei ole pakko tapahtua mitään. Tuntuu olevan hyvä tasapaino ruokailussa ja urheilussa, ja ennenkaikkea omassa päässä. Urheilu on kivaa, sitä on kiva harrastaa yksin ja nollata päätä, mutta se on myös kivaa ajanvietettä sekä pojan, että ystävien kanssa. 

Tänään vielä ihana päivä, urheilua, mukavaa yhdessä oloa pojan kanssa, kiva työpäivä ja sitten vielä hurautettiin Helsingin Taivaskalliolle. Omat tavoitteet boulderoinnilla ovat lähinnä hauskanpito hyvässä seurassa. Onhan se ihanaa lähteä koko perheen voimin nauttimaan upeasta säästä. Yllätin itseni nousemalla myös useita nousuja, joitakin nousin useampaan otteeseen ihan vain kiivetäkseni. Välillä lähtin reteästi nousemaan jotain, kunnes sitten katsoin alas ja pelästyin. Sitten taas vähän ulistiin seinällä. 

Suihku, pieni lasillinen hunaja jackia sohvalla hanin kainalossa ja sitten petiin. Viikonlopulle on paljon ohjelmaa, on treffit ystävättären kanssa brunssin merkeissä ja pitäisi mm saada kotona ulkovarasto järjestettyä, urheilua ja laatuaikaa perheen kera unohtamatta. 

huijariolo

Mihin tämä aika ihan oikeasti menee? Tuntuu kuin olisimme asuneet tässä kodissa aina, aikaa ennen poikaa hädintuskin muistaa (ehkä välillä kaipaa niitä huolettomia kiipeilyreissuja kaverin kanssa, mutta muuten). Lähipiiriinkin on tullut jo pari vauvaa lisää, ja tässä on pikkuhiljaa alkanut suunnitella pojan ensimmäisiä syntymäpäiväjuhlia.

Raskaus on vain muisto vain, kaikki se epämukavuus ja inhottava olo on kaukainen muisto, poika nukkuukin yöt useimmiten jo ilman heräämisiä (tosin meillä tänäänkin herättiin jo 5.25).

Kroppa alkaa olla palautunut suuremmilta osin raskaudesta,dietti oli ja meni, paino ei laskenut kuin kilon, mutta siisti ruokavalio tuntuu taas luonnolliselta osalta omaa arkea.

Pari viikkoa sitten salilla juttelin kanssatreenaajan kanssa, tuli mainittua oma poika, ja uusi tuttavuus ihmetteli, että olenko synnyttänyt. Olin tottakai imarreltu, mutta päälimmäisenä omaan mieleen jäi kuitenkin se oma välitön reaktio.

En tiedä johtuuko siitä, että synnytyksestä on jo 11kk vai siitä, että synnytys vaihtui yllättäen sektioksi. En siis missään nimessä ole sitä mieltä, että sektio olisi virhe, luotan täysin siihen ratkaisuun, jonka lääkäri teki, ilmaistaan vaikka niin, että kohtalon sanelemana minulta riistettiin synnytyskokemus. Tunnen itseni edelleen vähän huijariksi (ei ole kannanotto muiden synnytyksiin /sektioihin vaan vain omeen synnytyskokemukseeni), kun en puskenutkaan lasta alakautta ulos. Pääasiahan on, että lapsi tuli turvallisesti tähän maailmaan. Täytyy toivoa, että joskus saan mahdollisuuden vielä kokea alatiesynnytyksen kauheuden / kauneuden.

16 / 2016

Toissaviikolla oli lomaviikko, ja parina päivänä oltiin koko perheen voimin liikenteessä niin, että siellä tuli jopa pari urheilusta vapaata päivää. Urheilusta vapaat päivät olivat silti aktiivisia kotia laittaessa ja Pihapiirimessuilla pyöriessä. Perjantaille oli myös alunperin varattuna paikka spinun vauhtikestävyystunnilta, mutta päätimme sen sijaan grillata kaverien kanssa meillä.

Viimeviikon köysittelyt hoitui täysin itsevarmistavilla, tiistaina olin ystävättäreni kanssa ja torstaina kävimme miehen kanssa. Molemmilla kerroilla tein nousujen välissä superdietin kotitreeniä poika lisäpainona, hyvin sujui.

Salilla oli taas treenatessa erittäin hyvä pössis, oli vähän sellainen rusinat pullasta treeni, eli tein vain kaikkea kivaa (eli kaikkea :D .. kaikkihan salilla on kivaa, myös ne inhottavat). Lauantaina kaverini osui samaan aikaan salille, uskalsin siinä sitten miehen varmistaessa penkata 50kg:lla ihan täydet setit. Olin niin innoissani tuosta, etten sitten uskaltanutkaan vähään aikaan koskea mihinkään käsipainoihin, taisin vähän täristä innostuksesta. Sunnuntaina nitkuttelin jalat hapoille, reiden ojentajat pistettiin koville.

gotta love these hormones

Ihan jo imetyshormonien takia en millään haluaisi lopettaa imetystä, luonnon oma rauhoittava. Jo alkuraskauden aikana hormonit saivat minut rauhoittumaan ja lopettamaan turhan stressaamisen, en muista mitään kummempia mielialavaihteluja raskauden aikana (voisin tietenkin kysyä tähän miehen näkökulman asiaan). Pojan synnyttyä alun baby bluesin jälkeen olen havainnut olevani edelleen jatkuvasti omituisen seesteinen.

Tänään tuo seesteisyys siirrettiin kiipeilyseinälle. Päätin vain jossain vaiheessa päivää, että tänään ei yläköysitellä. Tavallisesti minua jännittää uusien reittien liidaaminen, olivatpa ne kuinka helppoja tahansa. Hyvin usein myös reitellä iskee ihme jännittäminen, joka iskee kädet välittömästi pumppuun.

Tänään koin olevani oman osaamiseni / tasoni ulkopuolella eräällä nousulla, olin arvioinut että reitti nousisi vain max puoleen väliin, mutta sehän eteni kivasti sen jälkeenkin. Parissa kohtaa oli jännät paikat, mutta aivan poikkeukselliesti, pelko ei pistänytkään forkkuja pumppuun vaan sain kuin sainkin klipattua asennoista, joista aikaisemmin en olisi uskaltanut.

Pitkiä kiipeilyjä tänään ei ehtinyt, isovanhemmat ehtivät katsoa poikani perään vain tovin, mutta mieli on silti korkeammalla kuin aikoihin. Tuskin maltan odottaa ensikertaa, yksi kesken jäänyt nousu houkuttaa kovasti, ja haluan päästä kokeilemaan mihin asti oman mukavuusalueen ulkopuolelle imetyshormonien zen-vaikutus auttaa. Luonnon dopingia.

Bus burger

Oli kerrassaaan mahtava lomaviikko. Viime viikonloppuna teimme miehen kanssa to do -listan, jota olemme tässä nyt pikkuhiljaa purkaneet. Koti tuntuu niin uudelta, pojan huone on nyt huonekalujen osalta pitkälle valmis, yläkerran parveke odottaa vain huonekaluja, remonttikamoja ja -roskia on roudattu urakalla pois kotoa, yläkkerran kolmas makuuhuone alkaa kohta olla sillä tavoin raivattu, että siellä pääsee tekemään jo käsitöitä, keittiössä on tehty korjausmaalauksia, koristeet ovat löytäneet paikkansa JA portaiden mattoja varten teimme mallit ja nyt odottelemma mattotoimituksen saapumista. Olohuonekin sai viimeiset huonekalunsa. Nyt on shoppailtu niin paljon, ettei ihan heti tee mieli ostaa mitään, ellei ole ihan pakko. Ihan pakko on ostaa vielä ruohonleikkuri.

Perjantaina ei sitten järjestelty kotia, vaan suuntasimme miehen ja pojan kanssa Lahteen Pihapiirimessuille. Messut olivat huikea pettymys, ei kannata toiste mennä muualle messuille. Ainoa positiivinen asia oli se, että siellä eräässsä lastennurkassa oli eräs leikkiteline, jollaisen voisin kuvitella osaavani rakentaa pojalle. Yhdeltä kojulta olisin halunnut ostaa kallan mukuloita, mutta juuri tämä kyseinen lafka ei sitten hyväksynyt kuin käteistä. 

Onneksi reissu ei ollut kokonaan pettymys. Pienen turistikierroksen jälkeen hurautimme erääseen ravintolaan Lahden ulkopuolelle (tai laitamille?). Oma mies arvostaa hyviä hamppareita kovasti, joten vein hänet syömään huikeaa jenkkityyliin dineriin.

Ruoka oli erinomaista ja ravintola oli tosiaankin erittäin hienosti toteuttu. Vähän oli vaan sisällä viileää, mutta muuten en keksi mitään moitetta.

miten toi dietti piti, niinku omasta mielestä

Tuonne voisi mennä joskus uudestaankin syömään, täytyy miettiä jokin reissu missä mennään Lahden ohi, messuille sinne ei tarvitse enää mennä.

15 / 2016

Ah, mikä viikko. Heiaheiassa saa selata aika pitkälle viimevuoden puolelle, jotta saadaan semanlaista näkymään treenien osalta. Arvata saattaa, että olen erittäin tyytyäväinen päättyneeseen viikkoon, urheilunkin osalta siis.

Parit spinut, pari salia, yksi kotireeni, vauvajumppa ja -uinti. Spinussa oli sekä pk-treeniä että vauhtikestävyyttä. Vauhtikestävyystunnilla ensimmäiste 35 min toivoin vain äkkiä pääsytä pois tunnilta, niin kauhealta tuo tuntui, mutta sitten yhtäkkiä rullailu sujuikin ihanan kevyesti.

Kiipeilyt alkaa sujua ihan kivasti, iho alkaa kestää paremmin, tekniikka tuntuu olevan yhtä "hyvä" kuin aina, vähän vain voisi toivoa lisää voimaa ja kestävyyttä. Tiettyä arkuutta tuntuu olevan tippumisten suhteen ihan yläköydessä, mutta siitä nyt kohta hankkiudutaan eroon. Pitää palata taas liidiin, selkä alkaa olla siinä kunnossa, ettei tarvitse pelätä kauheita kipukohtauksia seinällä ja polven ongelmat on hyvin estettävissä hyvällä polvituella.

Salitreenistä, lauantaina treenasin varsin kivasti yläkroppaa, penkki (vino- ja tavallinen) jäivät välistä, mutta muuten sain rääkättyä lihaksia kivasti, tuntui tänään aamulla kovasti treeni lavoissa. Tänään taas treenasin jalkoja. Koska unohdin polvituen, niin jouduin pitämään painot kohtuullisina, joten sitten painojen sijasta tehtiin erilaisia sarjoja, pidempiä ja myös hitaampia. Vikasetti, eli portaat alas parkkihalliin oli ehkä se hankalin.

Projekti, didi kuntoon ennen syksyn polvileikkausta eteenee mukavasti, ruokailutkin ovat menneet mukavasti. Oma silmähän on vain sokea muutoksille omassa kropassa, joten taidan kaivaa mittanauhan ja kameran avuksi tähän projektiin. Selkeästi tarvitsen aina jotain projekteja. Onhan se hyvä päästä hyvään kuntoon ennen leikkausta, varmasti palautuminen on sujuvampi, kun on hyvä kunto leikkaukseen mennessä.

grilli kuumaksi

Nyt puuttuu enää lämpimät illat ja grilliseura, terassilla kelpaa nyt oleilla. 

Ikeasta tarttui sitten lopulta mukaan tuo Falster-kokonaisuus, mutta tuolien sijasta on nojatuolit (lue käsinojat lisänä). Alunperin olimme hankkimassa harmaan kokonaisuuden, mutta sitten tuo mustanruskea vaikuttikin meidän mielestämme paremmalta.

Mies kävi keskiviikkona pyynnöstäni hakemassa varuste.netistä tuon riipputuolin. Samanlaisen hankimme joskus sisarusteni kanssa äidillemme, joten tiesin tuon hyväksi. Keskiviikkona olikin ihanan lämmin keli, joten tuli testattua miten riipputuolissa onnistuu imetys, samalla poika nukahti siinä suloisesti rinnalle.

Malttamaton luonne kun olen, niin palan halusta saada terassin kerrasta kuntoon, kuten myös pihan, onneksi pieni järjen ääni on kasvanut vähän isommaksi ja ymmärrän, ettei tässä ole mikään kiire. Se on ihan ok, ettei kaikki oli täydellistä ensimmäisenä vuotena, tänä vuonna harjoitellaan pihan kanssa, katsellaan mitä kaikkea täällä on jo valmiina, ensivuonna voisi sitten istutella kaikkea hyödyllistä tuonne pihalle.

Mikään tosin ei estä lähtemästä viikon päästä Lahteen pihapiiri-messuille. Kamera mukaan ja typeriä kysymyksiä tekemään. Juuri sopivasti ensiviikkoon osuukin minun ja miehen yhteinen lomaviikko.

valintoja valintoja

Sunnuntaina kotiuduttuamme pojan kanssa ulkomaanreissulta (matka meni muuten aivan mahtavasti, paluulennosta voisi kirjoittaa ohjeen: näin matkustat lapsen kanssa täydellisti) pääsin vihdoinkin laittelemaan meidän pihaa kuntoon.

Tuntuu niin uskomattomalta, että meillä on omaa pihaa .. ja vielä oikeasti paljon. Tuntui huikealta haravoida omaa pihaa kuntoon, sitä pystyy jo visualisoida hiekkalaatikot, istututuspenkit .. ja ehkä jopa pienen kasvihuoneen tuonne.

Aviomies pesi meidän terassin perusteellisesti viikonloppuna, nyt sitten pitäisi keksiä jokin kiva terassikalustesetti tuonne, sillä parvekeajoista mukaan tuli vain pöytä + 2 tuolia. Grilli on jo, sanoin haluavani syödä hodareita syntymäpäivänäni, joten mies sitten päätti ostaa minulle grillin lahjaksi.

Itse ostin itselleni parikin lahjaa, ihanan kolmijalkaisen lampun olohuoneeseen sekä 6 viikon setin superdiettiä.

Ruokavalio on päässyt ihan retuperälle, enkä ole oikein osannut /uskaltanut laihdutella omin neuvoin imetyksen takia. Nyt sitten saa neuvoa ja apua, jos tuntuu että sitä tarvitsee. Kilot ei ole nyt se juttu, ihan vaan että saa ruokailun samanlaiseksi siistiksi, kuin mitä se oli ennen raskautumista.

Mutta niin.. valintoja valintoja, Ikeasta katselin terassikalusteita. Täytynee käydä lähipäivinä vähän kokeilemassa, mitkä vaikuttaisi vähiten huterilta.

Sitten joku sohvakin olisi tuohon terassille kiva.. tilaa kun on. Riipputuoli tulee ehdottomasti hankkia, jos mies vaikka kävisi tänään kotimatkalla varuste.netin kautta, niin saisin saman tuoli tuonne, minkä aikoinani ostin äidille. Siinä sujuisi hyvin työnteko pädi kädessä.

reissussa pojan kanssa

Ensimmäisen kerran lupauduttuani lähteä ulkomaille pojan kanssa, ajatus matkustamisesta jännitti, onnekseni silloin ei tarvinnut lähteä yksin. Onni on, että poikani on mukavan reipas, joten reissaaminen, hälinä ympärillä ja vieraat ihmiset eivät ainakaan tähän mennessä ole aiheuttaneet hämminkiä.

Lentoa varatessa voi valita, haluaako lapselle oman paikan, vai matkustaako lapsi sylissä (ainakin Finnairilla sylissä pääsee matkustamaan kahteen ikävuoteen asti).

Kahdella ensimmäisellä kerralla reissut Hampuriin ovat sujuneet hyvin vaivattomasti. Imetystyyny mukaan koneeseen, nousun jälkeen imetys ja lapselta taju veke. Ennen ensimmäistä lentoa olin valmistautunut siihen, että voin imettää nousun aikana. Kun sitten lentoemo kertoi lapsen olevan istuen sylissä nousun ajan, olin varma että koko nousu menisi itkiessä, mutta pojan ilme ei kauheasti värähtänyt. JES! Toisella kerralla poika oli jo sen verta vanha, että varmuuden vuoksi parin maissinaksun mussuttaminen nousun aikana onnistui.

Ensimmäisellä kerralla poika nukkui se meno- että paluumatkalla. Nyt viimeisin reissu pääsiäisenä meni pojan nukkuessa menomatkalla 45min 1,5 tunnin lennosta. Paluumatkalla ei sitten enää nukuttukaan. Pienen 9,5kk vanhan pojan pitäminen ja viihdyttäminen vaati jo vähän mielikuvitusta ja onneksi moni lähipaikoilla näytti kuuntelevan musiikkia tms, joten pystyin laulaen viihdyttämään poikaa.

Rajattoman Minä ratsastan saa pojan aina iloiseksi.

Ennen ensimmäistä kertaa olin siinä uskossa, että vaunuja voisi ottaa vähän lähemmäksi porttia, tai edes turvakaukalon, mutta ei. Baggage dropin jälkeen lasta sitten kuljetaankin sylissä turvatarkastuksen läpi, jonka jälkeen ehkä mahdollisesti saa lainakärryt lapselle, jotka toimii lapsen ollessa valmis istumaan. Ensimmäisellä kerralla sattumalta oli Stokken rintareppu mukana, joten katastrofilta vältyttiin. Onhan se toki haastavaa kaikkien turvatarkastusten läpimeno, jos ei ole syliä mihin antaa lasta riisumisten ja laukkujen purkamisen ajaksi.

Lapsen alla 20€:n lentolipun hintaan kuuluu vielä rattaat sekä turvakaukalo. Onhan niiden pakkaamisessa pieni show, mutta niiden ottaminen mukaan on se arvoinen, etenkin kun poika nukkuu edelleen päiväunet rattaissa ulkona.

Matkustaminen pojan kanssa on tietyllä tavalla hienointa ikinä. Ei tarvitse väitellä mihin mennään, aina on paras kaveri mukanan, kalenteria ei myöskään voi bookata liian täyteen "vahingossa", kun lapsen unirytmit tulee ottaa huomioon ja mukana on makutuomari kenen mielestä äiti näyttää kaikessa hyvältä ja eikä olla kieltämässä äitiä ostamasta mitään uusia vaatteita.

Ensiviikosta olisi jo kolmas reissu Saksaan tiedossa, tällä kertaa emme tosin lähdekään Hampuriin, vaan käymmekin etelämmässä pojan kummitädin luona. Nyt vain toivotaan, että allekirjoittaneen selkä paranee niin, ettei jouduta perua matkaa ihan viimemetreillä.

suurin niistä on rakkaus

Joka kuukausi sitä ihmettelee ajan kulkua. Eilen tuli täyteen 9 kk imetystä, josta 4kk mentiin täysimetyksellä. 

Äitiys on jatkuvaa ihmettelyä, poika kasvaa ja kehittyy. Pikkumies ryömii ja konttaa, vetää itseää pystyyn kaikkia mahdollisia tukia vasten, löytää lattioilta ja tunkee suuhun kaiken, mitä ei missään nimessä saisi saisi löytää.

Imetys on edelleen siitä, että mennään ihan sen mukaan, mikä tuntuu itsestä ja pojasta hyvältä, edelleenkään en ole asettanut mitään takarajaa sille, mihin mennessä pitäisi lopettaa. Edessä on asioita, jotka voivat osaltaan vaikuttaa siihen kauan tätä iloa yhdessä jatkuu, kerrankin osaan elää hetkessä.

Imetyksen hyötyjen lisäksi haluan imettää ihan sen takia, että se on minulle tärkeää. Minusta on ihanaa, että pojan kanssa saa viettää rauhallisen hetken, jolloin kaikki tekeminen saa jäädä. Poika tuijottelee silmiin, hymyilee ja rauhoittuu rinnalla. Imetyksen rauhoittava vaikutus on verrattavissa kiipeilyn tuomaan zeniin, kaikki ympärillä katoaa, silloin ei ole huolia.

Pikkumies nukkuu jo omassa huoneessaan. Huomenna meillä on taas työpäivä. Tällä viikolla olemmen poikkeuksellisesti joka päivä toimistolla metelimiehen kanssa. Töitä tehdään pojan ehdoilla, tähän mennessä kaikki työt on saatu tehtyä. Poika hereillä ollessaan möyrii möyrii toimistolla ja ilahduttaa asiakkaita, jos heitä toimistolle eksyy.

hitaasti kohti parempaa kuntoa

Pitää olla onnellinen, että ehtii urheilla edes vähän. Äitiyslomalla ja vanhempainvapaan puolelle (ennen remonttia) urheilu oli helppoa. Ei ollut periaatteessa kuin aikaa, kuhan vaan keksi miten pojan päivät sai tiettyy rytmiin, niin oli helppoa suunnitella kiikkuja, varailla salireissuja ja sopia vaunulenkkejä ystävien kanssa.

Nyt ei ole niin simppeliä enää, ei sentään ole mahdotonta, mutta urheilun ymppääminen tähän yhtälöön tuntuu vaativan vähän mielikuvitusta. Tässä on kuitenkin palattu työelämään ja poika kulkee nyt mukana töissä parina päivänä ja muulloin teen töitä kotona pojan ehdoilla. Poika ja työt ovat nyt ykkönen, koirasta ja kodistakin on pidettävä huolto, sitten tulee urheilu, jos tulee.

Tavoitteena olisi päästä noin parina päivänä viikossa salille, vauvajumppa on sitten oma lukunsa. Salilta onnistuin viikonloppuna bongata toisen äidin, kenelle viikonlopun aamusalit ovat enemmän kuin passeli. Uusi ystävyys myös tykkää treenailla kovaa ja haastaa koviin suorituksiin, erinomaista!

Pojan kanssa kiipeilemään pääsee, JOS saa synkattua treenit ystävien kanssa. Poika ei vielä ymmärrän vierastaa, joten sylisurffaaminen äidin nousujen aikana ei ole ongelma. Boulderhalli on edelleen etäisyyden puolesta se ideaalein vaihtoehto, mutta onneksi olen nyt löytänyt ystävättären, kuka aivan ehdottomasti haluaa leikittää poikaa meidän itsevarmistavajojoilujen välissä. Pojan ja imetyksen ehdoilla mennään köysittelyssäkin, iltakiikut eivät nyt oikein vaan enää onnistu.

Maanantaina kävin kolmen kuukauden tauon jälkeen boulderoimassa. Iho kesti ihan mukavasti, kunnes sitten siirryin negatiivisille reiteille. Eiköhän tässä saa ihon totutettua pikkuhiljaa kiipeilyyn.

Salin ja kiipeilyn lisäksi pitää yrittää etsiä aikaa pyöräilylle. Joululahjana saatu treenivastus tuli vihdoinkin otettua käyttöön. Sillä on hyvä pyöräillä sisällä, tuo laite on yllättävän hiljainen. Viikonloppuna tuli pyörähdettyä GoExpossa, josta tarttui monet vaatteet pyöräilyä varten. Toiveena on, että keväällä ja kesällä olisi paljon hyviä pyöräkelejä. Pojan aamu- ja päiväunien välissä olisi tarkoitus lähteä sotkemaan pyörällä poikaa Croozerilla vetäen.

Että tällaista. Tuntuu, että on vähän kaikki hommat levällään, sitä yrittää revetä vähän joka paikkaan, uutta kotia haluaa esitellä ystäville, on kuitenkin täysi luotto siihen, että pikkuhiljaa tahtii alkaa rauhottua ja taas löytyy rytmi arkeen ja urheiluun.

iso poika

alku kirjoitettu 24.2.2016

Muutto tuntuu itseltä niin isolta muutokselta, että ensimmäisenä yönä uudessa kodissa sängyssä maatessani mietin, etten ainakaan pariin kuukauteen halua siirtää poikaa omaan huoneeseen, koin että siinä olisi liikaa muutoksia minulle.

Toinen asia mistä en ole halunnut luopua, on pojan nukuttaminen iltaisin. Tässä on vain joutunut myöntämään, että öisin isi on parempi nukuttaja. Pitkän aikaan mies ei saanut poikaa nukahtamana iltaisin, mutta nyt asia on muuttunut täysin. Yksi tekijä on varmasti ihan se, että mies ei tuoksu maidolle. Pari selän paijausta, ja poika nukahtaa yöllä.

Hopeakehys toissaöiselle vatsataudilleni oli se, että mies joutui hoitamaan yhtä imetyskertaa kaikki yön heräilyt. Viimeyönä pääsimme siihen, että puolen yön syötön jälkeen poika nukkui melkein neljään asti.

Alunperin ajatus pojan siirtämisestä omaan huoneeseen lähti siitä, että poika on tullut äitiinsä, hän on erittäin kevytuninen. Ei ole voinut olla vain sattumaa, että lähes joka ilta poika on herännyt suurinpiirtein samoihin aikoihin, kun joko minä tai mies olemme tulleet nukkumaan. Toissailtana siirsimme sitten pojan sängyn toiseen huoneeseen.

Poika ei tunnu olevan moksiskaan, ei herää mitenkään erityisen pelokkaana, sama hymyilevä naama sieltä pilkottaa aamuisin kuin aikaisemminkin. Minulle tuntuu olevan vain vaikeaa se, ettei poika

Tuosta on kohta kaksi viikkoa. Poika nukkuu hyvin omassa huoneessaan, iltaisin nukuttaminen tuntuu vievän jatkuvasti vähemmän ja vähemmän aikaa. Olemme päässeet öisin yhteen imetyskertaan, joka ei haittaa minua lainkaan. Yösyöttöhalun taustalla on varmaankin pelko siitä, että jos yösyötöt loppuisivat, tarkoittaisi se myös muutenkin imetyksen loppumista.

En ennen pojan saamista ajatellut mitään tiettyä aikaa, jonka ajan halusin imettää. Nyt mennään sen mukaan mitä lapsi tuntuu haluavan. Ehkä myös imettäminen on minun tapani hyvitellä sitä, että teen töitä ollessani lapsen kanssa kotona. Haluan pystyä tarjota lapselle turvallista olemista äidin sylissä.

Viimeviikon perjantai oli viimeinen päivä vanhempainvapaata, nopeasti se 6kk menikin. Olen niin onnekkaassa asemassa, ettei meidän tarvitse vielä laittaa poikaa hoitoon, vaan voimme odottaa päivähoitoon laittamista syksymmälle, jolloin toivottavasti olisi todennäköisempää saada pysyvä hoitopaikka. Vaikka poika onkin reipas tapaus, en silti halua mahdollisesti hyppyyttää poikaa hoitopaikasta toiseen, vaan sitten kun mennään jonnekin, niin se olisi pysyvämpi hoitopaikka. 

Tänään olimme pojan kanssa töissä, tavoittena oli pystyä tehdä viitisen tuntia töitä, niin että poika on toimistolla mukana. 4h poika nukkui kaikenkaikkiaan, osan ajasta hän touhusti sylissä, möyri lattialla, leikki pinnasängyssä tai söi syöttötuolissa.Täytyy toivoa, että poika viihtyy menossa mukana, mahdollisimman pitkään. Ainakin niin kauan kuin K ei kävele, niin pojan ottaminen töihin sujenee ongelmitta.

buns of steel

Remontti on edennyt siihen pisteeseen, että yläkertaan on voitu alkaa tuoda tavaroita. Yläkerrassa on siis laitettu uudet lattiat, listat, ovet karmeineen, vahvistettu muutama kulma, maalattu seinät ja katot, laitettu uudet listat oven ja ikkunanpieliin sekä avattu kertaallan kulma missä alunperin pelättii olevan hometta (ei ollut). Eilen siirrettiin ystävän kanssa kaksi täyttä pakullista tavaroita, kunnon treeni, kolme tuntia huhkittiin. Aviomies asensi sillä välin keittiötä isäni kanssa. 

Remontti ei tosiaan ole mennyt ongelmitta, aikataulusta ollaan runsaasti jäljessä. Itse kun teemme, niin moni asia tulee opettua kantapäänkautta, sekä mies että minä olemma tehneet asioita tuplasti, jouduttuamme purkamaan, mainittakoon kulmien vahvistukset sekä ovien listat. Ensimmäinen yritys asentaa keittiö oli viikko sitten, kaapit eivät pysyneet seinissä, mies teki viikolla hommia, ratkaistakseen ongelman ja nyt kaapit ovat tukevasti seinissä kiinni. 

Olin alunperin ajatellut delegoivani lattia- ja jalkalistojen laittamisen miehelle ja mahdollisesti appiukolle, mutta keittiöongelmia takia piti vähän laittaa omat suunnitelmat uusiksi. Tiistaina opettelin käyttämään sirkkeliä ja asensi listoja ja taistelin naulaimen ja kompuran kanssa. Tärkeintä oli saada laitettua pojan huone siihen kuntoon, että olisi siisti tila, missä poika voi olla remonti keskellä. Näyttäähän se huone isoilta osin siltä, että sieltä on listoitusurani lähtenyt liikkeelle, mutta.. ainahan sitä voi laittaa osia uusiksi, jos pienet raot listoissa ahdistaa liikaa.

Remonttiaika on ollut erittäin raskasta. Ystäväni sanoi, että se on eroon tai kuolemaan verrattavissa ole kriisi liitolle. Siltä se on välillä tuntunut. 

Joulun jälkeen tuntuu, että olemme olleet koko ajan liikkeellä ja olen roudannut koko elämääni koko ajan mukanani. Olen ottanut pojan työpäivinä mukanani toimistolle, jotta mies vois omina kotipäivinään rempata, minun on helpompi hoitaa poika töissä, kuin miehen remppaympäristössä. Olen myös ollut kotipäivinä töissä, jotten työtunnit viikossa pysyisivät vakiona, sillä syöhän pojan hoitaminen työpäivinä työtunteja. Sitten parina arkipäivänä viikossa olen lähtenyt jo ennen kasia uudelle asunnolle remontoimaan pojan kanssa, päivät asunnolla ovat järjestäen venyneet kuuteen/seitsemään asti. Viikonloputkin ovat luonnollisesti menneet remontoiden. Vanhassa kodissa on tullut lähinnä käytyä vain nukkumassa välillä. 

En valita, itselle tässä tehdään uutta kotia, ja lopputulos palkitsee. Onneksi nyt on sellainen koti hankittuna, josta ei pitäisi ihan hetkessä loppua tila kesken, vaan sinne mahtuu sitten lisääkin lapsia sekä kotitoimisto. 

Pitkälti olen siis ollut yksinäni asunnolla remppaamassa arkisin, siskoni ja isäni ovat käyneet auttamassa muutamaan otteeseen ja yhden ystävättären kanssa asensimme yläkerrassa yhdessä vinyylilattiaa. 

Poika on onneksi nyt vasta viimeisen viikon aikana alkanut nukkua lyhyempiä unia päivällä, muuten remontista ei olisi tullut yhtään mitään. Poika on myös hyvin itsekseen viihtyvä, monta huonetta ja kattoa on maalattu niin, että poika istuu turvakaukalossa ja katsoo kun äiti maalaa kattoa bassoradiota kuunnellen, tanssien tai lastenlauluja laulellen.

Viimeviikolla ystäväni laittoi viesti, että olen ollut hänen mielessään, mietti miten meidän remonttimme etenee ja josko hän tulisi tyttärensä kanssa käymään, voisi katsoa poikani perään ja minä saisin remontoida. Ei olisi voinut parempaan saumaan tuo tarjous osua, sillä poika nukkuu enää 1-1,5h unia sen kolmen tunnin sijasta ( voi olla toki ylähampaiden tulosta johtuva vaihe). Sainpa sitten yläkerran listoitettua (paria kohtaa lukuunomatta) ja tänään / tiistaina voi siirtyä listoittamaan alakerran, sitten asunto onkin minun osaltani enää pieniä fiksauksia ja siivousta vaille.

Mutta tosiaankin, sitä on tosiaan taas ajettu itsensä oman jaksamisen äärirajoille (ei sentään ole elämäni raskain kokemus). Eilen kävin ostamassa peitelistoja Starkista, ihan vain se, ettei kaupassa ollut myynnissä juuri sen pituisia peitelistoja mitä olin kuvitellut ostavani, sai minut suunnillaan.  Vielä jos viikon jaksaa, sen jälkeen ei tarvitse käyttää joka päivää siihen, että roudaa koiraa, lasta, vaunuja, turvakaukaloa, kasseja jne edestakaisin, ja sitten voisimme olla viikonloppuna joskus rauhassa kotona.

Nyt on poikkeuksellinen sunnuntaiaamu, olen kotona hetken aikaa. Puolen päivänn jälkeen ohjelmassa on vauvauinti, jonne menen poikkeuksellisesti äitini kanssa, sitten suunnataan taas asunnolle remontoimaan.

kiire ei ota helpottaakseen

Uusi vuosi vaihtui, itselle uuden vuoden tuomat vapaat tarkoitti vain yhden päivän pidempään putkea remonttia ajatellen. Kolme viikkoa olemme kohta touhunneet asunnolla. Välillä tuntuu, ettei hommat etene lainkaan. Nyt viimein on sellainen fiilis, että tästä selvitään vielä kunnialla. Huomenna toivottavasti saamme aimo harppauksen remonttia eteenpäin. Meillä on käynyt paljon vieraita ihmettelemässä asuntoa, mutta huomenna viimein iso porukka tulee auttamaan maalaamisessa. On tässä vielä onneksi pari viikkoa aikaa ennen kuin keittiö tulee.

Tuntuu niin epätodelliselta, että muuttaisimme jossain vaiheessa tästä kodista pois. Edellistä remonttia tehdessä asuimme evakossa laatikoiden keskellä vanhempieni nurkissa, nyt käytämme kaiken vapaa-ajan remontointiin, mutta kotona mikään ei muistuta tulevasta muutosta.

Jotta ei kiire olisi ainoa stressitekijä, niin meidän perhettä on kiusannut kohta jo kolme viikkoa kurja flunssa, poika poti ensimmäisen kuumeensa, eikä me olla oltu miehenkään kanssa missään parhaassa iskussa viikkoihin. Saisi jo hellittää, remppastressi ja tämä kurja tauti.

Poika onneksi mennä touhuaa, pikkukaveri on istunut jo parisen viikkoa hienosti, istumaan ei vielä nouse ja joulun aikoihin kaveri alkoi kontata JA joulusta on yöunet olleet ihan ihanat yhtenäiset (flunssasta huolimatta).

perjantaifiiliksiä

Termi ruuhkavuosi on sellainen, mikä on silloin tällöin tarttunut silmään. Onko nyt sellainen täälläkin? Ihan kuin muutenkin ei olisi kovasti koko ajan menoa, mutta nyt sitten tähän ympätään ensiviikolla vielä joulujuttujen lisäksi meidän uuden kodin remontti. Tässä täytyy nyt sitten vähän urheilla varastoon. 

Tänään nappasin pojan mukaani salille, poika meni lapsiparkkiin ja itse painelin salin puolelle. Treenissä ei voi kehua liikkeiden määrällä, mutta ne liikkeet mitä tehtiin, niissä sai hyvän tuntuman ja ylitin itseni. Sillä on uskomaton vaikutus jaksamiseen, kun poika herää 1-2h:n sijasta nyt jopa välillä 5h:n välein. Uniperiodien pidentyminen tuntui tänään salilla niin, että uskalsin vihdoinkin ladata penkissä 50kg tankoon, tehtyäni sitä ennen täyden setin 40kg:lla. Tuntui hyvältä, vaikkakin tässä olen viimeaikoina pystynyt luopua siitä ajattelusta, että on päästävä takaisin toistoihin ja painoihin, joilla riuhdottiin ennen raskautta ja vielä vähän sen aikanakin. Vinopenkissäkin sain täydet sarjat tehtyä 16kg:lla. 16kg per käsi ei itse liikkeessä tuntunut edes pahalta, mutta isompaa painoa en varmaan olisi saanut aloitusasentoon rikkomatta itseäni.

Aivan loppuun asti en viitsinyt itseäni treenata, sillä tänään on ohjelmassa vielä kiipeilytreffit. Viimeaikoina köysittelyt ovat sujuneet erinomaisesti ja nyt on vielä löytynyt spontaanisti yksi ihana syli Areenalta, jossa meidän pikkumies viihtyy erinomaisesti. On ollut kiva pystyä liidailla enemmän viimeaikoina. Nyt sitten vielä omasa kiipeilyseurassa on havahduttu siihen, että me kiipeilijät olemme alkaneet lisääntyä, ja nyt tarvitaan vähän yhteistyötä. Nyt on pistetty pystyyn kiipeilyrinki, jossa olisi tarkoitus aina löytyä auttavat kädet / vahtivat silmät siksi aikaa, että äiti ja isi pääsevät kiipeämään. Tänään sitten treffaillaan mamas & papas -ryhmän kanssa ensimmäistä kertaa.

(postaus kirjoitettu pe 11.12, mutta unohtui julkaista)

6kk

6kk sitten olin jo kärrättävänä heräämöstä kohta perhehuonetta Jorvissa. Olin sitä ennen saanut heti sektion jälkeen tuntea pienen hetken poikani posken omaani vasten, sekä kokeillut imettämistä ensimmäisen kerran, kun mies ja kätilöni toivat poikani luokseni heräämöön ensimmäistä imetysyritystä varten. Se oli jännittävää kuinka luonnolliselta kaikki tuntui aivan ensimmäisestä hetkestä lähtien. 

Nyt tuosta on siis jo puoli vuotta. Mikään ei ole mennyt niin kuin odotin, kaikki on ollut helpompaa, elämä ei ole loppunut, öisin saan nukuttua, aviomiehen kanssa yhteistyö kodin ja lapsen suhteen paremmin kuin koskaan. Koirakin on tottunut uuteen perheenjäseneen. Alussa Mimi oli loukkaantuneen oloinen uudesta perheenjäsenestä, mutta nykyään Mimi antaa pojalle pusuja ja olisi usein pesemässä pojan, kun vaipassa on täytettä. 

Jännittävää kuinka tuo pieni avuton rääpäle on nykyään kovasti lattialla pyörivä tehopakkaus, joka on tunkemassa ihan kaikkea suuhun ja tykkää pärisytellä soseita / puuroa syödessä. 

äiti on vähän väsynyt

Se on jännittävää, miten äitinä on niin herkkä kaikelle oman lapsen tekemälle ääntelylle. Toissayönä poika discosi tunnin verran varpaitaan ihmetellen ja jutellen. Aviomies pystyy nukkua hyvinkin vieressä, itse herään jo ennen kuin lapsi edes herää kunnolla.

Aviomieshän on opettanut pojallemme tosi mahtavan rytmin. Poika nukkuu päivisin parit 2-3h:n unet parvekkeella rattaissa. Öisestä rytmistä olen ollut vastuussa.

Pitkän aikaa poikamme rytmi oli, että hän nukkui ensimmäisen rupeaman 4-5h, päästiin jo sitten joskus lähemmäs seitsemä tuntia, sitten saatettini syödä kerran tai kaksi ennen heräämistä puoli kahdeksalta. Nukkumaan mentiin siis yhdeksän pintaan.

Sitten kerrasta kaikki muuttui. Pojan sairastettua ensimmäisen flunssansa ihana unirytmi oli kadonnut, tämä ajoittui myös siihen hetkeen, kun palasin töihin. Ystävättäreni tiesi, että pojan öiset 1-2h:n välein heräämiset johtui siitä, että olin palannut takaisin töihin ja tämä oli nyt pojan tapa viestittää, että kaipaa enemmän läheisyyttä. Nuo sanat olivat kuin pisto sydämessäni, podin huonoa omaatuntoa siitä, että olin "hylännyt" lapsen, töissä oleminen oli kauheaa, tuntui etten pystynyt keskittyä mihinkään, kunnes sain lapseni syliini ja sitten annoin pojalle läheisyyttä oikein kunnolla. En uskaltanut oikein lähteä omiin harrastuksiin ilman poikaa töiden jälkeen enkä viikonloppuisin. Pojan huonot unet vaan jatkuivat.

Seuraavaksi ajattelin, että ehkä unet johtuvat tiheän imun kaudesta, se tuli ja meni, mutta yöunet jatkui edelleen erittäin katkonaisina. Vähän ennen viittä kuukautta ajattelin, että heräämiset voisivat johtua mahdollisesti hampaiden puhkeamisesta ja siitä että poika oppi neljän kuukauden pintaan kääntymään, ehkei hän vaan malta nukkua.

Pikkuhiljaa myös pojan uni alkoi muuttua sellaiseksi, ettei iltaisin enää nukahdettu niin vain, nukkuvan pojan siirtäminen omaan sänkyyn muuttui haasteelliseksi, sillä hän heräsi aina omassa sängyssä, kun joutui viileälle patjalle. En halunnut häätä miestä sohvalle vaan itse nukuin ties missä asennoissa, välillä sellaista koiran unta, etten tiedä nukuinko ollenkaan yöllä, välillä menin öisin nukkumaan sohvalle saatuani pojan nukahtamaan rinnalle minun paikalleni ja toisinaan nukuin sikiöasennossa sänkymme päädyssä.

Yhtenä päivänä syystä X päädyin lukemaan unikouluista, jolloin minulle valkeni se, mikä on tässä taustalla. Poika oli flunssan aikana oppinut tuon rytmin, silloin tukalan olon hoito oli rinnalle oleminen, sitä herättiin tuolloin välillä allekin tunnin välein. Poika ei ollut siis kärsinyt töihinlähdöstä, hän oli vain oppinut ns huonon tavan.

Päätin pitää pojalleni (noin 5kk:n iässä) ns lempeää unikoulua. Tarkoitus siis ei ole nukuttaa poikaa ilman rintaa eikä myöskään päästä täysin eroon yösyömisestä, vaan enemkin järkeistää yösyömisten määrä ja saada poika nukkumaan omassa sängyssään. Pari yötä siinä meni, kertaakaan ei tarvinnut itkettää poikaa. Sen sijaan, että joka kerta tämän herätessä olisin imettänyt, poika sai tutin suuhunsa. Kerran poika nukkui yönsä vahingossa vain yhdellä syötöllä. Ihmettelen myös, että miksen ollut myöskään aikaisemmin tajunnut nukuttaa poikaa äitiyspakkauksen mukana tulleessa makuupussissa, siinä nukkuvan lapsen siirtäminen JA yöllä uudestaan uneen tuudittaminen oli toimiva meidän tapauksessa.

Vähän sain feedbackia tästä, että pitäisi mennä lapsentahtisesti ja että poika olisi liian nuori tuollaiseen, mutta JOS poika pärjää päivisinkin erinomaisesti 3-5h syöttövälillä ja nukkuu 2-4h:n päikkäreitä, niin kaiken järjen mukaan öisinkin pitää saada tuollaiset unet aikaiseksi.

Nyt on valitettavasti taas unikouluaika, sillä reissussa unikoulun työ meni vähän hukkaan olosuhteiden takia, mutta ei se mitään, nyt tiedän miten tilanteen saa korjattua.

Jos tässä alkaisi saada vähän sellaista omaa elämää takaisin siltä osin, ettei iltaisi tarvitse mennä ihan samaan aikaan pojan kanssa nukkumaan, siinä pelossa, että yritetään saada edes se lyhyt ensimmäinen unirupeama nukuttua.. tai että voisi aamuisin jaksaa lähteä salille ennen töitä, kun tietää ettei poika herää koko aamua tunnin välein.

Sen jälkeen kun poika nukkui pitkästä aikaa ensimmäisen yön parilla syötöllä, olin kuin uusi ihminen, uskalsin jopa palata liidin pariin, kun koin levänneeni kunnolla aikoihin. Paluu oli mielestäni erittäin voitokas, onsightasin Kiipeilyareenalla 6a+:n 3D-seinällä.

kuin siivillä

Ei hitsi, mihin tämä aika menee. Aluksi äitiysloma hupeni hetkessä, nyt on vanhempainvapaasta jo noin puolet takana. Huomenna tulee 3kk siitä, kun palasin töihin, osa-aikaisesti, ihan kuin mieheni työt muuttuivat myös osa-aikaiseksi.

Meille tämä ratkaisu tuntuu edelleen olevan aivan kymppijuttu, vaikkakin joka työpäivä tuntuu sydämeni särkyvän joutuessani niin pitkäksi ajaksi eroon pikkuisesta pojastani. Tiedän kuitenkin, että tämä aika on myös miehelleni niin arvokasta, että yritän olla välittämättä omasta ahdistuksestani. Onneksi mies laittaa usein videoita pojasta .. tai kuvan, niin se auttaa sitten jaksamaan työpäivän päättymiseen.

Päivät ja viikot tuntuvat täyttyvän jatkuvasti, oma sosiaalinen elämä ei ole koskaan ollut näin aktiivista ja pikkuisen myötä omat angstini mm matkustamista ja kotoa poistumista kohtaan ovat hälvenneet, tuntuu että minulla on aina bestis mukana. Tämäkin viikko on täyttynyt kuin varkain, on vauvajumppaa, lapsuuden ystävä kävi tyttärensä kanssa meille, on vaunulenkkejä, vieraita käy meillä, käyn pojan kanssa boulderoimassa tavallista enemmän, boulderoidessa pystyy taas olla sosiaalisempi kuin köysitellessä. Tänäänkin meille tulee ystäväpariskunta syömään (on muuten N:n superihanaa lasagnea valmistumassa), huomenna on vauvauintia, pikkuveli tulee kihlattunsa kanssa, sunnuntaina on myös hurjan hauskaa ohjelmaa.. jne jne.

Viimeviikolla uskaltauduttiin myös käymään ulkomailla pojan kanssa, äitini oli myös mukana. Halusin käydä näyttämässä poikaani vaihtariperheelleni Hampurissa, niin kauan kuin poika on vielä pieni ja söpö. Poika hurmasi kaikki, myös "äitini" sisko tyttärensä kanssa tuli katsomaan poikaani, ja olipa vielä vaihtarisiskoni miehensä kanssa tullut Pariisista erityisesti meidän takia käymään. Lentäminen jännitti kovasti, mutta sekin sujui pojan kanssa hienosti.

Vielä kolme kk vanhempainvapaata, mutta onneksi työt ja isyyskuukauden voi sumplia niin, ettei poikaa tarvitse ennen yhtä ikävuotta laittaa hoitoon, vaan voimme odottaa vähän pidempään. Jotenkin haluaisin, että poika pystyisi mm kävellä ennen hoitoon laittamista.

En osaa edes kuvitella, millaisia päivät ovat äidille pojan jäädessä hoitoon. Minä olin kuulema ensimmäisenä hoitopäivänä vain kävellyt hoitopaikassa äitini luota leikkimään jonnekin, enkä sen jälkeen ollut taakseni katsonut. Taisi olla silloinkin rankempaa tuo hoitoon meneminen äidille kuin lapselle.

Tietyllä tavalla toivoisi ajan menevän hitaammin, mutta tässä on niin paljon kaikkea tulevien kuukausien aikana tapahtumassa, ettei aika varmastikaan käy pitkäksi. Edessä on pojan ensimmäinen joulu, uuden kodin remontoiminen ja muuttaminen. Tammikuun loppuun mennessä toivoisimme jo asuvamme uudessa kodissa. Uudessa kodissa asumiseen liittyy myös haikeutta, sitten pikkuhiljaa alkaa olla aika pojan nukkua omassa huoneessa, useana yönä olen pitänyt poikaa tämän kädestä kiinni ja olen vain katsellut nukkuvaa lastani.

kotiutumispäivänä 5kk sitten, elämäni rakkaus

champagne o'clock

Tai siis kuohuviiniähän tuo on, mutta silti. Parin kolmen viikon aikana urheilulta on vienyt aikaa asuntometsästys, pankkisumplimiset ja muut asiaan liittyvä asioiden hoitaminen.

Aviomiehen kanssa katseltiin jo vuosi sitten asuntoja, käytiin parissa näytössäkin. Alunperin haluttiin pysytellä nykyisellä asuinalueella, en voinut kuvitella muuttavani yhtään idempään ja länteen (Espooseen) ei koettu, että meillä on varaa, ainakaan sellaiseen asuntoon mihin oikeasti haluaisimme muuttaa.

Olimme muutamia viikkoja takaperin iskeneet silmämmen alueellamme myytävään rivaripätkään, kävimme siellä, pyysimme välittäjän tulemaan meidän tykönä tekemässä asunnostamme arvion ja painelimme pankkiin. Siinä vaiheessa vaan, kun olimme miettineet tarjoussumman sekä saaneet omalle asunnollemme ostajan, niin haluamastamme asunnosta oli jo tarjousneuvottelut menossa. Tilanne harmitti tottakait, mutta asiat tapahtuvat syystä, meidän ei ollut tarkoitettu saamaan ko asuntoa sitten.

Sunnuntain pettymyksen jälkeen maanantaina kävimme alunperin ihan vitsillä katsomassa Espoossa erästä paritalon puolikasta, ajattelin että sijainnin puolesta ei olla todellakaan muuttamassa, mutta asiaa tarkasteltuani tajusin, ettei työmatka nyt muutu dramaattisesti JA sieltä menee jopa bussi nykyiselle punttikselle.

Ajaessamme kohti myytävää asuntoa, tajusimme että miljöö olisi ihana, että vaikkei lampimaisemaa enää olisikaan, niin ympäristö muuten tarjoaa mahtavat puitteet ulkoilulle, ennenkaikkea paljon mielekkäämmät pyöräilymaastot JA kiipeilyreissujen kannalta myöskin talo sijaitsee paremmin ja lähempänä tiettyjä kallioita.

Mutta se mikä meille myi ko talon oli piha. Olen aina ajatellut, etten tule aikoihin saamaan omaa pihaa. Haavena on aina ollut omakotitalo, miehelle taasen on ajatuksena rivari ollut riittävä. Esittelykuvista en ollut tajunnut oikeasti sitä miten iso piha talossa on, nyt voi ihan hyvin laittaa pihalle leikkimökin, keinut ja/tai hiekkalaatikon sekä omia istutuksia, jos niille aikaa riittää. Uudessa kodissa on tilaa myös toimistolle sekä lapsille, jos vielä toisella lapselle meitä siunataan. Alunperin katselemassamme rivarissa vanhempien makuuhuone olisi joutunut jäämään alakertaan ja takapiha oli vaan laudoitettu terassi, kuten sanottu, kaikki tapahtuu syystä.

Asunto ei ole mikään läävä, mutta se vaatii paljon maalia, yläkertaan uudet lattiat, tasoitetta, hiomista ja meidän mielestämme uuden keittiön. Mikseipä tehtäisi asunnosta nyt mieleinen, kun mahdollisuus siihen on.

Asuntokaupat on tehty, mutta myyjälle on annettu nyt reippaasti aikaa saada omat kamat siirrettyä asunnosta pois, tässä on siis hyvä aika suunnitella mitä kaikkea haluamme budjettimme rajoissa asunnolle tehdä. Muuttamaan pääsemme toivottavasti tammikuun aikana. Hienoa on myös se, että saamme asustella nykyisessä asunnossa, kunnes uusi talomme on muuttovalmis, ei ole mitään kiirettä tai stressiä rempan suhteen, eikä tarvitse asua kaaoksen keskellä. Aivan ihanaa.

8660g

Poika kasvaa kova vauhtia, reilu viikko sitten neuvolassa mitattiin pojalle kertyneen pituutta jo 66cm ja painoa oli hurjat 8660g. Painoa pojalle on siis kertynty yli kilo kuussa, ei huonommin.

Vielä viikko sitten meillä mentiin pelkällä maidolla, tiistaina neuvolan jälkeen päätin alkaa pikkuhiljaa antaa soseita lapselle. Neuvolassa ollaan oltu hyvin kannustavia, kukaan ei ole yrittänyt vähätellä imetystä tai tuputtaa soseita.

Mietin pitkään, että mikä on oikeasti se oikea hetki aloittaa lapselle kiinteiden antamisen. Jos asiaa kysyy imetyksen tuki ry:ltä, niin siellä neuvo on, että 6kk asti täysimetys, siellä sitä perusteltiin mm sillä, että lapsi saa kyllä äidinmaidon kautta maistella eri makuja ja pidempi imettäminen suojaa allergioilta tms. Neuvolasta taas asiaa kysyettäessä sanotaan, että 4-6kk:n välillä aloitetut pieni maistelu päinvastoin voisi vaikuttaa siihen, ettei lapselle tulisi allergioita. Kauhean ristiriitaista, kun molempia asioita perustellaan samoin argumentein.

sose: 90% omenaa - 10 % mustikkaa

Puhetta on ollut myös siitä, että sitten olisi hyvä antaa lapselle ruokaa, kun lapselle on jokin herkkyysvaihe päällä, kun lapsi osoittaa mielenkiintoa ruokaa kohtaan. Välillä tuntuu, että poikaa on alkanut kiinnostaa äidin suuhun menevä ruoka.

Alunperin mietin, että imettäisin siihen 6kk asti, jossain vaiheessa mietin sitä, että se olisi 5kk täysimetystä, mutta nyt kuitenkin olemme aloittaneet jo soseet. Lähdin liikkeelle sen kummemmin asiaan perehtymättä, pitäisi kuulema antaa erittäin pieniä maisteluannoksia ja viikon verran samaa makua, eikä edes välttämättä montaa kertaa päivässä. Hupsista, minähän annoin ensimmäisen päivän mangoa ja sitten omenamustikkaa, määrät taisivat olla myös vähän tavallista isommat. Räjähtikö lapsi? Ei. Tuliko lapsi kipeäksi? Ei. Nyt kuitenkin homma jatkuu maltillisilla annoksilla (tl tai pari kerrallaan) ja muutaman päivän - viikon verran samaa makua maistellen.

Sitä kovasti pelkää kaikkea muutosta. Alussa pelkäsin lapsen lopettavan rinnasta syömisen, jos annetaan pullosta, nyt sitten pelkään soseiden syrjäyttävän minut. Rauhoittelin itseäni, ei tuo pari tl sosetta päivässä korvaa äidinmaitoa ja läheisyyttä. Pelkoa ei myöskään auta se, että tuntuu välillä, että tietyt tahot "hyökkäävät", jos joku toinen ei toimi aivan juuri heidän uskomustensa mukaan. Toimisinko tarkoituksella tavalla, joka olisi vahingollinen lapselleni? En.

HS: Täysimetys puolivuotiaaksi kyseenalaistetaan – kiinteät ruoat pitäisi aloittaa 4–6 kuukauden iässä

Toivoisin aloitettujen kiinteiden vaikuttavan pikkuhiljaa yöuniin. Poika ei ole reiluun kuukauteen nukkunut kuin kerran vahingossa yöllä yli 4h, aikaisemmin poika kuitenkin nukkui 6-7h yhteen putkeen, ja nyt ollaan menossa jo ties kuinka monetta viikkoa herätyksillä 1-2h:n välein. Onneksi minua ei edelleenkään tuo heräily haittaa, kiitos hormonien ja sen, että menen samaan aikaan pojan kanssa nukkumaan. Olisi kiva parisuhteen kannalta vain pystyä mennä nukkumaan vähän myöhemminkin, mutta onneksi tämä vauva-aika on lyhyt ja mieskin ymmärtää sen, että meillä tulee olemaan sitä yhteistä aikaa tulevaisuudessa ihan kyllästymiseen asti.

Imettäminen on ihanaa. Päivän ihanampia hetkiä on lapsen rauhoittuessa rinnalla, sivellen rintaa samalla kun syö, ja sitten kun lapsi palaa takaisin "maanpäälle" saatuaan mahan täyteen maitoa, väläyttää hän ihanan vekkulin hymyn.

#hallussa

HAA! Onpas ihanaa, kun ystävätär haastaa kokeilemaan jotain uutta. Alunperin olimme miettineet eiliselle keikkaa uimahalliin, mutta ystäväni bongasin TFW Vantaan avajaisilmoituksen ja ilmaiset kokeilutreenit, niin tottakait sitä lähdettiin treenaamaan kuin soturit.

Minua jännitti aivan kauheasti, sillä näin silmissäni vain kauhean määrän leuanvetoja ja jotain vatsaliikkeitä, molemmat ovat sellaisia, joita ei ole vielä kauheasti tullut treenattua. Omat treenit ovat muutenkin olleet aika leppoisia synnytyksen jälkeen, paria viimeviikon punttistreeniä lukuunottamatta.

Saavuimme TFW:n salille, siellä oli aikaisempi ryhmä vetämässä treeniä, meno ja melu oli kova. Odoteltiin kasvavan ryhmän kanssa omaa vuoroamme.

Treenit alkoi nimenhuudolla, käytiin läpi TFW:n periaatteita hyvään treeniin. Treenit alkoi kevyesti erilaisilla hypyillä, aina teorian jälkeen huudettiin "hallussa" ja sitten tehtiin sarjat.

Kovasti mieleen oli treeniin leikkisyys ja huikea tsemppaus kaikessa treenaamisessa, sekä valmentajat että muut treenaajat kannustivat. Erilaisia "kävelyjä" (kani- kalkkuja- ja pikkukarhu) tehdessä ei edes tajunnut ajatella, josko näytti vähän hassulta, kaikki treenajat olivat samassa veneessä.

https://instagram.com/p/9TsIejkR2o/

Loppuun oli vielä kuntopiiri vai onko se wod tms se oikea termi. Näiden liikkeiden nimetkin on aika hakusessa.

köysi
tikkaat (tikkausjuoksua)
"twist" tms (vatsaliike)
mc aka mountain climber
joku ihme vatsarutistus

Juju oli se, että jokaista liikettä tehtiin 30/30, 30s itse ja 30s aktiivisella palautuksella, tällöin tsempattiin kaveria. Mun kaveri oli aivan mahtava, mullahan noissa vatsaliikkeissä oli loppua paukut jo ensimmäisellä kierroksella, mutta I:n tsempatessa vieressä sain rutistettua itsestäni kuitenkin vielä enemmän irti.

Tulipa tehtyä kertarysäyksellä enemmän vatsoja kuin synnytyksen jälkeen yhteensä. Ei sentään, on sitä vatsoja tullut treenattua jo vähän, mutta ei tuollaisia vauhdikkaita istumaannousuja lainkaan.

Oli tosi hauska treeni, jos vaan aikaa (ja rahaa) riittäisi, niin tuollainen treenaminen olisi kovasti se mun juttu.

Pitkästä aikaa

Tässä on mennyt hyvä tovi niin, ettei salitreenaaminen oikein tunnu miltään. Jostain syystä raskautta ja synnytystä ennen ollutta kipinää ei ole ollut aikoihin salilla. Eilen lähdin salille, vaikkei tehnyt mieli, olin erittäin huonolla tuulella, eikä täyteen ammutti kuntosali mitenkään auttanut oloa.

Ärsyyntyneenä kaikesta pistin korviin räminää ja aloin treenata. Lopputuloksena oli paras punttitreeni synnytyksen jälkeen, kunnon selkä & käsi -treeni.

On ollut vaikea sopeutua siihen, ettei salilla voimaa ole samalla tavalla kuin aikaisemmin. Eihän sitä tietenkään voi saada hetkessä voimatasoja, joihin pääsi treenaamalla intensiivisesti pidemään ja useampana päivänä viikossa, kun nyt salille pääsee 2 max 3 kertaa viikossa, ja yöunien laatu on vaihteleva.

Fiilis treenin jälkeen, ehkä tästä alkaa parempi treeniputki.

36 - 39 / 2015

Hyvin vierähtää tämä aika, hetkessä onkin useampi viikko bloggailusta.

Liikuntaa mahtuu aika paljon, mutta tarkemmin katsottuna tuolta puuttu kahdelta viikolta kova urheilu kokonaan JA viikon 39 lopulla oli niin kipeä, ettei siinä edes jaksanut tehdä kevyttä urheilua.

Vaikkei tuo kahden viikon kevyt flunssa olisikaan ollut NIIN paha, niin siihen ympättiin mukaan myös tiheän imun kausi, elikä öisin tuli herättyä 1-2h:n välein, joten aamuisin ei viitsinyt esimerkiksi enää lähteä kiertämään pitkää lenkkiä pyörällä, vaan töihin käveleminen koiran kanssa oli niiden aamujen maksimisuoritus.

Nyt toivotaan parempia ja vointeja ja yhtenäisempiä yöunia, niin sitten jaksaa taas päivisin liikkua.