Äitiyslomalaisen kuulumisia

Että koko perheen saakin onnelliseksi se, että säät ovat sallineet leikkmisen ja touhumisen pihalla. Olen huomannut, ettei pikkupojalle voi mitenkään olla liikaa autoja, joten niitä on tullut haalittua aika hulppeat määrätä pojalle.

Pojan leikkiessä olemme päässet kunnostamaan pihaa ja terassia. Vielä ei ole pihalla ruusuille varattu paikka valmis istutuksia varten, joten hankin Tokmannilta muutamia polyrottinkisia ruukkuja ja istutin ihania pikkuruusuja niihin.

Kuukausi sitten tehdyssä Hoplop-reissussa huomasin pojan olevan aivan pöhkönä säbään, joten tottakait sitten myös pihalle tuli hankittua pojalle pallo mailoineen. Tästä seurasi se, että aamuisin pojan herätessä viiden kuuden maissa, ei enää ensimmäisenä välttämättä huudella äitiä, vaan poika hokee palloa ja suuntaan portaissa alakertaa ja kohti terassin ovea.

Itse pääsen harrastamaan tässä raskauden loppumetreillä (tai no, laskuettuu on vielä kuukausi ja pari päivää) terapeuttista ruohonleikkuuta. Tuntuu, että saisi melkein pari kertaa viikossa leikata nurmikon, mutta mikäs siinä, sehän on hyvää hyötyliikuntaa ja ns omaa aikaa.

Alle pari viikkoa sitten piha sai myös hiekkalaatikon, sain syntymäpäivälahjaksi uniikin hiekkalaatikon, mikä muu tekisin äidin onnelliseksi, kuin onnellinen ja iloinen lapsi.

Pihassa olisi vielä NIIN paljon kaikkea tekemistä, tänä kesänä ei tulla edes saamaan kaikkea tehtyä, marjapensaita on tullut jo istuteltua, vanhoja ränsistyneitä pensai on raivattu ja trimmattu. Terassin vaihtaminen uuteen ja isompaan saa odottaa ensikesää. En voisi kuvitella mitään mahtavampaa, kuin mahdollisuuden antaa pojan leikkiä monipuolisesti omalla pihalla. 

Kotona sisälläkin on monen monta projektia odottamassa, tänään pääsinkin jo hyvään vauhtiin yhden pitkään mieltä painaneen projektin suhteen. Pienoinen "hermoromahdus" ts totaalihermostuminen edelsi läpimurtoa verhojen lyhennysprojektia. Poika täyttää kesäkuussa kaksi vuotta, ja olen mielessäni luonut tietyillä kotihommille deadlinen, kaiken pitäisi olla kunnossa ennen synttäreitä, vaikke eihän synttäreillä kukaan tule meidän kotia arvostelemaan ja ratsaamaan. Ehkä taustalla on myös se, että olisi ihana saada nuo projektit pois alta ennen miniK:n syntymää, voi sitten vauvan kanssa keskittyä kotona olemiseen, eikä keskeneräisten töiden harmitteluun.

Toiseen synnytykseen valmistautuminen

Tämä viikko on ollut kerrassaan aktiivista valmistautumista heinäkun laskettuun aikaan. On tullut käytyä neuvolassa, synnytystapa-arviokäynnillä ja pelkopolilla. Neuvola kertoja on myös lisätty vähän JA viikolla 36 on sitten tuo kunnollinen synnytystapa-arvio, pikkukaveri on varmasti sitten lähempänä viimeistä asentoon kohdussa, niin on fiksumpaa sitten suunnitella synnytystä.

Minulle suositeltiin jo ensimmäisten neuvolakäyntien aika pelkopolia jo pelkästään sen takia, että synnytykseni ensimmäisellä kerralla vaihtui ponnisteluvaiheesta sektioon. Esikoisen synnytyshän oli kaikenkaikkiaan kiva kokemus, kivut olivat odotettuja lievemmät (tai sitten itsellä on kokemusta sen verta kovista kivuista, ettei nuo suhteessa olleet lainkaan niin pahoja), kätilö oli ihana ja meillä oli miehen kanssa vallan hauskaa synnytyssalissa.

Se miksi sitten kuitenkin päädyin pelkopolikäyntiin, johtui parhaan ystäväni menehtymisestä synnytyksessä. Vaikka järki sanoo, että tuo on niin harvinaista, niin näemmä siitä oli kuitenkin jäänyt pelkoja. On ollut vaikea ajatella vauvaa yksilönä, kun pelkään jääväni synnytyspöydälle. Jokin aikaa sitten alkoi olla unettomia öitä pyöritellessäni mielessäni sitä, että mitä jos saan jonkun pelkokohtauksen synnyttäessä ja yksinkertaisesti kieltäytyisin ponnistamasta.

Tänään puhuimme pelkopolilla asioita läpi, suuri helpotus tuli jo silloin, kun minulle kerrottiin että pelkoni kirjataan ja se nähtävissä tiedoissani heti kirjautuessani sisälle synnyttämään. Tänään rauhallinen jutteleminen kätilön kanssa rauhoitteli entisestään mieltä, ja nyt jo odotan synnyttämään pääsyä. Kätilö vain totesi, että naisen kantoaika oli ns sisäänkirjoitettu juttu, että esikoisen pitkä viihtyminen vatsassa voisi ennakoida sitä, ettei toistakaan tyyppiä tarvitsisi odotella ulos vielä kauheasti ennen laskettua aikaa. Minullehan sopii, että pikkukaveri kasvaa pidemään mahassa, että kolmisen kuukautta vielä sopisi hyvin pysyä kaveri mahassa.

Osittain pelkoni on aiheuttanut sen, etten ole oikein millään tavoin kokenut yhteyttä vauvaan tai visualisoinut tätä persoonana. Eilinen konsultaatiokäynti sisälsi mukanaan ultrauksen, en ollut osannut varautua näkeväni pikkuisen kasvoja. Siellä pikkutyyppi haukotteli kovasti ja näytti yrittävän syödä nyrkkiään.

En ole edes esikoisen ultrissa liikuttunut, mutta eilen silmät kostuivat.

tulisi se kevät jo

Ihme jojoilua säänsuhteen on luontoäiti viimeaikoina tarjoillut, milloin sataa samana päivänä lunta, räntää, vettä ja sitten samaan vuorokauteen mahtuu vielä mitä kauneita aurinkoista säätä. Viimevuonna emme osanneet oikein vielä innostua niin kovasti pihasta. Parin kuukauden intensiivinen rempparupeama verotti sen, ettei keväällä jaksanut oikein tosissaan miettiä pihan laittamista.

Poika kasvaa kovaa vauhtia, ulkoleikit kiinnostavat koko ajan enemmän. Päivät muuttuu pidemmiksi ja valoisammiksi. Miehen kanssa tuskin maltamme odottaa sitä, että töiden jälkeen ja viikonloppuisin pääsisimme omalle pihalle pojan kanssa. Hiekkalaatikkoa on katseltu ja vähän tulee mietittyä pihan viherkasvien laittamista uuteen uskoon, olisi sopivat messutkin Messukeskuksessa tulossa lähiviikkoina.

Pojan leikittäminen omalla pihalla on myös kauhean vaivatonta, ja varmasti pihalla remuaminen olisi pikkutyypille enemmän kuin mukavaa vaihtelua. Oman pihan merkitys on kasvanut huimasti.

Onneksi tässä on vaikka mitä ohjelmaa, ei käy aika pitkäksi pihan sulumista ja lämpimämpiä kelejä odotellessa. Silti.. voisi se kevät tulla jo.

5kk takana

Parisen viikkoa sitten alkoi tosissaan tuntua raskaus treenatessa, onhan tässä mahaa kasvateltukin jo reilut viisi kuukautta.

Salitreenissä on joutunut ( :P ) siirtyä pidempiin sarjoihin kevyemmillä painoilla. Viimeksihän tässä vaiheessa olin jo melkein kuukauden joutunut olemaan lähestulkoon kävelemättä, vatsaa kiusasivat repivät kivut, nyt on siltä kannalta paremmin. Sektiohaava sen sijaan tuntuu toisinaan siltä, kuin vatsaa vedettäisiin auki hehkuvan kuumalla puukolla, ja pahimpia kipuja seuraa pieni polte jonkin aikaa, mutta muuten kasvava vatsa ei kipuile.

Olin enemmän kuin innoissani parisen viikkoa sitten ystävän kanssa treenatessa, uskaltaessani crosstrainerin päälle. Olin aivan varma, että sekä vatsa että polvi estäisivät laitteella urheilun, mutta mitä vielä, hyvinhän crosserilla onnistui tehdä hyvät alkulämmöt. Innostuin niin kovasti crossailusta, että viime maanantaina mennä crossailin salitreenin sijasta 45min crosserilla.

Toinen ihana löytö/uskallus on salin porraslaite. Jokin aikaa sitten aerobisten laitteiden saliin ilmestyi pari porraslaitetta, mutta masiinat näyttivät niin uhkaavilta, että kuvittelin lentäväni portailta selkä edellä maahan.

Uskaltuin testaamaan porraslaitteen, ja se oli rakkautta ensiaskeleella. Polvi ei kipuillut mitenkään ja vauhdin sai pidettyä maltillisena. Olenkin kaivannut jättäriä kovasti leikkauksen jälkeen, mutta mäen päältä alas tuleminen on ollut se juttu, miksi Maltsuun ei ole tullut lähdettyä. Nyt sitten voikin tehdä joskus aamuisin aerobisen salilla portaissa. Mahtavaa!!

Aamuiset polkupyöräilyt ovat vähän jääneet, joko raskaus tai sitten työstressi on aiheuttanut huonot yöunet, kun kolmelta yöllä herää.. ja sen jälkeen ehkä nukkuu.. ehkä ei, niin ennen kuutta polkupyörän päälle nouseminen ei ole tuntunut kaikista mielekkäimmältä idealta. Istuminen kauhean etukenossa asennossa ei ole myöskään enää mielyttävää, joten sillekin pitäisi keksiä jokin ratkaisu, paremmasta satulasta puhumattakaan.

Mutta joo, kivasti onnistuu tämä urheilu, vaikka tuossa vähän aikaa sitten olinkin maani myynyt painojen kanssa heilumisen muututtua todellakin enemmän heilumiseksi kuin "kunnon treenaamiseksi".

Taaperoarki ja äidin omat harrastukset

Aika kivasti olen onnistunut taaperoarjesta huolimatta pitämään kiinni urheiluharrastuksista. Viikko toisensa jälkeen viikon urheilut koostuu kiipeilystä, salista, spinusta ja uinnista.

En voi kieltää, välillä omista harrastuksista kiinni pitäminen tuntuu raskaalta, oma arki on tiukasti aikataulutettu, kotona käydään parina päivänä kääntymässä pojan kanssa ennen huristelua salille ja lapsiparkkiin. Parina päivänä viikossa poika haetaan suoraan hoidosta mukaan harrastuksiin (näinä päivinä kuitenkin kotiudutaan yleensä ihan kivan aikaisin, että yhteistä rauhallista aikaa kotonakin tulee vietettyä).

Jotta kiipeilyharrastusta pystyy pitää yllä, on oltava tukiverkkoa tai ihania lapsirakkaita kiipeilyä harrastavia ystäviä. Tajusin myös, että työviikkona mahdollista kerran viikossa pienen irtioton, lyhyemmän työpäivän ansiosta voi käydä kiipeilemässä ihan omassa rauhassa, se onkin viikottain yleensä ainoa sellainen hetki, jolloin en jollain tavoin kuitenkin ole "hälytystilassa", sillä poika no tuolloin ryhmiksessä.

Kuntosalilla käyminen on vähemmän riippuvainen lähipiiristä. Omalla salilla on erinomainen lapsiparkki. Poika juoksisi, jos antaisin, suoraan parkkihallista lapsiparkkiin, sinne mennään samantien reippaasti paukuttamaan ovea vaatien leikkimään pääsyä. Välillä tulee treenattua ihan salitreenit salilla ja välillä käyn sisäpyöräilytunneilla.

Kerran pari viikossa olemmen käyneet miehen kanssa yhdessä kiipeilyhallin salilla, oikeaan aikaan kun siellä treenaa, olemma pystyneet olla lähes oman perheen voimin salilla, mutta nyt viimeaikoina tuntuu treenaajamäärät kasvaneen tuolla. Kiipeilyhallin salilla treenaaminen on välillä vähän lapsen perässä juoksemista ja lapsen istuttamista pädin eteen (tätä on nyt tehty muutama kerta), mutta toisinaan se on myös hauskaa treenaamista yhdessä, pojan matkiessa meidän treenejämme. Areenalla henkilökunta tuntuu myös kovasti tykkäävän poikamme hauskuuttamisesta ja poika tykkää heistä, joten siinä on yksi hyvä syy lisää käydä koko perheen voimin treenamassa.

Kotona pystyy myös treenata hyvin, silloin vielä kun poika pysyi sylissä eikä rimpuillut pois, pystyi treenailla pojan painoa lisäpainona käyttäen, sitten toisinaan hauskinta viihdettä pojalle on ollut katsoa kotitreenejäni. 

Uudesta vuodesta lähtien on tullut treenattua 1-3 kertaa viikossa olkkarisa, saimme vuosi takaperin treenivastuksen cyclojamme varten, ja nyt vihdoin keksimme missä tätä voisi kaikista kivoiten treenata.

Nyt niinä aamuina kun herään auttamattoman liian aikaisin, puen kaikessa hiljaisuudessa pyöräilykamat päälle ja suuntaan alakertaan pyöräilemään. Kasvava masu tuntuu vain vaativan hieman lisägizmojen hankkimista, tankoa täytynee nostaa ja ehkä uusi penkki hankkia. 

Sitten jos vielä jaksaa, niin kerran viikossa olisi tarkoitus käydä uimassa aamulla. Klo 6 on erinomainen aika kauhoa kilsa tai vähän päälle altaassa ja vesijuosta vielä vähän siihen päälle.

Nautitaan nyt vielä liikunnasta niin kauan kuin ehtii ja pystyy, esikoista odottaessa pystyi vielä treenailla ihan kivasti vielä viikolla 38, katsotaan miten tällä kertaa hommat luistaa. Sitten onkin ihan eri juttu urheilla, kun huolehdittavana onkin kaksi lasta. Ehkä siinä vaiheessa joutuu jo karsia enemmän omista jutuista.

didin kokeileva keittiö: runebergin kääretorttu

Meillä oli edellisellä viikolla saksalaisia vieraita syömässä, ja sehän oli erinomainen syy kokeilla somesta bongaamaani kääretorttureseptiä, kun runebergin päiväkin lähestyy

Runebergin kääretorttu, 12 annosta

pohja:
4 kananamunaa
1,5dl sokeria
1 dl mantelijauhoa
0,5dl perunajauhoa
2 tl kanelia
1 tl kardemummaa
1 tl leivinjauhetta
1 tl kaardemummaa
1 dl mantelirouhetta
2-3 tippaa karvasmanteliaromia

täyte:
2 dl vadelmahilloa
1 paketti vaniljatuorejuustoa
1-2 rkl maitojuomaa

1. Vatkaa kananmunat ja sokeria kuohkeaksi vaahdoksi (tässä vaiheessa kiitän sitä, että pelasti vanhemmiltani vanhan Kenwoodin). Sekoita kuivat ainekset keskenään  ja sekoita varovasti kuivat ainekset vaahtoon. Lisää karvasmanteliaromi (ei kannata kaataa suoraa pullosta, sillä siitä lorahtaa hetkessä enemmän kuin tippa tai kolme). Levitä taikina uunipellille leivinpaperin päälle.

2. Paista 225 asteessa 6 minuuttia. Kumoa kypsä taikina toisen leivinpaperin päälle ja ja irrota paperi varovasti.

3. Anna kääretorttupohjan jäähtyä ja sillä aikaa notkista tuorejuusto maitotilkalla. Levitä tuorejuusto jäähtyneen pohjan päälle ja levitä vadelmahillo tuorejuustokerroksen päälle. Kääri torttu tiukalle rullalle, kääretortun tekeytyä jääkaapissa tovin.

4. Koristele sokerikuorrutteella ja mantelirouheella

pikkupojan taivas - Hoplop Vantaa

Minusta tuntuu, että olen enemmän innoissani eilisestä Hoplopissa vietetystä päivästä pojan ja tämän kummitädin kanssa, kuin mitä pikkuinen ihmemieheni on.

Mielikuvani Hoplopeista oli ollut, että se on jokin pieni nurkkaus yleensä ostoskeskusten yhteydessä (en tiedä mistä tämä mielikuva), eikä ole tullut mieleenkään että sinne voisi viedä ketään. Huimalassa on tullut kerran käytyä kummipojan kanssa ja siitä jäi hyvin positiivinen mielikuva. Huimala vaan mikä tuolloin testattiin on jo aikapäiviä sitten siirtynyt Kehän kolmosen varrelta Konalan Ristkikkoon. Ristikon Huimalasta muistan nähneeni vain pienen "karsinan" taaperoille ja vähän pienemmille.

Aluksi Hoplop ei tehnyt minuun vaikutusta, heti sisäänkäynnin oikealla puolella oli vähän  Huimalan karsinaa isompi alue, mutta äkkiäkös selvisi että tuo aluea on oikein viihdyttävä pojan mielestä, ja senhän tässä on tärkeintä. Aluea oli 0-5 vuotiaille, ja sieltä löytyi pari pientä liukumäkeä, vähän kiivettäviä esteitä, isoja pehmeitä palikoita ja mikä omalle pojalle taisi olla tärkein, oli pallomeri.

Annoimme pojan leikkiä pikkulastenalueella sen aikaa kuin malttoi siellä olla ja sen jälkeen seurasimme poikaa sinne minne hän halusi mennä. Muillekin alueilla noin pienet saa mennä, mutta luonnollisesti siellä oli oltavan vanhempi mukana. Paljon iloa irtosikin sokkeloissa ja nousuissa. 

Trampoliinit aiheuttivat huimia riemunkiljahduksia.

Yksi huikea paikka oli myös "pallohuone", jossa ilmanpaineella pallot tekivät temppuja ja "imuriin" sai syöttää palloja, jotka sitten ammuttiin ilmaan. 

Hoplopissa oli lopulta niin paljon tarjottavaa pikkumiehelle, ettei kaikesta edes pystytty eikä ehditty nauttia. Kahden tunnin rymyäminen toi ihanan punan pojan poskille, mutta myös hyydytti pienen menijän täysin. On se varmasti rankkaa kiivetä esteitä pitkin ja nousta pitkiä "portaita" päästäkseen liukumäkiin.

Seuraava Hoplop-keikka on jo tiedossa, maltan tuskin odottaa.

kerrassaan herrrkullista

AH! Teimme tuossa sunnuntaina miehen kanssa jokaviikkoista ruokaostolistaamme. Olemme käyttäneet nyt kuukausia tuota K-kaupan keräys- ja noutopalvelua. Sanoin miehelle haluavani jotain uutta. Sitä tulee kauhean helposti tehtyä viikko toisensa jälkeen samoja ruokia, kun kerran viikko suunnittelee viikon syömiset, ja harvemmin sunnuntai-iltaisin tulee heittäydyttyä luovaksi.

Mies kaivoi minulle interwebin syövereistä Butter Chickenin reseptin.

Butter chicken, 4 lle

Marinoi suikaloitu broileri 2-24h ennen ruoan valmistusta jääkkaappin tekeytymään.

4 rintapalaa
2 rkl turkkilaista jugurttia
½ tl chilijauhetta (saa olla tulista)
1 rkl jauhettua korianteria (jauhoin korianterin juuri ennen käyttöä)
1 rkl jauhettua paprikaa
1 rkl jeeraa
½ sitruunan mehu

Ota broileri jääkaapista huoneenlämpöön puolisen tuntia ennen paistamista.

Curry eli kastikeaineet

1 rkl ruokaöljyä
4 rkl voita
4 valkosipulinkynttä
1 rkl raastettua inkivääriä
(2 tl sarviapilan siemeniä.. ei löytynyt meidän lähikaupasta, joten jäi pois)
1-2 tl suolaa (käytin yhden)
2 tl garam masalaa
1 dl kermaa
2 dl paseerattua tomaattia
2 rkl mantelijauhoa (jonka itse unohdin lisätä, vaikka sitä tuossa pöydällä olikin odottamassa)
tuoretta korianteria koristeeksi

Ohjeessa neuvottiin kuulottamaan inkivääri ja sipuli öljyvoiseoksessa (myös nuo siemenet tuli laittaa tässä välissä jo niitä on). Kuullottamisen jälkeen lisätään garam masala, paistetaan sitä tovi, lisää mantelijauhot, ja vähän ajan päästä vielä kana marinadin kera. Lisää loput, kerma, sokeria, suola ja paseerattu tomaatti. Anna ruoan hautua hiljalleen puolisen tuntia. Tarjoilua varten koristele kastike korianterilla, meiltä jäi tuo uupumaan, mutta ihan vain koska emme ole niin kovasti korianterin perään.

Väittäisin syöneeni parasta maistamaani Butter Chickeniä, miehen reaktio oli "ihan jees".. sehän melkein innostui :D Sain pakotettua hänestä kuitenkin ulos ylissanoja, joten .. taidetaan tehdä tuota huomenna toinen satsi.

1v, 7kk, 3pv

Meidän imetystaipaleemme päättyi edellisellä viikolla.

Pitkin imetystaivaltamme olin "pelännyt" että, joko pulloon totuttelu, minun paluuni töihin, polvileikkauksen aiheuttama imetystauko tai yritys saada kuukautiskierto alkamaan vaikuttaisi imetykseen negatiivisesti. Nyt tapahtui se mitä toivoin, mutta mihin tuntuu etten olisi tavallaan ollut vielä valmis, olen silti hyvin onnellinen siitä, että päätös oli pojan oma. Parina iltana oli jo nähtävissä merkit, sitten kerran vaan ei maltettu enää jäädä rinnalle iltamaidolle.

Imetyksen alku ei ollut helpoin. Oli oikeastaan ihan hyvä, etten ollut sen pahemmin perehtynyt asiaan, en tiennyt mikä kaikki voi mennä pieleen. Olin vain saanut ystävättäreltäni ohjeen luottaa rintoihini sekä pari varoitusta tiheän imun kausista, neuvona pesiytyä ja nauttia imettämisestä.

En ollut osannut odottaa imetyksen sattuvan niin paljon, mitä se alussa sattui. Olin kyllä valmistautunut henkisesti siihen, että maidon nousu sattuisi, sitähän tapahtui pienissä määrin jo vähän ennen lapsen syntymää. Imetystaipaleen alussa teki mieli itkeä ja huutaa, imettäminen sattui vaikka käytössä oli ilmakylvyt ja nännivoiteet, rintakumin avulla pystyi imettää, ja sitä meillä käytettiinkin melkein parisen viikkoa apuna. Sektion takia alussa asennotkin, missä imettää, olivat rajalliset.

Kaikista peloista huolimatta imetys sujui suurimman osa ajasta erinomaisesti. Tottahan toki sinne väliin mahtui intensiiviset tiheän imun kaudet, puremiset hampaiden puhjetessa, suihkutissiongelmat sekä imetyksen muuttuessa äärimmäisen tuskalliseksi ekan kerran keltarauhashormonikuurin takia ja toisen kerran ollessani alussa raskautta. Kun imetyksen jälkeen rintoja särki ja kipinöi joka kerta pari tuntia imetyksen jälkeen sekä suurimman osan imetysajasta, teki mieli lopettaa koko touhu siihen paikkaan. 

Nyt alle viikon päästä imetyksen loppumisesta, alkaa oma mieliala pikkuhiljaa palailla normaaliksi. Enpä ollut osannut odottaa vielä tähän päätteeksi hurjaa hormonimyrskyä. Useita päiviä olin poikkeukselliset vihainen koko ajan, mutta samalla alakuloinen ja itkuherkkä.

Raskauden aikana en tainnut asettaa itselleni sen kummempia tavotteita imetyksen kestoon, se kun vaan koko ajan sujui niin kivasti, niin mentiin vain pojan kanssa virran mukana.

Takaisin urheilun pariin

Olisi niin paljon mistä kirjoitella, usein vain tulee sellainen olo, ettei tiedä mistä niistä monista asioista kirjoittelisi, joten sitten on jotenkin vain lamaantunut, eikä ole tullut aikaiseksi purkaa ajatuksia näytölle.

Uusi vuosi on pitkällä, uudenvuodet lupauksia tuli tehtyä, ja vielä ne ovat pitäneet. Päätökseni liittyi ruokailun siistimiseen sekä urheilun palauttamiseen arkeen. Lupaukset olivat hieman liian helpot, sillä sekä ruokailu- että urheilu oli retuperällä raskauden ja pitkittyneiden flunssien ja poskiontelotulehduksia takia, eikä niinkään että olisin laiskuuttani antanut itseni mennä.

Raskauden toinen kolmannes tuntuu tosiaan energiseltä, helppohan sen on siltä tuntua, kun flunssien ja pahoinvointien takia urheilu oli ollut tovin aika ponnetonta.

Raskaus ei ole vielä pahemmin vaikuttanut urheiluun. Pyöräily onnistuu kivasti, sitä pystyy meillä harrastaa kotona olkkarissa. Cyclo on asennettu treenivastuksen päälle ja 2-3 aamuna (tavoite) viikossa olisi tarkoitus kotona tehdä aamuaerobiset ennen muun perheen heräämistä.

Salitreenissä ovat vatsalihasliikkeet jääneet pois, mutta muuten pystyy vielä treenailla aikalailla normaalisti. Kiipeilyä on myös ehtinyt harrastaa enemmän, kerran viikossa teen lyhyemmän työpäivän ja käyn tuolloin kiipeämässä ennen pojan hakemista hoidosta, sitten parina päivänä on joko kaveri- tai perhekiikut jäsen K:n kera. Sitten sen lisäksi tulee käytä uimassa ja perheen kanssa myös salilla.

Sen lisäksi, että urheilu sujuu, on ruokavalio muuttunut takaisin normaaliksi. Enää ei monetkaan ruoat aiheuta ällötystä, enkä myöskään joudu syödä 1-2h:n välein pitääkseni pahan olon poissa. Olin hieman hämmentynyt raskauspahoinvoinnista, olin ajatellut että koska sitä ei ollut ensimmäisessä raskaudessa, ei sitä nytkään tulisi.

Siinä määrin alkaa raskaus tuntua, että olen jo joutunut pyytämään miestä kävelemään vähemmän reippaasti yhteisillä lenkeillämme. Onneksi on vielä päiviä, jolloin vatsa ei tunnu isolta, ja varsin reipeas eteneminen on mahdollista.

Kohti jännittävää vuotta 2017

Vuonna 2015, esikoinen syntyi ja 2016 muutimme uuteen kotiin.. eikös sitten taas ole rytmin kannalta ihan loogista, että perheemme kasvaa ensivuonna taas yhdellä.

Näillä eväillä siirrytään seuraavaan vuoteen.

Raikas perunasalaatti

1,5kg kiinteitä perunoita

1 maustekurkku

2 royal gala omenaa

1,5 rkl pieniä kapriksia

1 rkl sinappia (turun)

1 rkl dijon sinappia (sitä siemenistä)

250g kermaviiliä

0,5dl majoneesia

suolaa

pippuria

½ limen kuori raastettuna

rucolaa / basilikaa koristeeksi

Keitä perunat, anna niiden jäähtyä kunnolla ja kuori ja kuutioi. Kuutio kurkku ja omenat. Sekoita kaikki ainekset keskenään. Helppoa, hyvää ja yksinkertaista.

Ruoka huuhdotaan alas kuohuvalla.

Meidän pikkutyyppi ei vielä ymmärrä kauheasti rakettien perään, eipä myöskään tunnu niitä pelkäävän. Koiran kannalta asuinalueemme on hyvä, rakettien määrä on varmasti vain murto-osa entisen kodin lähellä ammutuista. 

Voimme sitten nauttia miehen kanssa loput kuohuvat myöhemmien ja ihailla raketteja, jos niitä täällä "landella" näkyisi myöhemmin yöstä vähän enemmän.

Ihanaa uutta vuotta 2017 kaikille!

Joulua kohti

Elämä on edelleen ihanaa. Joulu lähestyy. Hurja miten aika on mennyt, päivät kiitää ohi. Pojan syyskausi ryhmisessä on ohi, tänään oli joulukirkko ja jouluateria.

Huomisesta lähtien sitten olemme pojan kanssa päivät kotona, töitä on tarkoitus tehdä pojan kanssa, mutta onneksi olen pidemmän ajan kartuttanut saldoa, niin ei tarvitse täyttä päivää tehdä päivittäin. Voidaan päivisin tehdä jotain äiti-poika -juttuja, kuten käydä uimassa jne.

Nyt poikaa nukuttamaan, ihanaa olla huomenna kotona pojan kanssa.

Pallo

Kohta on kulunut kahdeksan viikkoa leikkauksesta, melkein kaksi kuukautta. Leikkauksen jälkeen kyselin lääkäriltä paluusta kiipeilyn pariin, oli puhetta kuuden kuukauden tauosta rakkaaseen lajiin. Odotinko niin kauan, no en. Fysioterapiassa puhuttiin mm portaiden nousemisen harjoittelusta, jolloin näin tämän tottakai mahdollisuutena kiivetä itsevarmistavilla helppoja. Kaksi viikkoa sitten kävin ensimmäisen kerran haparoiden nousemassa yhden nousun seinällä. Varovasti ja hitaasti nousin Areenan helpoimman nelosen. Kaikista tärkeintä se oli pääkopalle. Yksi nousu riitti sillä erää.

Jälkikäteen ajateltuna tuntee itsensä hupsuksi, kun jokin sellainen asia kuin tauko kiipeilystä tuntui aiheuttavan lähestulkoon kohtuutonta stressiä ennen operaatiota, "vielä kerran areenalla / boulderille / ulos ennen leikkausta". Sama juttu ennen raskautta, kiipeily vaikutti kaikkeen, sitä ihan aidosti mietti myös sitä, että missä vaiheessa antaisi lapsen tulla jos on tullakseen. Ahdisti ajatus siitä, että lapsi pilaisi hyvin alkaneen kehittymisen lajissa, jonka merkitystä itselle on vaikea lähteä kevyesti avamaan tässä, enkä edes halua. Onneksi tuli käytyä keskustelu erään erittäin kokeneen kiipeilijän kanssa aiheesta, se keskutelu pysäytti ja auttoi minua rauhoittumaan asian tiimoilta.

Nyt hymähdyttää oma kapeakatseinen ajattelu, mutta mistä sitä voi ymmärrä sitä, miten lapsen saaminen muuttaa ihan kaiken itsessä ja omassa ajattelussa. Aikaisemmin viikonloput tarkoitti jotain uutta kalliolta, päivää tai kahta metsässä. Iso osa ajasta meni joko reittien fiilistelyyn, tutkimiseen tai niiden kiipeämiseen. Päivä ilman urheilua, oli se kiipeilyä, pyöräilyä tai salitreeniä tuntui suorastaan anteeksiantamattomalta ajan haaskuulta.

Nykyään asiat miettii pääasiallisesti pojan kautta. Mitä kivaa voi tehdä yhdessä pojan kanssa. Se meditatiivinen rauhallisuus, mitä saattoi kokea luonnossa jonkin reitin huipulla, löytyy nykyään katsomalla oman lapsen leikkimistä, piirtämistä tai vaikka lukemista ja se ilo mitä koki omien nousujen ja saavutusten avulla, tulee lapsen opittua jotain niinkin pientä kuin syömään itse haarukalla. Voittajafiilis, kun keksii ruoan, josta isompi osaa päätyy suuhun seinien sijaan. Oma lapsi on vain kauneinta ja ihaninta mitä löytyy.

Mutta tosiaan, ennen leikkausta suunnittelin kovasti sitä, miten treenaan kotona ylläpitääkseni kiipeilykunnon, suunnittelin treenejä kotiin, mietin mihin asentaisin otteet ja trx.t, jne. Leikkauksen jälkeen vain huomasin, ettei tuokaan asia nyt loppupeleissä ollut se tärkein. Toipumisessa kaikista tärkeintä on se, että pystyy huolehtia omasta lapsestaan sekä leikkiä ja viettää aikaa hänen kanssaan.

Viikko sitten sunnuntaina pystyin ensimmäisen kerran käydä kävelyretkellä pojan kanssa, se oli hetkeen taas upeinta mitä on tapahtunut. Tällä hetkellä voittajafiilis tulee siitä, että voimma jäädä pojan ja koiran kanssa kotiin, ja tiedän meidän pärjäävän erinomaisesti täällä miehen ollessa työmatkalla.

Poika sanoi tänään ensimmäisen oikean sanansa, jossa olemme varmoja siitä, että myös sanan merkitys on oikea pojalle. Pallo.

#ikeahack ja uutta ilmettä kotiin

Jokin aikaa takaperin tutustuin termiin ikea hack, siitähän on ihan sivustokin. Pinterestissä myös usein tuntuu törmäävän näihin hackkeihin. Kerran näin hauskannäköisen pöydän tehtynä lastenhuoneeseen. En jäänyt ajattelemaan pöytää sen enempään, kunnes sitten tuossa juuri ennen leikkausta vierashuonetta laittaessa oli Ikean Lack-pöytä jäämässä vailla käyttöä.

Selasin muutaman päivän huuto.nettiä ja tori.fi:tä, ja löysin kuin löysinkin sieltä ihanan automaton projektiini.

Tämä ei paljoa vaatinyt, Lack-pöytä, automatto ja niittipyssy.

Nyt on pojalla huoneessa superpäheä leikkipöytä, jonka ääressä sopii leikkiä. Alkuperäinen hack-idis oli tehty isommalle pöydälle, mutta eiköhän tuo nyt riitä meidän pojalle. Tuon ääressä on hyvä minunkin selkävammaisena leikkiä ja rakennelle dubloista.

Kuten mainitsin, niin meillä on siis laitettu yläkertaa kuntoon urakalla. Yläkerran vierashuoneeseen sain vihdoinkin aikaiseksi ommella verhot ennen leikkaustani, sinne haettiin myös sänky ja ylimääräiset roinat vietiin huoneesta pois tai laitettiin vain paikoilleen.

Käsityöhuoneen lisäksi makkaria on kalustettu uudella lipastolla ja toivon mukaan tässä ihan lähipäivinä saisimme muutaman taulunkin ripustettua seinille.

Muutenkin olisi kaikkea pientä edelleen kotona laitettavana, tuntuu ettei projektit pääse loppumaan. Makuuhuoneen lipaston takia makuuhuoneesta tulisi roudata vanha peilipöytä pois, portaat (huhtikuussa tilattiin matto k-raudasta, ei ole tullut vieläkään ja kaupa peruttiin) vaativat edelleen päällystämisen, yläkerran käytävän kuvat puuttuvat, rappujen seinälle laitettu taulu pitää nostaa ylemmäs, makuuhuoneen ikkunaverhot tulisi ommella jne jne. Koko ajan olisi jotain pientä puuhaa sisällä, piha on vielä oma lukunsa projektien suhteen.

Ehkä tässä sairaslomalla saisi jotain noista yläkerran projekteista tehtyäkin, kun alkaa käveleminen pikkuhiljaa taas sujua.

Miten syödä kun ei urheile

Ennen kaikkia fitfarmin kuureja ja kiipeilyä vannoin karppauksen nimeen. En harrastanut sellaista urheilua, joka olisi vaatinut pitkäkestoista jaksamista enkä myöskään treenannut isoilla painoilla. Yhdeksän vuotta sitten olin ihan eri kunnossa fyysisesti, kuin mitä olen nykyään. Olin ollut mukamas urheilullinen, vaikkakin salilla tuli käytyä ehkä muutaman kerran kuussa, elämässä oli synkkä periodi, ja sen näkyi myös kropassa ylipainona.

Tiputtelin karppaamalla painoa 80kg:sta alimmillaan 58 kiloon. Samalla kävin vähän salilla ja crossailin, mutta karppaus oli se juttu silloin. Fiframin kuurien myötä ymmärsin miten iso vaikutus syömisellä oli urheilussa jaksamiseen ja urheilusuorituksiin. Aloin syödä paremmin, paino nousi mutta nyt se oli vain positiivista.

Nyt minulla on vaihe elämässä, ettei tule liikuttua melkein ollenkaan, mitä nyt on kolme viikkoa könytty kepeillä Ikeassa pariin otteeseen, salilla on tullut treenattu kevyesti kuutisen kertaa ja kotona käyskentelen ala- ja yläkerran väliä, mutta muuten olen hyvin passiivinen.

Jotta tämä kotona oleminen ei olisi mälsää, niin päätin kokeilla paluuta karppaukseen. Kukkakaali on ollut kova juttu, kesäkurpitsapalaset jauhelihalla ja juustolla päällystettynä on myös ollut suurta herkkua, mies valmisti leikkausviikolla herkullista kukkakaalikeittoa jne. Vähän kuitenkin on tullut syötyä epäkarpisti - tankkauspäivää lauantaita lukuunomatta - ruokavaliossa on hiilaria banaanin muodossa, vähän pitää kuitenkin syödä hiilihydraatteja, ettei maidontuotanto hiivu liikaa.

Se, onko 1v2,5kk vanhaa poikaa syytä imettää, jakaa mielipiteitä. Meillä imetys on kuitenkin edelleen kovasti kuvioissa mukana, 3-4 kertaa päivällä, yöimetys on jo aikoja sitten jäänyt pois. Medioissa on ollut paljon juttuja siitä, miten paljon pienet lapset sairastavat siirryttyään kotoa päivähoitoon. Kaipa toivon imetyksen tuovan edelleen jotain suojaa pikkuisellemme, eihän siitä haittaa kuitenkaan ole.Nyt ihan siltäkin kannalta imetyshetket ovat erityisen tärkeitä, kun en jalkani takia muuten pysty touhuta pojan kanssa, niin nuo hetket ovat meidän yhteisiä.

Enemmän kuin mitään muuta (edes kiipeilyä) odotan kovasti sitä, että pääsen pojan kanssa leikkimään, lähtemään puistoon jne. Nyt pääsen vain valokuvien ja videon välityksellä seuraamaan sitä, miten poika tutustuu liukumäkiin ja kiipeilytelineisiin.

risuja

En tiedä mitä ajattelin polvileikkauksesta kuntoutumisen olevan, mutta nyt on kyllä tämä ollut paljon vaikeampaa kuin aikaisemmin. Minullahan on kertaalleen leikattuna molemmat polvet, joten kuvittelin tämän operaation jälkeen kuntoutumisen olevan samanlainen kävely puistossa.

Kahden viikon jälkeen hermostui jo siitä, kun jalka ei taivu ja etureisi toimii yhtä hyvin kuin se olisi halvaantunut, lihakset sain jännitettyä, mutta jalka ei nouse maatessa, kaikki liikkeet pitää tehdä avustaen, jalkaa ei myöskään pysty roikottamaan vapaasti. Soitin sairaalaan ja lääkärille, juttelin tilanteestani, sanoi näiden olevan valitettavia sivuoireita mpfl-leikkauksen jälkeen. Selvä juttu, sitten vaan odotellaan viikon päähän ja ekoja treffejä fyssarin kanssa.

Tiistaina paljastui karu totuus. Jalka pelittää niin huonosti, että olisi kuulema jo viikko leikkauksen jälkeen pitänyt ottaa yhteyttä, oli kuulema kotiutuspapereiden ohjeet puutteelliset, olisi myös pitänyt ottaa yhteyttä, jos jalka ei taivu. Tuli vähän harmitusitkua.

Fysion kanssa harjoiteltiin kävelemistä, miten voi kolmessa viikossa unohtaa miten kävellään. Kävely oli hyvin huteraa ja vaappuvaa /ontuvaa. Ei ole helppoa kävellä polven taipuessa enimmillään 40 astetta. Reidelle tehtiin myös erilaisia harjoituksia, toiset olivat helppoja, toisien tekeminen tuntui aivan kauheilta, yliliikkuvana on tottunut käyttämään jalkoja ties miten ja yhtäkkiä tuntuu, että polvi on kuin pala puuta, jonka pelkää napsahtavan hetkellä millä hyvänsä poikki, jos sitä vääntää liikaa. Eihän tuo siis oikeasti rikki mene jumppaamalla, mutta se ei poista sitä miten inhottavalta tuo jumppaaminen tuntuu.

Alunperin piti mennä vain pariin otteeseen käymään fyssarilla, mutta nyt sitten suunnitelmat ovat muuttuneet.

Eilen illalla koin jonkin ahaa-elämyksen, keksin miten kävellään. JES! Pikkujuttu periaatteessa, mutta tosi iso edistyminen ottaen huomioon, että eiliseen aamuun asti vaapuin ankan tavoin kotona.

Mutta.. ei olo ole pelkkää kurjuutta ja epätoivoa. Kaikesta huolimatta viimeviikkoina on tullut treenattua, kevyesti tottakai mutta on tullut treenattua. Viimeviikolla tuli käytä miehen kanssa kolmesti punttiksella, kerran jopa niin, että otimme pojan mukaamme. Poika ei haitannut menoa lainkaan, sillä olimme salilla kolmistaan (mitä nyt välillä yksi ihanuus kävi leikittämässä poikaamme).

Toiveena olisi päästä huomenna taas koko perheen voimin salille, katsotaan vain miten palaudun eilisestä aika rajusta vatsataudista ja toivotaan miehen ja pojan välttyvän siltä. 

home alone

Tätä päivää on odotettu ristiriitaisin tuntein. Pikkuisemme vietiin tänään ryhmikseen. Tällä viikolla emme enää jääneet pojan kanssa sinne, vaan nyt hän on koko hoitoajan siellä itsekseen. Mies saattoi metelimiehen hoitoon, minä jäin kotiin keppeineni. Poika oli kuulema vain rynnännyt lelujen luokse, kuten minäkin kuulema tein ensimmäisenä hoitopäivänäni muutamia (ha ha) vuosia takaperin.

Viimeviikko oli tosiaan pehmeää laskeutumista, joka näin pintapuolisesti näyttäisi olleen tärkeämpi meille kuin pojalle. Oli ihana päästä tutustumaan henkilökuntaan, seurata pojan tulleen hyväksytyksi muiden lasten leikkeihin ja keskustella päivittäisistä käytännöistä nukkumisiin ja syömisiin liittyen.

Voi mun isoa pikkuista, onneksi kaveri on niin reipas, ettei tarvitse huolehtia. Koti tuntuu omituisen hiljaiselta vain nyt, täytyy touhustella, jottei ikävä kasva liian isoksi.

snaps snaps

Dramaattinen kuva, muta tilanne ei ole mitenkään niinkään. Pitkään odotettu / pelätty polvioperaatio koitti vihdoinkin, tiistaina polvesta korjattiin polven takaristiside.Kesäloma vaihtui sairaslomaksi, mies on onneksi ottanut koko elokuun lomaa, joten minulla on oma hoitaja kotona.

Suuri muutos koitti myös, poika aloitti maanantaina pehmeän laskeutumis päivähoitoon. Maanantaina kävimme miehen kanssa yhdessä ryhmiksessä, juttelimme hoitajien kanssa, seurasimme pikkuisemme pärjäämistä ryhmässä. Tuntuu ihanalta pystyä hyvin mielin jättää poika ko hoitopaikkaan. Maanantaina poika sitten jää hoitoon, juuri sopiva hetki sille, sillä en millään selviäisi pojan kanssa kotona. Sauvojen kanssa pienen pojan perässä juokseminen kotona ei varmasti ole se fiksuin juttu.

Nyt sitten parannellaan koipe, toivotaan operaation mahdollistavan pikkuhiljaa tavallisen touhustamisen pojan ja koiran kanssa. Kohtuu pian pääsee urheilemaan, mutta kiipeilyyn tuli aikaisemmin suunniteltua pidempi tauko.

juhannusperinteet kunniaan

Ennen raskautumista tuli parina vuotena aloitettua kiipeilyaiheinen juhannusperinne, käytiin kaverin kanssa Kvarnbyssä juhannusaattona. Vuosi sitten olimme vasta kotiutuneet aatonaattona sairaalasta jäsen K:n kanssa, joten kiikut jäivät luonnollisesta syystä väliin. Viimekesänä ei sitten ehtinyt / tohtinut / osannut lähteä ulos kiipeilemään. Yritin toki ennen pojan syntymää kiipeillä ulkona, reippaasti kertaalleen pakkasin tavaratkin, mutta jotenkin vain kuukausi ennen laskettua aikaa sitten iski jänistys kallion juurella.

Vähän arvottiin kaverin kanssa mihin sitä lähtisi, kauhean mairittelevaa säätä ei oltu luvattu, enkä myöskään yksinkertaisesti halunnut viettää pojan ensimmäistä juhannusta (ihan kuin pojalle sillä olisi oikeasti väliä) erossa.

Pienen arvonnan jälkeen valitsimme Kvarnbyn, se on nykyään mukavan lähellä kotia, se on ajallisesti melkein yhtä lähellä kuin Salmisaaren Kiipeilyareena. 

Kallion juurella tuntui ihan siltä, kuin ei olisi ollut mitään taukoa. Trädittämiseen ei ollut mitään hinkua, pääasia oli nauttia ulkoilmasta, seurasta, helposta kiipeilystä ja hyttysistä.

Viimeaikoina on tullut fläsbäckejä kiipeilyajoilta, on tullut elettyä jotenkin uudelleen tietty hetkiä. Äitiyshän on mitä ihaninta, ei malttaisi olla lainkaan erossa pojasta, mutta nyt aika vietettynä kiipeilyn parissa tuntui taivaalliselta, ihan kuin minusta olisi pitkään puuttunut pala, joka löysi paikkansa. 

Toiseksi viimeisellä nousulla jäin yksin ankkuriin roikkumaan. Oli tulla kyynel silmään kuunnellessani camujen ja kiilojen helinää kaverin valjaissa jäsen T:n laskeutuessa alas reiltilä ja minun istuessa ylhäällä puiden latvojen yläpuolella. Halasin kalliota ja tunsin olevani hurjan onnellinen.

Toivoisin kovasti ehtiväni vielä edes kerran kallioille ennen elokuun alun leikkausta, mutta jos en ehdi, niin se on on ihan ok. Pääsinpä edes tuon yhden kerran.

Kallioilla ajatukset pysyi pois kotoa, mutta heti autoon noustuamme teki mieli huristella tuhatta ja sataa kotiin pojan luokse.

vauvasta taaperoksi

Viimeviikolla meillä oli pienet suuret juhlat, poikamme täytti vuoden, ja totta kai sitä piti sitten kutsua perhettä, sukulaisia ja kummit kylään.

Varsinaisena syntymäpäivänä olimme koko perhe lomalla, poika sai ensimmäisen syntymäpäiväkakkunsa, melonisellaisen. Pitäähän pojalle olla oma kakku, sellainen mitä saa itsekin syödä.

Juhlia oli suunniteltu pitkään, pinterestistä haettu ideoita, aika varattu sukulaisten kalenterista jne. Itse juhlintaa valmisteltiin miehen kanssa kaksi päivää. Mies siivosi ja minä kokkasin ja organisoin.

Tarjolla oli alkumaljana raparperisimaa,  vihannesjuna, coctairiisipiirakoita (pakastealtaasta), reajuustomunavoi, raparperi triflea, kookospalloja, vesimelonikakku ja mustikoita.

Jälkikäteen ajateltuna stressin ja työn määrä verrattuna juhlien kestoon oli vähän kohtuuton, mutta samahan se on myös mm häiden kanssa. Meillähän oli myös itsetuunatut juomamukit (kaikkea sitä alkoi taas näperrellä).

Juhlat olivat menestys, olisimme kovasti halunneet tottakait kutsua KAIKKI ystävämme, mutta jokin rajaa piti vetää, etenkin kun sään varaan ei voi laskea, olisi tullut alakerrassa varsin tiivis tunnelma lauantain säillä.

Olemme saaneet vuoden verra nauttia pikkuisen poikamme seurasta. Joka päivä edelleen jaksamme ihmetellä, kuinka meillä on siunattu tuollainen ihanuus. Tällaiseen rakkauden määrään ei ole osannut varautua.