Nyt voi olla tyytyväinen

Olin tipahtaa pepulleni saadessani tänään InBody-mittauksen tuloksen. Paino ei ollut yllätys, se on nyt jo lähtenyt laskuun pahimmista luvuista, kroppa tuntuu omalta.

Tänään oli siis Kiipeilyurheilijoiden kesäkauden avaus Salmisaaressa Kiipeilyareenalla. Tapahtuma alkoi InBody-mittauksella, ja jatkui siitä ruoan ja elokuvan parissa. Ilman ko tapahtumaan, ei olisi tullut mieleenikään käydä toviin missään mittauksissa.

InBody-mittaukselta on oikeni osannut odottaa mitään, maaliskuussa kävin kehonkoostumusmittauksessa omalla punttiksella, tällöin oli kaikenkaikkiaan erittäin epäotollinen aika millekään mittaukselle.

Tänään paino ei ollut kovinkaan paljon matalampi, vähän kuitenkin, mutta nuo muut luvut

Kaikki arvot olivat erinomaiset, paino on aika korkea, 68 kg, mutta esim sitten taasen rasva% oli erittäin alhainen, vain 19. Koska laite ei ole sama kuin millä maaliskuussa itseni mittasin, on kauhean vaikea luottaa täysin tuloksiin, mutta.. vaikka tuo olisin kaksikin yksikköä alakanttiin, niin olen erittäin tyytyväinen. Omasta kropasta.. ja erityisesti kasvoista on ollut muutenkin kehitys havaittavissa, kasvot ovat kaventuneet jne. Onhan sitä nyt lääkitys kilppariin JA aerobisen liikunnan määrä on kasvanut hurjasti.

Lihasmassa on viitearvojen yläpuolella, ihan jeesch :)

Areenalla oli kaikenkaikkiaan mukava ilta, illan elokuvana oli Odessey

Oli myös kiva vaihdella kiipeilykokemuksia kiipeilyn kautta saamamme uuden ystäväpariskunnan kanssa. Tuli luotua katseita jo kesään ja reissuihin. 

Kiipeilykaverinkin kanssa oli jo tänään puhetta kesän kiikuista. Lofootit toteutuu, nyt pitää vain treenata, ajaa itseään ulkona jatkuvasti vain oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Pitää vain uskaltaa luottaa omiin varmistuksiin, pitää kokeilla omissa varmistuksissa lepäämistä jne. Yläköysi on niin turvallinen, sportti tuntuu turvalliselta, mutta itse asettamat camut ja kiilat. En voi aina vain tulla perässä, vaan mun on myös mentävä joskus edellä. On myöskin uskallettava sportissa vääntää .. ja tippua. Ongelmana on se, että sisälläkin pelkään edelleen pystysuorilla ja positiivisilla reiteillä tippumista. Mitään muuta keinoa ei tähän ole, kuin kiipeäminen, kunnes ei jaksa. Kallio tuntuu vielä sen muotojen puolestakin paljon sisäseiniä pahemmalta. Enhän minä rocktopiallakaan uskalla haastaa itseäni ja kiivetä oman osaamiseni äärirajoilla. 

Eilen tuli käytyä aviomiehen kanssa käärmekalliolla, tuli pannutettua ihan yläköydessä, tai siis .. en tullut köyteen, rojahdin, jalat lähti alta, kädet piti, mutta kylkiluut otti pienen kolhun ulkonevasta kivestä. Ruhjeet eivät haittaa, vaan mitä enemmän mustelmia ja kolotuksia, sitä enemmän tuntee olevansa elossa, tehneensä ja haastaneen itsensä.

Tänään olin kolmen viikon tauon jälkeen ekaan kertaa taasen sisällä, muovi tuntui hyvältä. Huomenna ulos, nyt on aletteva mennä muitakin kuin 100% varmoja nousuja, muuten en kehity.