Täyttelin tuon paljastuksia minusta, kysyttiin salaista pahetta, ja laitoin, ettei ole sellaista ole. Minulla oli vielä vähän aikaa sitten sellainen salainen pahe, että makeutin pääsääntöisesti aina maitorahkani joko hunajalla tai makeutusjauheella, en osannut syödä sitä ilman.
Muutettuani ruokavaliota jo ennen vuodenvaihteen alkua, olen alkanut arvostaa enemmän ruokien omaa makua.
Pikkuhiljaa olen siirtynyt kohti vähämakeutusaineisempaa arkea, olen myös vähentänyt radikaalisti light limujen juomista. Olen aina tiedostanut sen, ettei makeutusaineet ole hyväksi (ihan kuten ei ole sokerikaan), enkä nyt sano ettenkö niitä tulisi lainkaan käyttämään. Olen iloinen siitä, että olen niistä päässyt eroon ainakin osittain.
Maitorahkoissa on eroja, osa on niin happamia, ettei niitä ole voinut syödä kuin makeutettuna. Parhaimmanmakuista on Valion Eila Pehmä maitorahka. Sen kanssa jokin lastenruokaa (Piltti kuningatar tai ruusunmarjavadelma), pari kuivattua aprikoosia (pirkan on sokerittomia) silputtuna päälle ja pari hyppysellistä gojimarjoja.
Ruoka maistuu nyt erityisen hyvältä saatuani viimeviikkojen stressin jälkeen ruokahaluni takaisin. Syöminen ja stressin myötä yöunien palaaminen tuntui tänään köysittelyssä. Pari viikkoa olen lähinnä himmaillut köysittelyn suhteen, en ole luottanut voimiini/jaksamiseeni. Mitenkäs sitä voisi olla energiaa pidempiin rankkoihin negatiivisiin nousuihin, kun ruokailut ovat jääneet välistä jne.
Sitä taisi olla turhan paljon energiaa vielä selän kuntoon nähden, tuli käveltyä varsin hitaasti areenalta autolle, pikkuhiljaa koko ajan paremmin.
Ruokavaliomuutoksen lisäksi muutoksia tulee myös treeniin. Boulderointi on ollut nyt se juttu mitä mennä tekemään, jos aikaa on vähän, haluaa saada kohtuullisessa ajassa hyvän treenin tehtyä, eikä ole esim ollut autoa käytössä tms (Konalaan on ollut lyhyt matka pyörällä). Olen tavallaan iloinen siitä, että tulen nyt treenaamaan useammin punttiksella, punttis on se minne aina kerta toisensa jälkeen palaan, kokeilen jotain muita juttuja välissä, mutta punttikselle palaan aina. Oma punttisrakkaus syntyi jo lukioaikoina uimastadikan salilla treenatessa ihanaisen N:n kanssa. Yleisurheiluaikoina punttisalitreeni oli jo tullut tutuksí, mutta silloin se oli lähinnä penkkiä (kuula kun oli lajini).
Nyt viimeistään taitaa tulla turvauduttua pt:n apuun kuntosalillakin, jos vain meidän salilta löytyy joku, jolla on fysioterapeutin koulutusta. Haluan saada liikkeen kuntoon, niin että saan hyvältä tuntuvan rankan treenin ilman pelkoa selän rikkoutumisesta lisää. Joku tukivyö pitää pikimiten hankkia. Tottakait liikkeitä tulee harjoiteltua fysioterapiassakin, mutta koen tarvitsevani opastusta omassa ympäristössäni, eikä uudet treeni-ideat ole lainkaan huono asia.
Erityisen iloinen olen ollut viimeaikoina siitä, että olen nyt saanut parikin kiipeilevää ystävääni seurakseni salille satunnaisesti. Ei se punttitreeni nyt NIIN kamalaa ole.
Sanoin aviomiehelleni ajaessamme Salmisaaresta kotiin, että vaikka viimeaikoina koettelukset ovat olleet rankkoja sekä fyysisesti että psyykkisesti, niin olen tässä oppinut entistä enemmän arvostamaan aviomiestäni. Olen heikoilla hetkilläni voinut turvautua häneen, olla heikko ja kipeä, eikä minun ole tarvinnyt yksin pärjätä ja taistella kaikkea vastaan. Mun kivi.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti