Hyvin tyhjä olo, melkein kahden vuoden stressi oman selän takia voi alkaa kohta olla ohi. Ei toki, ei diagnoosi saman tien tee terveeksi, mutta nyt tietää miten lähteä liikkeelle.
Häiden (touko 2012) aikoihin huomasin selän muuttuneen jäykäksi, "ikä ei tule yksin" ajattelin. Pikkuhiljaa alkoi selkä oireilla urakalla, välillä oli vaikeuksia nousta ylös, kävely muuttui aika-ajoin vaikeaksi, liikkeelle lähtö oli hidasta, alaselkää/lantiota poltti istuminen, kesti tovin ennen kuin selkä vetreytyi, kiertoliikkeet sattui jne. Pahimmillaan kivut loppuvuonna 2013 eristi minua kotiin, se muutti minut passiivisemmaksi ja kärttyiseksi. Omat kivut ja huoli omasta terveydestä oli niin jatkuvasti läsnä ajatuksissa, etten kokenut olevani edes hyvää seuraa kenellekään, aloin eristäytyä ja pitää etäisyyttä kavereihin, en halunnut olla se joka puhuu vain vaivoistaan. Pystyin urheilla, pystyin kiivetä, mutta ne oli ne ainoat hetket jolloin pääsin eroon kivuista, muulloin makasin kotona, sillä istuminen ja kotityöt ei onnistunut.
Marraskuussa 2012 (odotettuani hyvän tovin julkisella lääkärille pääsyä) diagnosoitiin kipujen johtuvan yliliikkuvuudestani, hoidoksi keskivartalon, syvien vatsalihasten ja lantiopohjanlihasten treenausta. Aloin tein työtä käskettyä, kun joulun jälkeen kivut olivat massiiviset. Treenistä huolimatta selkäkivut jatkui, kävin useaan otteeseen lääkärissä alkuvuodesta, mainitsin selkäkivut. Jossain vaiheessa varasin itselleni lääkäriajan, olkapää vihoitteli, oli nukkumisongelmia, refluksi piinasi pahana ja selkä oli kipeänä. Kävin mieslääkärillä, joka hädin tuskin katsoi minua päin, lähdin itkua pidätellen pois, hän ei ollut mitenkään noteerannut minun selkäkipuani. Soitin tk:een uudestaan ja kerroin tarvitsevani uuden ajan, sillä mieslääkäri ei ollut edes tutkinut minua. Minua neuvottiin menemään uudestaan päivystykseen, jossa minulle sanottiin ettei heillä ole aikaa hoitaa kaikkia vaivojani. Pyysin jos saisin edes lähetteen fysioterapiaan, sillä omin keinoin en ollut selkääni onnistunut treenaamaan kivuttomaksi. Lääkäri kieltäytyi kirjoittamasta lähetettä julkiselle, käski mennä työterveyshoidon kautta fysioterapiaan. Kieltäytymisen syy oli, että fysioterapiassa on liian pitkät jonot. Erittäin dramaattisesti tuhahdellen minulle suostuttiin ylipäätänsä kirjoittamaan lähete, jos olisin halunnut lähteä omakustanteisesti vaivaani hoitamaan.
Kesällä /loppukesästä yritin hoidattaa selkäkipuja ammattilaisten avulla. Kävin osteopaatin hoidossa ja käännyin myös urheiluhierojan puoleen, kun ajattelin vaivan olevan iskias tms. Kipu oli levinnyt vasempaan pakaraan ja takareiteen.
Yritin vain olla kipujeni kanssa, huomasin liikunnan auttavan, joten sitä jatkoin. Välillä töissä pystyin hädin tuskin istua, välillä kieriskelin itkien maassa, kun kivut olivat niin kovat.
Lopulta käännyin yksityisen puoleen, kävin lääkärissä. Labroissa selvisi, että veressäni on HLA-B27 antigeeni, joka ei itsestään kerro onko selkärankareumaa, se on 14% väestöllä (mistäköhän tämän luvun olen repinyt) ja 95% selkärankareumaa sairastavilla. lähde
Lähdin tämän löydöksen kera jälleen kerran terveyskeskukseen. Selkä kuvattiin röntgenillä ja minusta otettiin kattavasti veri- ja muita testejä. Mitään ei löytynyt, selkärangassa ei näkynyt pullistumia, vain normaalia iän tuomaa kulumaa, ei mitään dramaattista.
Tässä välissä, vähän selkärankareumasta: se on tauti, joka pitkään ei näy kuin magneeteissa, tautia ei voi diagnosoida verikokeissa, eikä se taudin alkuvaiheessa näy röntgenissä. Ainoastaan magneetilla voi taudin sulkea pois. Monilla kestää vuosia ennen oikean diagnoosin saamista juuri edellä mainittujen asioiden takia.
Taas kerran sain odottaa kuukausitolkulla julkisella lääkäriin pääsyä. Soittamalla tk:seen sain aluksi ajan 2,5kk:n päähän. Sinnikkäästi soittelemalla ja pyytämällä nopeampaa aikaa, sain jopa joulukuun alkuun ajan (alkuperäinen 19.12). Kerroin puhelimessa, etten pysty istumaan enää töissä, kun selkää polttaa niin paljon. Yritin puhua tk:ssa lääkärille selkärankareumaepäilyistä (jonka tutkimista kannatti sekä työterveyslääkäri että toinen yksityinen lääkäri). Minulle tarjottiin taas yliliikkuvuusdiagnoosia, käskettiin himaan särkylääkkeiden kera. Pyysin lähetettä reumatologille. Minulle sanottiin, että minun tulee eka treenata fysioterapiassa ja sen jälkeen katsotaan olisiko reumatologin konsultointi tarpeen vai ei.
Tammikuussa oli hetken helpompaa. Helmikuun alussa tulivat kauheat kivut, jalat lähti alta ja töissä pystyin hädin tuskin kävellä, välillä huusin itkien lattialla kun koko lantio oli tulessa. Välillä olin Peijaksessa päivystyksessä (jossa diagnoosi oli selän palelluttaminen flamingon span lämpimissä altaissa ja höyrysaunassa, joo-o). Tässä välissä matka Norjaan peruuntui kipujen takia.
Jälleen kerran soitin terveyskeskukseen, nyt sain puhelinajan minua edellisen kerran hoitavalta lääkäriltä. Puhelimessa kerroin, etten ole vielä käynyt fysioterapiassa (2,5kk odotellut aikaa), mutta etten pysty olemaan kipujeni kanssa, määrätyt lääkkeet eivät yksinkertaisesti auta ja yöunet ovat menneet. Lääkäri sanoi, ettei usko, että reumatologi tulee ottamaan minua vastaan, sillä olen liian nuori (srr puhkeaa 20-30 vuotiaana, olen nyt 30). Hän myös tuntui edelleen olevan täysin vakuuttunut yliliikkuvuusdiagnoosistaan, sanoi että reumatologi tuskin tulee ottamaan minua vastaan ennen kuin olen käynyt fysioterapiassa, että konsultaatio tulee tulemaan bumerangina takaisin. Jäi hieman epäselväksi, että tulisiko hän kirjoittamaan edes konsultaatiopyyntöä. Olin erittäin skeptinen siitä, että jos tuon lääkärin lausunnon perusteella joku päättä minun hoitoni tarpeesta, niin en tule ikinä hoitoa saamaan. Koin ettei ko lääkäri ollut lainkaan kuunnellut minua, ollut kiinnostunut kuuntelemaan niistä tavoista joilla oli jo itseäni yrittänyt saada kuntoon.
Aloin olla epätoivoinen. Säryt alkoi muuttua entistä pahemmiksi, en vain voinut enää antaa asian olla. Oli pakko kaivaa omaa kuvetta ja siirtyä yksityiselle. Varasin ajan reumatologille, kävin seuraavana päivänä magneetissa, jossa kuvattiin lantio ja selkä ja eilen sain diagnoosin.
Sattumalta ennen diagnoosin saamista kävin hakemassa lisää lääkkeitä kipuun tk:ssa. Ajattelin ettei sen enempää hoitoa tk:sta irtoa. Minut otti vastaan kerrassaan empaattinen naislääkäri, joka kauhistui tarinaani. Hän tutki minut erittäin perinpohjaisesti, kuunteli kun kerroin vaivoistani, kävimme läpi historiaa jota hoitaneet lääkärit olivat kirjoittaneet. Sain vahvistuksen siihen, että viimekesäinen mieslääkäri ei ollut maininnut sanallakaan selkäkivuistani lausunnossa. Hän ei ollut uskoa korviaan, kun kerroin kauan olin yrittänyt hoitaa vaivojani. Selvisi myös, että puhelinaikalääkäri oli laittanut lähetteen reumatologille, hyvä tässä vaiheessa, kun olin jo yksityisellä käynyt reumatologilla ja magneetissa. Keskiviikkona sain sitten postissa lähetteen magneettikuvaan Peijakseen sekä ajan reumatologille (aika 1,5kk:n päästä). Keskiviikkona oli myös tipahtanut magneettikuvat ja lausunto yksityiseltä lääkäriasemalta.
Syljetti hieman se raha, mikä tuli itse maksettua, mutta nyt sain tiedon tilastani puolitoista kuukautta aikaisemmin. En tiedä missä kunnossa olisin henkisesti ollut, jos olisin joutunut enää hetkeäkään odottamaan tulosta. Merkittävästi pahentuneet kipuni koetteli kovasti minun lisäkseni vanhempiani sekä aviomiestäni, joita olivat silminnähtävästi huolestuneita minusta. Aviomiehen kanssa tulkitsimme magneettilääkärin lausuntoa ymmärtämättä täysin, josko löydökset selittävät kipuni vai ei. Minulle on kahteen otteeseen käynyt niin, että magneettilääkärin lausunto on poikennut merkittävästi ortopedin diagnoosista (polvi leikattiin turhaan ja magneettilääkäri lausunnon mukaan olkapäässäni olisi ollut vaikka mitä rikki, kun taas ortopedi näki ihan asioita kuvista).
Kävin eilen äitini kanssa yksityisellä lääkäriasemalla reumatologin luona. Minua jännitti kovasti tuloksen kuuleminen, reumadiagnoosi olisi kauhea (sen saaminen tuntuisi maailman lopulta) mutta yhtä paljon minua pelotti, ettei kivuilleni selviä mitään syytä, ja jään kipuineni yksin.
Reumatologi selitti sitten minulle ja äidilleni magneetin tulokset. Missään ei ole viitteitä selkärankareumasta, mutta minulla on kahdessa välilevyssä repeämät ja välilevyn välit ovat kuivuneet, niistä on nesteet valuneet pois. Löydös selitti kipuni. Selkäni ei ole kestänyt todennäköisesti juoksusta johtuvaa tärähtelyä ja boulderoinnissa tippumisista, ja ajan saatossa se aiheuttanut repeämät. Tuotahan ei valitettavasti näe mistään, kestääkö oma selkä jotain urheilulajeja vai ei. Hoitona on lepo, kipulääkkeet ja kuntoutus. Valitettavaa on, etten saa enää boulderoida enkä juosta, eilinen boulderointi Salmisaaressa jää siis viimeisekseni. Köyttä saan kiivetä, se on hyvä, myös pilatesta ja joogaa tulisi harrastaa ja punttisalitreeni on suotavaa, mutta kyykyt ja mavet on unohdettava.
Tässä matkalla olen epätoivoisesti yrittänyt saada itseäni kuntoon, ensiksi treenaamalla kovasti ja joulun jälkeen ruokavaliota muuttamalla. Olin jo refluksiini liittyen joskus miettinyt gluteenitonta ruokavaliota, ja kun reumaepäilyt heräsivät ja oltuani joulun jälkeen lähes liikuntakyvytön aika-ajoin päätin ruokavalioni muutoksesta. Sattumalta tehtyäni ruokavaliomuutoksen myös kivut tuntuivat vähentyneen, ja koko tammikuu menikin kivutta. Kivut palasivat ja minä vedin johtopäätöksen sen johtuvan väärästä ruokailusta (olin kertaalleen syönyt karkkia). Kiristin ja karsin ruokia entisestään, kivut jatkoivat pahenemista ja jossain pienessä mielessäni luulin syöväni itseni kipeäksi. Aloin suorastaa pelätä ruokaa.
Avantouinnillahan hoidetaan niin reumaa kuin muitakin särkyjä, sen auttaminen kipuihin oli mahtava juttu. Jatkan avantouintia, sillä se auttaa särkyihin JA siitä tulee kerrassaan mahtava olo.
Diagnoosin saaminen ei tarkoita luopumista gluteenittomasta ruokavaliosta, sillä oloni on parantunut merkittävästi sen myötä. Omituiset vatsanturpoamiset ovat historiaa (välillä vatsa on turvonnut niihin mittoihin, että vatsani muistuttaa raskausvatsaa) ja kohta pariin kuukauteen minulla ei ole ollut yhtään refluksikohtausta (refluksikohtauksien jälkeen on vielä kaikenlisäksi usein pari viikkoa vatsa ollut kipeänä) ja mm jalkojen öinen pakotus on kadonnut. Gluteenittomalla ruokavaliolla ymmärtääkseni hoidetaan myös kilpirauhasen vajaatoimintaa.
En näe syytä palata sokeristen (lisättyä valkoista sokeria) herkkujen syömiseen. Sokeri on kuitenkin lähes myrkkyä, elimistö ei tarvitse sokeria mihinkään.
Hienointa omassa kuntoutuksessa on se, että saan tosiaan urheilla, minun on oikeastaan pakko. Ikävintä olisi jos parantuminen vaatisi täyttä urheiluttomuutta. Tästä vain reippaasti eteenpäin, fysioterapiaa odotellessa.
Olen niin väsynyt, diagnoosin saama helpotus aiheutti massiivisen uupumuksen. Tuntuu, että voisin nukkua viikon. Eihän saamani diagnoosi sinänsä mikään iloinen asia ole, mutta epätietoisuus on kauheinta. Pitää sopeuttaa tulevat harrastukset jne niin, ettei selkä vaurioidu entisestään, pitää olla varovainen salilla jne, ja tuskin tämä tulee olemaan täysin kivuton aina, mutta ainakin nyt tietää.
Yksi suurimmista peloista kipujen kanssa eläessäni on ollut pelko siitä, että karkotan ystäväni. Niinkuin aina sanon ystäville, jotka purkavat huoliaan minulle, että oma suru ja kipu on aina se isoin, tottakait saa purkaa mieltä, en hermostu vaikka pitkäänkin puitaisiin jotain asiaa, uskon puhumisen parantavaan voimaan. Nyt ystäväni/perheeni/aviomieheni ovat olleet uskomattoman kärsivällisiä, en tiedä mitä olisin tehnyt ilman heitä.
Juhlin diagnoosin saamista eilen varovaisella salitreenillä ja silloin soi ..
0 kommenttia:
Lähetä kommentti